Viikingit eivät olleet mikään varsinainen kansa siinä merkityksessä, jonka me kansalle annamme. Yhtään sellaista kansaa tai ryhmää ei ole ollut olemassa, joka olisi kutsunut itseään viikingeiksi. 1000 vuotta sitten ei myöskään ollut olemassa Suomea tai suomalaisia vaan oli olemassa eri heimoihin kuuluvia ihmisiä.

Viikinki tarkoittaa skandinaavista alkuperää olevaa aseistautunutta merenkulkijaa noin 700–1000-luvuilla. Sana on mahdollisesti peräisin muinaisnorjan sanasta vík, joka tarkoittaa lahtea tai poukamaa. Vikingr (viikinki) tarkoitti siten mahdollisesti henkilöä, joka toimi lahdessa tai poukamassa. Viking muodossa sana on myös miehen nimi, joka on käytössä edelleen. Sana viikinki löytyy myös lukuisista riimukivistä ja niissä sana ilmeisesti tarkoittaa merirosvoa. Myöhemmin viikingistä tulikin synonyymi vesitse tapahtuvalle tutkimus- ja ryöstöretkille, jolloin vikingr oli henkilö, joka osallistui tällaisille retkille.

Nykyisin viikinkinimitys yhdistetään myös skandinaavisiin kauppamiehiin, varjageihin, jotka kävivät kauppaa Venäjän jokien varsilla aina Bysanttia myöten ja perustivat siirtokuntia itään. Kuitenkaan vanhoissa kirjallisissa lähteissä Viinimaasta, ruseista tai varjageista puhuttaessa ei käytetä termiä viikinki.

Islantilaisissa saagoissa viikinki puolestaan tarkoittaa yleisesti merellistä tutkimusmatkailua. Muinaisenglannissa sana wicing esiintyy ilmeisesti ensimmäisen kerran 500- tai 600-luvulle ajoitetussa anglosaksisessa runossa Widsith. Sana viikinki tuli uudelleen esiin romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta lähtien. 1800-luvulla tutkijat laajensivat sanan merkityksen koskemaan ryöstelijöiden sijasta koko aikakautta. Käsite viikinkiaika on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka.

Viikinkien juuret olivat nykyisten Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueilla, mutta he eivät itse ajatelleet itseään tanskalaisina, norjalaisina tai ruotsalaisina. Kansallisvaltioiden idea ja kansallisuuskäsitteet syntyivät vasta myöhemmin. Skandinaavisten keskiajan valtakuntien alkujuuria voi etsiä viikinkiajalta ja osittain ehkä kaukaisemmastakin menneisyydestä, mutta viikinkien valtakunnat luonnollisesti erosivat hyvin paljon myöhempien aikojen valtio-organisaatioista. Vaikka pohjanmiehet sotivat usein keskenään, heillä oli kuitenkin paljon yhteistä, kuten kieli ja pääpiirteissään samanlainen uskonto. Heidän yhteiskuntansa olivat suurin piirtein samanlaisia.

Viikinkiajalla käsiteenä tarkoitetaan siis Pohjoismaiden esihistoriaan liittyvää ajanjaksoa, johon kuuluivat olennaisesti viikinkien ryöstöretket ja valloitukset. Viikinkiretkien alkuna on usein pidetty Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793 ja loppuna vuonna 1066 käytyä Stamfordin sillan taistelua.

Viikinkiyhteiskunnassa tunnettiin kirjoitustaito ja käytettiin riimukirjoitusta. Riimukirjoitusta käytettiin ilmeisesti lähinnä uskonnollisiin tarkoituksiin sekä laskenta- ja kalenterimerkintöihin. Viikinkien yhteiskunta toimi suullisella pohjalla, ja siksi viikinkien ajasta ei löydy juuri mitään kirjallista materiaalia. Viikinkiajasta kertoviin suullisiin tarinoihin pohjautuva saagakirjallisuus syntyi Islannissa vasta vuosisatoja viikinkiajan päättymisen jälkeen. Saagat ovat tästä huolimatta paras viikinkien yhteiskuntaa ja kulttuuria kuvaava kirjallinen aineisto.

Viikingit lähtivät kuuluisille retkilleen tavoitteenaan uudet maat, rikkaudet ja kuuluisuus. Ruotsin alueen asukkaat, tekivät sota- ja ryöstöretkiä Itämeren rannikkoseuduille ehkä jo 500-luvulla. He suuntasivat Itämeren yli ja Venäjälle. Ruotsalaiset viikingit valtasivat Novgorodissa sijaitsevan slaavilaisasutuksen ja tekivät siitä alueen hallitsevan kauppakeskuksen. Toinen reitti vei heidät Kiovaan, jonne perustettiin toinen keskus, ja kolmas perustettiin Mustalle merelle ja sieltä Bagdadiin. Etelään skandinaaveja veti erityisesti hopea. Vastineeksi he vaihtoivat turkiksia ja orjia, joita saatiin saaliina tai lahjana slaavilaiskansoilta. Ruotsalaiset viikingit tekivät sotaretkiä jopa mahtavaa Konstantinopolia vastaan. Ruotsalaisten viikinkien suunnatessa itään, tanskalaiset viikingit lähtivät etelään. Heidän vaikutuksensa oli voimakkain Englannissa ja Frankkien valtakunnassa. Frankit onnistuivat ensin torjumaan hyökkäykset, mutta 845 viikingit hyökkäsivät Pariisiin. Tanskalaiset alkoivat talvehtia valloittamillaan mailla. Vuonna 865 ensimmäinen monista tanskalaisarmeijoista saapui Englantiin, joka ei ollut tarpeeksi vahva vastustamaan tunkeilijoita. Vuoteen 880 mennessä yli puolet Englannista oli tanskalaisten viikinkien hallinnassa, ja he jättivät alueen kieleen, kulttuuriin, uskontoon ja lakiin pysyvät jälkensä.

Tanskalaisten viikinkien valloittaessa kuningaskuntia, norjalaiset viikingit keskittyivät tutkimaan vähemmän tutkittuja alueita ja suurin osa heidän ryöstelystään keskittyikin Skotlantiin, jossa heidän valtaamistaan alueista syntyi vähitellen maan ensimmäiset kaupungit, kuten esimerkiksi Wexford. He myös asuttivat Mansaaren, Orkneysaaret, Shetlandsaaret ja Färsaaret. Skotlannin Ardnamurchan Peninsulasta, Skotlannin länsirannikolta, löydettiin 2011 viikinkiaikainen laiva, joka oli toiminut kapteeninsa hautana. Hauta on ilmeisesti noin vuodelta 834, mutta laivan on oletettu olevan tätä vanhempi. Kapteenia ei oltu polttohaudattu vaan aseteltu laivaansa muun muassa miekkansa, kilpensä ja puukkonsa kanssa. Haudasta löydettiin lisäksi myös miekka ja osia juomasarvesta sekä neula, jolla kiinnitetään esimerkiksi viitta. Viikingit tekivät myös retkiään Englannin etelärannikolle, ja Weymouthista löydettiin vuonna 2009 joukkohauta ilmeisesti ajalta 910-1034, jossa makasi 54 myöhäisteini-ikäisen ja noin 20 vuotiaiden miesten ruumiit. Ruumiilta oli katkottu kaulat ja heidät oli riisuttu alasti. Kolme kalloa puuttuu ja tutkijoiden mukaan on todennäköistä, että viikinkien surmaajat ottivat ne muistoksi voitostaan. Osalta ruumiista löydettiin hampaista viilausjälkiä, joiden tiedetään nimenomaan viikinkien käyttäneen. Hampaiden viilaamisen on ajateltu olleen esimerkiksi osa initiaatioriittiä, jossa miehet liitettiin sotajoukkoihin. Viilatut hampaat ovat myös voineet toimia statussymboleina kertoen heidän asemastaan sotajoukossa tai sitten viilaaminen on ollut puhtaasti kosmeettinen toimenpide, joka tehtiin koska, viikingit pitivät sitä kauniina. Tiedetään, että etuhampaisiin tehtyjen poikittaisten viilausten lisäksi viilausurat myös tervattiin tai värjättiin näkyvimmiksi muulla tavoin, esimerkiksi tervalla.

Perimätiedon mukaan norjalaiset viikingit löysivät Islannin vuonna 860. Seuraavan vuosisadan kuluessa Islannista kehittyi itsenäinen valtakunta, jolla oli 1000-luvun lopulla jo noin 60 000 asukasta. 900-luvun lopulla Erik Punainen matkusti länteen etsiäkseen maata. Maata löytyi, ja hän antoi maalle vetoavan nimen Grönlanti. Vuonna 1001 Leif Eriksson nousi Amerikan mantereelle. Alueelle annettiin nimi Vinland. Leifin jälkeen saapuneet asuttajat saivat kuitenkin alkuperäisasukkailta hyvin vihamielisen vastaanoton, ja kaikki viikingit ajettiin takaisin Grönlantiin kolmen vuoden jälkeen. Viimeisin muistiinkirjoitettu retki sinne tehtiin vuonna 1347.

Viikinkien maailmankuva oli pitkälti sidoksissa omaan kylään ja sitä ympäröivään laajaan maisemaan. Tämän ulkopuolella sijaitsi tuntematon ja vaarallinen ulkomaailma, jonne joutuminen merkitsi melko varmaa kuolemaa. Tästä kylien välisestä eristyneisyydestä huolimatta Skandinavian alueen kansoilla oli hyvin samankaltainen kulttuuri, kieli, kirjoituskieli ja uskonnolliset rituaalit sekä kultit. On kuitenkin vaikeaa määritellä, mitä kansa tarkoittaa, koska ajattelemme helposti asiaa nykyaikaisesta näkökulmasta. 2000-luvulla kansa nähdään helposti ihanteena, jossa eri kansoille on määritelty tarkat aluerajat ja tietty yhtenäinen poliittinen näkökanta. Yleensä nähdään, että ihmisillä tai kansalla, joka asuu näiden rajojen sisäpuolella, on esimerkiksi yhtenäinen kulttuuri, kieli ja lainsäädäntö. Tällainen ajattelutapa oli kuitenkin täysin vieras 1000 vuotta sitten. Silloin ei ollut olemassa ihmisten laatimia tarkkoja aluerajoja vaan ainoastaan metsäalueita ja meriä, jotka rajasivat selkeimmin alueita. Ei myöskään ollut olemassa kirjoitettuja lakeja tai kielisääntöjä.

Viikinkiaikaan liitetään edelleen paljon vääristyneitä käsityksiä kuten viikinkien poikkeuksellinen raakalaismaisuus tai usein luullaan, että viikinkiaika oli miesten dominoimaa aikakautta, jossa aseistautuneet miehet sotalaivoissaan ohjasivat ja hallitsivat, perustivat kuningaskuntia ja ryöstivät luostareita, samalla kun naiset istuivat kotona ja kehräsivät lankoja. Arkeologia ja kirjalliset lähteet kuitenkin antavat asiasta täysin toisenlaisen kuvan. Viikinkiaikaisten hautojen mukaan naisilla ja miehillä oli eri symbolit ja roolit, mutta rikkaita ja mahtavia henkilöitä löytyi molemmista sukupuolista.

Viikinkien näkemyksen mukaan naiset olivat pyhiä ja pystyivät käyttämään taikuutta ja ennustamaan. Viikinkiyhteiskunnassa naisten asema Skandinaviassa oli parempi kuin naisten asema tuon ajan Euroopassa yleensä. Naisten, aivan kuten miestenkin, asema riippui heidän yhteiskunnallisesta statuksestaan ja perhesuhteistaan. Vapaan naisen[1] kimppuun käyminen oli erittäin ankara rikos, joka johti yleensä verikostoon – ja vapaan naisen raiskaamisesta seurasi kuolemanrangaistus.

Naisten aluetta olivat talouden- ja lastenhoito ja he olivat tämän alueen ehdottomia hallitsijoita. Tämä saattaa olla meidän näkökulmastamme kahlitsevaa ja epätasa-arvoista, mutta viikinkiaikana maatila oli kaiken elämän ja olemisen keskus, joten sen hallitseminen oli merkki mahtavuudesta. Emännän avainnippu symboloi hänen valtaansa tämän talouden hallitsemisen suhteen, ja varsinkin miesten ollessa kauppa- tai sotaretkillä naiset vastasivat laajasti talouden pyörittämisestä. Naiset saattoivat omistaa maata ja myös periä sitä lapsiltaan, jos nämä kuolivat jättämättä jälkeläisiä. Joissain tapauksissa naiset saattoivat periä maata myös vanhemmiltaan. Avioliitot solmittiin yleensä sukujen kesken, eikä nuorten mielipiteellä ollut välttämättä paljonkaan painoa. Nainen pystyi kuitenkin jossain määrin valitsemaan itse jopa miehensä ja naisilla oli ainakin periaatteessa mahdollisuus avioeroon. Aviorikoksesta nainen saatettiin tuomita orjuuteen yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta, mutta varakkailla miehillä saattoi puolestaan olla montakin jalkavaimoa.

Useissa riimukivissä on myös mainintoja, että naiset osasivat kirjoittaa riimuilla. Tämä on hyvin merkityksellistä, koska se kertoo sukupuolten tasa-arvoisesta asemasta yhteiskunnassa ja siitä, että naisilla oli suuri merkitys asioiden ja tapahtumien muistiinmerkitsemisessä. Osa tutkijoista on myös sitä mieltä, että naisilla oli yhteisöissä tärkeä merkitys naispuolisina velhoina ja näkijöinä sekä kulttien johtajina (Völur). Seremoniasauvoja on esimerkiksi löydetty nykyisen Ruotsin alueelta, Köpingsvikistä. Sauvoja on löydetty naisten haudoista ja kirjallisten lähteiden mukaan sana Völur tarkoittaa juuri sauvan kantajaa.

Saagoissa naiset kuvataan vahvoina, rohkeina ja joskus jopa manipulatiivisina hahmoina. Naiset vaikuttavat saagoissa usein taustalla asioihin osallistumatta itse varsinaisiin taisteluihin. Viikinkien mytologiassa jumalattaret ovat tasa-arvoisessa asemassa miespuolisten jumalien kanssa ja mytologia tuntee myös valkyriat, rohkeat ja vahvat taivailla ratsastavat soturinaiset. Naisilla saattoi siis olla todellista vaikutusvaltaa viikinkiaikana. Heidän tiedetään olleen jopa valtaapitävien aristokraattisukujen johtajia ja matriarkkoja. Tämä voidaan myös havaita ylemmän luokan haudoista, joista parhaiten rikkauksilla varustetut haudat kuuluivat nimenomaan naisille.

 

 Viikingeillä oli myös orjia, joita oli otettu vangeiksi ryöstöretkillä tai kauppamatkoilla. Tämä tapa ei poikkea mitenkään muiden sen aikaisten kansojen tavoista, vaan orjia on pidetty lähes kaikissa tunnetuissa sivilisaatioissa. Vaikka Skandinaavisten saagojen perusteella isäntä saattoikin ilman minkäänlaisia seuraamuksia tappaa orjansa, niin orja saattoi kuitenkin ostaa työllään itsensä vapaaksi tai hänen isäntänsä saattoi muutoin antaa hänelle vapauden. Eddan jumalrunojen mukaan Heimdal jumala kulki ihmisten maailmassa, Midgårdissa, käytäen itsestään nimeä Rigur. Eräällä tällaisella matkalla hän asettui kolmeksi yöksi taloon, jossa asuivat kaksai vanhusta nimeltään esi-isä Ài ja esiäiti Edda. Yhdeksän kuukauden jälkeen Eddalle syntyi kurttukätinen, paksusorminen, kumaraselkäinen ja ruma peikon näköinen poikalapsi, jolle annettiin nimeksi Thrael eli orja. Ajan kuluessa taloon saapui kerjäläistyttö nimeltään Thiri eli orjatar. Thrael ja Thiri tekivät ilolla töitä ja perustivat yhdessä perheen, johon syntyi poikia: Fjosnir renki, Klur kömpelys, Hreimur huutaja, Kleggi hirvikärpänen, Kefsir käskyläinen, Fulnir haisuli, Drumbur pölkky, Digraldi pulska, Dröttur vätys, Leggjaldi isojalka, Lutur kyttyrä ja Hösvir tuhkanharmaa sekä tyttäriä: Drumba pökkelö, Kumba kanto, Ökkvinkafla paksupohje, Arinnefja nokinenä, Ysja äänekäs, Ambatt piika, Eikintjasna tammentappi, Tötrunghypja räsymekko ja Trönubeina kurjenkoipi. Heistä syntyivät orjien suvut.

Lapsilla oli rankkaa 1000 vuotta sitten lähes kaikissa kulttuureissa, eikä viikingeillä ollut sen helpompaa. Ainoastaan puolet lapsista saavutti kymmenen vuoden iän ja suurimpina kuolleisuuden aiheuttajina olivat erilaiset sairaudet ja onnettomuudet.  Lapset olivat näkyvästi läsnä yhteiskunnassa. Hautalöytöjen mukaan lapsia pidettiin arvossa ja heidän haudoistaan on löydetty samoja esineitä kuin aikuistenkin haudoista, mutta myös paljon leluja. Ruotsissa, Birkassa, tehdyistä lasten hautalöydöistä on löydetty muun muassa sarvesta tehty leluankka, hyrrä ja pronssista tehtyjä pieniä tiukuja.

Vaikka sairaat tai vammaiset lapset saatettiin jopa tappaa tai jättää kuolemaan, niin toisaalta vanhemmat opettivat mielellään lapsiaan ja leikkivätkin näiden kanssa. Lapselle annettiin nimi vasta, kun oltiin varmoja, että lapsi jää henkiin. Tavan mukaan isä otti lapsensa polvelleen ja antoi tälle nimen. Polvellenostoa pidettiin merkkinä siitä, että isä oli hyväksynyt lapsen omakseen ja osaksi sukua. Nimenannossa lapsen ylle usein pirskotettiin myös vettä, jonka jälkeen lapsen ylle tehtiin Thorin vasaraa muistuttava merkki. Seremonia oli sama lapsen sukupuolesta riippumatta. Myös vanhuksiin suhtauduttiin kahdella hyvin eri tavalla. Vanhaksi ja raihnaaksi tuloa pidettiin ainakin sotureiden keskuudessa säälittävänä ja pidettiin huomattavasti kunniakkaampana kuolla taistelussa ja päästä Valhallaan kuin kuolla vanhuuttaan omaan sänkyynsä. Toisaalta vanhuksia arvostettiin näiden viisauden vuoksi. Suhtautumisesta huolimatta, vanhukset asuivat ja elivät perheyhteisöissään kuolemaansa saakka.

Talonpoikaissääty oli viikinkiaikaan yleisin sääty. Eddan jumalrunojen mukaan Heimdal jumlala liikkuessaan ihmisten maailmassa loi eri säädyt. Talonpoikaissääty syntyi isoisä Afin ja isoäiti Amman suvusta, mutta ilmeisesti Heimdalin jumallallisella avustuksella. Vietettyään pariskunnan luona kolme yötä Heimdal poistui ja taloon syntyi yhdeksän kuukauden jälkeen punaposkinen, pirteä ja vaalea poika, joka pirskottiin vedellä saaden nimen Karl eli mies. Taloon tuotiin pojan aikuistuttua neito nimeltä Snör eli miniä. Heille syntyi poikia: Halur miehuullinen, Drengur poika, Höäldur talollinen, Thengn alustalainen, Smidur seppä, Breidur harteva, Bondi talonpoika, Bundinskeggi hienoparta, Buir isäntä, Boddi viljelijä Brattskeggr pujoparta ja Seggr urhea sekä tyttöjä: Snot sievä, Brudur morsian, Hoikka joutsen-svanni, Svarri ylpeä, Sprakki Vilkas, Fljod emäntä, Sprud puoliso, Vif vaimo, Feima kaino ja Ristill voimakas.  Saagojen mukaan miehillä ja naisilla oli selkeä työnjako maatilan töissä. Miesten tuli hoitaa peltotyöt, hoitaa perheen asioita käräjillä, ratkaista riidat, hoitaa kaupankäynnit ja sotia sodat. Saagojen mukaan sukupuoliroolit olivat tarkoin määriteltyjä ja miehen ei kuulunut näyttää naismaiselta tai tehdä asioita, jotka olivat tulkittavissa naismaisiksi, kuten esimerkiksi taikuuden harjoittaminen. Haudoista löydettyjä miesten symboleja ovatkin ennen kaikkea olleet aseet, metsästysvälineet ja ratsukon tarvikkeet.

Aristokraatit elivät viikinkiaikana luksuksessa ja ylellisyydessä. He viettivät suuria juhlia suurissa saleissaan. Heillä oli kauniita laivoja, silkkivaatteita ja taitavien seppien takomia aseita. Sotaherrat ympäröivät itsensä uskollisten miesten armeijoilla, he osasivat kirjoittaa riimuilla ja rakensivat puisia linnakkeita. Poliittisia yhteenliittymiä perustettiin ja katkaistiin muiden aristokraattisten sukujen kanssa. Ylemmän luokan asumukset sijoitettiin korkealle paikalle, josta ne näkyivät kauas.

Näkyvyys oli tärkeää. Viikinkiaikana valta oli valtaa ihmisistä, ei niinkään maa-alueista. Koska ei ollut kirjoitettuja lakeja tai sääntöjä, oli valta voitava nähdä ja tuntea. Ylemmän luokan vaatetusta ja asumusten valtavia saleja tarvittiin näyttämään tätä valtaa. Poliittinen valta oli kuitenkin pienimuotoista ja jopa kuninkaat ja kuningattaretkin hallitsivat vain pieniä alueita. Eddan jumalrunojen mukaan jumala Heimdal loi myös aristokraatit samalla periaatteella kuin alemmatkin säädyt eli kiertäessään Midgårdia nimellä Rigur, hän asettui kolmeksi yöksi taloon, jossa asuivat isä Fadir ja äiti Modir. Yhdeksän kuukauden kuluttua syntyi vaaleahiuksinen, hohtavakasvoinen, teräväkasvoinen poika, joka puettiin silkkeihin ja hänelle annettiin nimi Jarl eli jalo. Jarl kasvoi hienoissa saleissa, heitti keihästä ja otteli miekalla, ratsasti ja ui meressä. Eräänä päivänä Rigur saapui pojan luokse, kutsui tätä omaksi pojakseen ja opetti tälle riimut sekä niiden taikuuden. Hän lupasi pojalle perintöalueet ja käski ottamaan haltuunsa kaikki ikivanhat asuinsijat. Poika jakoi auliisti omistamastaan myös vähempiosaisille ja aikuistuttuaan hän meni naimisiin Erna nimisen neidon kanssa. He saivat paljon lapsia: Bur esikoinen, Barn lapsi, Jod nuorukainen, Adal jälkeläinen, Arfi perillinen, Mögur poikanen, Nidur ja Nidjungur polveutujat, Sonur poika, Sveinn pienokainen ja Kundur piltti.

Suvun merkitys oli kaikissa säädyissä viikinkiaikana suurempi kuin meille tänään. Ihmisenä oleminen tarkoitti ennen kaikkea sitä, että oli osa suurempaa kokonaisuutta, perhettä ja sukua. Ihminen kantoi vastuuta paitsi omasta toiminnastaan niin myös muiden sukulaistensa toiminnasta. Sosiaalinen asema yhteiskunnassa määräytyi hyvin pitkälle sen perusteella mikä yksilön asema oli omassa suvussaan eli kenellä oli suvussa korkein asema ja kuka perisi maatilan. Suurperhe maatilalla oli viikinkiaikana perusyksikkö yhteiskunnassa. Seuraavaksi tuli suku. Suvun sosiaalinen asema merkitsi samaa kuin yksilön oma sosiaalinen asema. Suvun historialla oli tärkeä merkitys esimerkiksi, kun piti todistaa omistusoikeutensa tilaan ilman kirjallisia dokumentteja. Tällöin ainoa keino puolustaa omistusoikeuttaan oli suvun historia tilan omistajana. Viikinkiaikana ihmiset osasivatkin luetella sukulaisiaan taaksepäin useiden kymmenien sukupolvien taakse.

 Viikinkien arkea olivat sosiaalisesta asemasta riippumatta kotityöt ja maanviljelys. Siat, lehmät, vuohet ja lampaat olivat yleisiä kotieläimiä tiloilla viikinkiaikana. Auroja ei ollut siihen aikaan vaan maan pehmittämiseen käytettiin ns. aatroja. Aatra tai hankoaura on eräänlainen esiaura, jota vetivät kaksi härkää, lehmää, hevosta tai ihmistä. Aatralla möyhennettiin maa ennen kylvöä, kitkettiin rikkaruohot ja käännettiin maa satokauden päättyessä.

Viikinkien tiedetään syöneen hyvin paljon lihaa mm. naudanlihaa, sikaa, lammasta, riistaa ja vuohta. Eläimet teurastettiin yleensä syksyllä, mutta suuria juhlia, kuten joulua (Yule), varten teurastettiin eläimiä erikseen. Kalaa, erityisesti suolattua kalaa, syötiin lihan lisäksi paljon. Perunaa ei tunnettu viikinkiajan Skandinaviassa vaan kasviksina syötiin muun muassa metsästä kerättyjä pähkinöitä, marjoja, nokkosia ja villiomenia. Myös juureksia, kuten porkkanoita, nauriita ja palsternakkoja tiedetään tuolloin syödyn. Mausteina käytettiin ilmeisesti yrttejä ja sipulia. Hautalöytöjen perusteella on myös arveltu, että viikingit leipoivat leipänsä hiivataikinasta, ainakin hiiva aineena oli tunnettu jo tuolloin, koska tiedetään, että viikingit joivat mm. hunajasimaa ja olutta, jotka oli käytetty hiivalla. Viikingeillä ei ollut mitään erityisesti kiellettyjä ruokia tai juomia. Eläimiä uhrattiin jumalille ja uhratut eläimet paistettiin ja syötiin juhlamenoissa.

Ruokailuvälineinä oli muun muassa suuria tarjoiluvateja, savi- ja tinalautasia, kannuja ja kauhoja. Ruoka syötiin yleisesti veitsellä ja lusikalla. Olutta, simaa ja vettä kului juomapuolella. Juomat tarjoiltiin puisissa kupeissa. Rikkailla saattoi olla myös hopeisia juomakuppeja tai jopa juomalaseja. Juomasarvia käytettiin lähinnä juhla-aterioilla.

[1] Vapaalla tarkoitetaan ei-orjaa

Lähteet saa pyydettäessä