Karhun uusi tuleminen?

Karhun uusi tuleminen?

Yksi eläin on meille suomalaisille ylitse muiden, nimittäin karhu. Karhulla on voimakas asema myös useissa muissa kulttuureissa tai oikeastaan varmasti kaikkialla maailmassa alueilla, joissa karhu kuuluu luonnon suuriin petoihin. Suomalaisille karhu on vanhin jumalamme ja se on edelleenkin voimakkaasti läsnä jokapäiväisessä elämässä. Mieti vaikka, kuinka monta tuotetta tiedät, jonka nimi liittyy jollakin tavalla karhuun tai sen muihin nimiin, joita on muuten noin 300. Raavaat miehet juovat janoonsa juomaa, jolla on karhuisa nimi ja lapset nukahtavat uninalle kainalossaan. Poliisista löytyy karhukopla ja taivaalla voimme katsoa Karhunvartijan sekä Ison ja Pikku karhun tähdistöjä. Karhun katsotaankin muuten olevan kotoisin nimenoman Ison karhun eli Otavan tähdistöstä.

Lähde: Ursa

Ruskeakarhu tuli samaan aikaan suomalaisten kanssa Suomeen, tai tälle maantieteelliselle alueelle, jota nykyään kutsutaan Suomeksi, heti jääkauden aikaisten jäätiköiden vetäytyessä eli kymmenen tuhatta vuotta sitten. Ihmiselle karhu oli jo tuolloin myyttisempi kuin muut luonnoneläimet. Se söi samoja ruokia kuin ihminen (kaloja, marjoja, riistaeläimiä) ja näytti takajaloille noustessaan huomattavasti ihmisen kaltaiselta. Sen metsästäminen, tai siltä suojautuminen, osoittautui haastavaksi, koska karhu paitsi kiipeää puihin niin se myös ui ja juoksee yllättävän kovaa ja pitkiä matkoja. Lisäksi sen tappaminen sen aikaisilla aseilla koitui luultavasti hyvin usein metsästäjän omaksi kuolemaksi.

Suomalainen karhunsynty muistuttaa lukuisia muita myyttejä ja taivaasta alas laskeutuneesta tai sieltä jopa karkotetusta karhusta tavataan myös Siperiasta. Siperialaiset shamaanit kertovat, että ylijumala kielsi karhua kurkistamasta maahan, mutta vastoin ylijumalan kieltoa karhu halusi niin kovasti nähdä millainen maa on, että kurkisti kuitenkin. Uhmatessaan kieltoa karhu teki niin suuren synnin jumalaansa vastaan, että rangaistukseksi se määrättiin laskettavaksi kultaketjujen varassa alas maan päälle ja tuomittiin ihmisten surmattavaksi.

Tästä ei sitten olekaan kovin pitkä matka nähdä yhtäläisyyksiä karhun ja maanpäälle surmattavaksi laskettavan jumalan tai jumalanpojan välillä.  Erään näkemyksen mukaan karhunsyönti peijaisissa voidaan nähdä kristittyjen ehtoollissakramentin kaltaisena. Karhukultissa näkyy ajatus kuolemattomuudesta, elämän ikuisesta jatkumisesta ja siksi metsästäjät laittoivat kaiken uskonsa karhuun, joka oli syntynyt taivaassa, laskettu alas maan päälle, kuollut ja haudattu, mutta saaliinpalautuksen myötä heräisi taas uudelleen elämään. Karhunkallo palautettiin Hongattarelle, kallopuuhun, josta se voisi syntyä uudelleen.

Akateemikko Matti Kuusi on esittänyt, että väestömme olisi aikoinaan voinut olla jakaantuneena kahteen heimoon, joista toinen palvoi esi-isänään karhua ja toinen hirveä. Karhu ja hirvi jakoivat siis Suomen ja Karjalan kahdeksi kulttuurialueeksi, jossa hämäläiset olivat olleet hirvikansaa ja karjalaisten palvonnan kohteena olisi puolestaan ollut karhu. Eläimet olivat tavallaan heimojen symbolisia esi-isiä. Symbolinen esi-isä on usein eläin, johon liittyi tiettyjä tabuja ja syöntikielto. Esimerkiksi karjalaisilla heimoilla oli juuri karhunsyöntikielto. Heimon jäsenet uskoivat myös, että esi-isä antoi heille erityisiä ominaisuuksia, yliluonnollisia kykyjä. Karhua on pidetty esi-isän lisäksi myös sukulaisena. Peijaisissa kaadettua karhua, jota kaatajat kunnioittivat sukulaisenaan, puhuteltiin kunnianimillä ja kun karhu otettiin suvun jäseneksi, sillä tarkoitettiin, että heimo piti jatkossa karhun sielusta yhtä hyvää huolta kuin omien vainajiensa sieluista. Karhun ajateltiin antavan sukulaisilleen, ja heimon metsästäjille, karhun salaisen tiedon ja sen avulla saatiin metsä suostuvaiseksi metsästykseen.

Naisilla ja karhuilla on myyteissä erityinen suhde. Kolttasaamelaisten myyttiin kuuluu ajatus siitä, että he ovat periytyneet karhusta ja suomalaisessakin kertomusperinteestä löytyy tarinoita siitä, miten naisten, ja erityisesti raskaana olevien naisten, tuli karttaa kuollutta karhua. Ajateltiin, että kuolleen karhun henki olisi voinut asettua naiseen ja nimenomaan naisen syntymättömään lapseen. Ajateltiin myös, että karhu ei hyökkää naisen kimppuun ja sen vuoksi naisten tuli karhun kohdatessaan pyllistää tai kohottaa hameensa, jotta karhu näki, että kyseessä oli nainen.  Miksi siis karhu vältteli tai väisti naista? Myyteissä karhun ja muidenkin riistaeläinten haltia on aina naispuolinen, metsän emäntä.

Kirkko laittoi karhunvuoden merkkipäivien päälle omien pyhimystensä merkkipäiviä ja karhun uudeksi yliluonnolliseksi vartijaksi tuli pyhä Birgitta ja Pyhä Yrjänä. Kirkkoon liittyy myös se Suomessa kenties yleisimmin tunnettu karhun syntytarina 1800-luvun lopusta, jonka mukaan karhu on syntynyt villoista, jotka Pyhä Birgitta on heittänyt veteen. Villat ajelehtivat tarinan mukaan Pohjolaan ja sieltä niistä syntyy karhu. Tarinassa Birgitta ei osannut kutoa ja sen vuoksi heittää villat veteen. Pyhästä Birgitasta tuli karhujen haltia, jonka puoleen metsästäjät kääntyivät tai jota lepyteltiin, jotta hän pitäisi karhunsa kurissa. Karhu ei enää ollut pohjoisten metsäkansojen alkuperäinen metsänhaltian ruumiillistuma, jumala tai jumalan poika, joka oli tullut taivaasta. Se ei enää ollut itse metsä, vaan kristilliseen ajattelun mukaisesti vain luontokappale, jonka Luoja on alistanut ihmisten valtaan.

1800-luvulla peijaisetkin saivat vähitellen uuden sisällön ja syöntiriiteissä karhu (siis kaikki karhut) pyrittiin tekemään kykenemättömäksi tappamaan karjaa. Karhusta oli tullut ihmisen vihollinen. Kristinuskon myötä vanhaan uskontoon ja mytologiaan kuulunut voimakas henki haluttiin tuhota ja sen merkitys tehdä joko naurunalaiseksi, tai tässä tapauksessa, kun kyse on vahvasta eläimestä, niin tehdä siitä paholaisen voimakas käskyläinen.  ”Nouse kontio korvesta, hiisi helvetin tulesta…” Näillä sanoilla tietäjä 1800-luvun lopussa manasi syntyloitsun avulla karhua karjan kimpusta. Sanonnasta huokuu kristillinen maailmankuva. Karhunkaatajista tuli sankareita. Karhu onnistuttiinkin hävittämään sukupuuttoon ja se palasi vasta silloisesta Neuvostoliitosta rajan yli itsenäiseen Suomeen. Nyt se ei tullutkaan tasaväkisenä osana luontoa siinä missä ihminenkin, kuten silloin 10 000 vuotta sitten, vaan nyt karhu oli muutettu ihmisten viholliseksi.

Mesikämmen muurahaispesällä, Jussi Mäntynen 1931, Karhupuisto Kallio.

Pohjoisen kansat ovat jääräpäisiä ja on tiettyjä asioita, joita heistä ei edes kristinusko saa pois. Yksi niistä on metsä ja toinen on karhu. Karhulla on edelleen suuri merkitys ihmisten mielissä. Karhu on varmasti yksi yleisimmistä suomalaisten shamaanien voimaeläimistä ja vaikkapa Helsingissä ei voi kovinkaan montaa kilometriä kulkea törmäämättä karhupatsaaseen.

Karhupatsas Helsingissä Kansallismuseon edessä. Emil Wikstöm, 1910.
Kalastava karhu, Bertil Nilsson 1916, Helsingin Kaivopuisto.

Martti Sarmela on esittänyt karhun ja ihmisen yhteiselosta kaavion, josta voi nähdä, että karhu alkaa taas saada roolin, jossa sitä ei katsota aseen tähtäimen kautta. Shamanistisesta maailmankuvasta katsoen karhu on voimakas eläin, jolla on vielä voimakkaampi henki. Karhu onkin epäilemättä yksi yleisimmistä voimaeläimistä shamaaneilla tai samankaltaisella polulla kulkevista. Voimaeläimen hahmohan ei sinällään kerro hahmon todellisesta voimasta mitään, koska pienellä, ja mielestämme jopa hupaisalla tai epämiellyttävällä eläimellä voi olla erittäin voimakas henki eli ei ole voimaeläintä karvoihin katsominen. Karhun uusi tuleminen liittyy kuitenkin hyvin voimakkaasti henkisyyden lisääntymiseen yhteiskunnassamme.

Lähde. Matti Sarmela, Karhu ihmisen ympäristössä
Comments are closed.