Kulttuurinen omiminen puhuttaa nykyään todella paljon henkisyyttä harjoittavissa piireissä ja se on luonnollisesti hyvä asia. Ihmisiä tavatessa huomaa keskustelun todella usein päätyvän siihen, että mietitään mitä uskaltaa sanoa, mitä uskaltaa harjoittaa ja kenen varpaille mahdollisesti astuu, vaikka kuinka yrittäisi ottaa kaikki huomioon. Itselläni on tilanne, jossa harjoittamaani suljettua traditiota on aivan sumeilematta alettu käyttää omiin tarkoitusperiinsä ilman, että siihen on minkäänlaista omakohtaista ”sukurasitetta” tai tässä traditiossa saatua oppia. Pahimmillaan tämä jopa esiintyy siten, että osa näistä omijoista esittävät omitun tradition asiantuntijoita ja kyseenalaistavat tämän suljetun tradition tietopohjan tai väittävät, että kulttuuri on kuollut ja siksi he saavat muokata siitä sellaisen kuin haluavat. Se ei ole kuollut, se on suljettu. Mutta siitä lisää kohta.

Kulttuurinen omiminen tai kulttuurinen appropriaatio on sosiaalisen oikeudenmukaisuusteorian käsitteistöä ja tarkoittaa epäeettistä toimintaa, jossa etuoikeutetun ryhmän jäsen ottaa käyttöönsä vähemmän etuoikeutetun identiteettiryhmän piirteitä tai kulttuurituotteita. Kulttuurinen omiminen kohdistuu alempitasoiseksi tulkittuun etniseen ryhmään tai johonkin muuhun marginaaliryhmään. Teon paheksuttavuuden katsotaan olevan sitä suurempi, mitä alisteisempaan ryhmään teko kohdistuu, kun lainattua kulttuuria ei arvosteta, tai kun kulttuurilainaa hyödynnetään kaupallisesti. Ratkaisevaksi katsotaan myös se, mitkä ovat ryhmien valtasuhteet eli etuoikeutetut eivät saa hyödyntää alistettujen kulttuuria, koska tämä jyrkentää valtasuhteiden epätasapainoa. Tämä kaikkihan on ihan selkeää ja ymmärrettävää, mutta miksi sitten esimerkiksi länsimaiset henkisyyden harjoittajat omivat toisten kulttuureista.

On monia syitä, miksi esimerkiksi länsimainen noita haluaa käyttää tietoa toisesta kulttuurista tai perinteistä. Yksinkertaisin selitys on varmasti se, että se on kivaa. On mukavaa huomata mitä kaikkea maailmasta löytyy ja on kiva napsia kaikenlaista maagista omaan työkalupakkiinsa. Puhutaan eklektisyydestä, joka on varmasti hyvin normaali ilmiö ihmiselle, joka on paitsi kiinnostunut uusista asioista ja myös utelias kokeilemaan miten nämä asiat voisi integroida osaksi omaa toimintaansa. Tässä on jo itsessään monta ongelmaa, mutta suurin lienee se, että aina kun otetaan jostakin vain osa, niin se suurempi filosofia jää omaksumatta, ja pahimmillaan jonkun pienen osan omaksuja kuvittelee lopuksi tietävänsä jopa paremmin tämän käsitteen kuin se, jonka maailmankuvasta se on otettu. Jooga tai jopa chakrojen käyttö ovat tästä esimerkkeinä. Meillä on länsimaissa lukematon määrä joogaguruja, joilla ei ole mitään käsitystä joogan alkuperästä tai maailmankuvasta, mutta he ovat kuitenkin täysin vakuuttuneita siitä, että he tietävät nämä asiat paremmin kuin hindulainen joogi.  Yksi syy on myös se, että ajatellaan sen olevan ok. Länsimaiset ihmiset ovat vuosisatoja kolonisoineet maita hallintaansa ja samalla myös varastaneet heidän kulttuureistaan. Tästä löytyy taas esimerkkejä pilvin pimein aina Amerikan mantereelta, Intian kautta Afrikkaan. Ajatellaan, ettei siinä yksinkertaisesti ole mitään pahaa, koska ainahan niin on tehty.

On olemassa myös syy, jota ei aina tulla ajatelleeksi ja se on se, ettei erityisesti uuspakanoilla ole muuta mahdollisuutta, mikäli he haluavat rakentaa itselleen tarkastelun kestävän ja uskottavan uskonjärjestelmän tai maailmankuvan, kuin lainata muilta. Ns. vanha pakanuus on länsimaissa hyvin pitkälle kuollut, eikä näistä traditioista löydy kirjoitettuakaan tietoa, ja silloin on pakko täydentää olemassa olevaa tietoa napsimalla sitä muista traditioista, joiden kuvitellaan olevan samankaltaisia. Eli jos vaikka seidristä sanotaan völvan apulaisten laulaneen, mutta sen tarkempaa kuvausta ei ole olemassa, niin oletetaan kyseessä olleen samankaltaisen laulun kuin vaikkapa karjalaisten runolaulanta ja niinpä meillä on siinä yhdistettynä kahden eri kulttuurin asioita ilman minkäänlaista todellista tietoperustetta. Ongelmana on myös se, ettei uuspakanuuden suuntauksia aina oteta niiden nuoruuden takia tosissaan ja, koska kaikki haluavat olla tosissaan otettavia, niin omaan traditioon lisätään ”ikivanhoja” elementtejä muista traditioista. Otan esimerkiksi jälleen seidrin. Saagoissa mainitaan, että seidrinharjoittaja istuu transsinkaltaisessa tilassa ja hakee tietoa, joita kysyjät kaipaavat (ja ympärillä olleet naiset lauloivat jotakin laulua) ja yht’äkkiä joku onkin keksinyt, että kyseessähän on shamanismin muoto ja ymppää sinne esimerkiksi siperialaisesta shamanismista otettuja elementtejä. Ollakseen hieman uskottavampia, niin lykätään sinne päälle vielä muutama skandinaavinen jumaluus ja sittenhän meillä onkin siinä seidr, vai mitä? No ei ole. Seidr on edelleenkin suljettu traditio, jonka harjoittajia löytyy vieläkin suvuittain eteläisestä Islannista.

Osasta traditioita vaikutteiden ottaminen on kuitenkin hyväksyttyä ja jakoa voidaan tehdä sen perusteella, onko traditio avoin, suljettu vai kuollut. Avoin tarkoittaa sitä, että sen opiskelu on avointa kaikille, siinä ei ole mitään initiaatioriittejä tai vaikkapa suvuittain tai coveneittain kulkevaa salattua tietoa. Suljetun tradition tieto taas ei ole ulkopuolisten saatavilla ja kuollut traditio tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, ettei ole tiedossa ketään sen harjoittajaa. Pohjois-Amerikan alkuperäisväestö on esimerkiksi tehnyt omia listauksiaan avoimista ja suljetuista traditioista kuten osa esimerkiksi suomalaisista pakanayhdistyksistäkin, mutta ongelmaksi näissä on osoittautunut se, että tässä myös kuvitellaan tietävänsä toisten kulttuurit paremmin kuin he itse. Eli nämä listat eivät perustu minkäänlaiseen universaaliin kollektiiviseen sopimukseen, jossa eri traditioiden edustajilta olisi asiaa kysytty. Esimerkiksi pohjoisamerikkalaisten listalle joutui traditioita, jotka itse kommentoivat listan nähdessään, ettei se pidä paikkaansa. Joku muu oli siis loukkaantunut heidän puolestaan ja edes kysymättä asiaa heiltä. Miten siis voimme tietää ketä toimintamme sitten loukkaa. Suljetut traditiot ovat suljettuja ja ne pidetään suljettuina mm. siksi, jottei tällaista luvatonta omimista tapahtuisi, joten tämä lienee selkeä tapaus, mutta muuten tässä ammattiloukkaantumisen tai toisten puolesta loukkaantumisen ajassa olemme unohtaneet, miten tämä homma oikein menee. Se/ne itse, jota asiaa koskettaa on ainoa taho, joka voi sanoa loukkaako jokin häntä/heitä vai ei tai saako jotakin lainata vai ei. Ja jos tämän logiikan mukaan toimii, niin välttyy ainakin pahimmilta havereilta. Uskonnonvapaus eli oikeus uskoa juuri siihen mihin haluaa ja miten haluaa, sisältyy meillä jo perustuslakiin, mutta muiden kunnioittaminen vaatii jo hieman omaa halua ja ajattelua.

Entä jos joku sanoo, että toimintasi tai harjoittamisesti loukkaa hänen kulttuuriaan? Tässä muutama vinkki, jota ei kannata sanoa: olin entisessä elämässäni saamelainen noaidi (osassa traditioita ajatellaan sielun voivan kulkea vain ja ainoastaan saman suvun jälkeläisissä kuten esim. aasauskossa), Beaivi kutsui minua henkilökohtaisesti (tähän olen sortunut muuten itsekin, mutta on hyvin kolonistinen ajatus), jumalat kertoivat minulle että olen oikeasti saamelainen noaidi, isoisoisoisoisoäitini oli saamelainen, uskonnot eivät voi olla kenenkään omistamia (käytetään todella usein shamanismin kohdalla), ilman minua tämä kulttuuri kuolee tai eihän se ketään haittaa jos välillä teen voodooloitsuja salassa kotona (jos loitsun tekee tietämättömyyttään suuremmasta kontekstista väärin niin voipa hyvinkin haitata).

Niin kuin aina kun asioita lähdetään viemään eteenpäin, tapahtuu ylilyöntejä ja, näkökulmat polarisoituvat omiin vastakkaisiin poteroihinsa, kunnes jonkinlainen konsensus ja tasapaino syntyy. Niin on varmasti käynyt myös tässä kulttuurisen omimisen keskustelussakin, eikä kukaan uskalla oikeastaan sanoa tai tehdä mitään, jottei kukaan mahdollisesti vain loukkaannu. Henkisyyden osalta tämä voi pahimmillaan johtaa siihen, että oma energia menee tämän asian kanssa painimiseen sen sijaan, että käyttäisi sen omaan kehittymiseensä. Aikoinaan itseäni pänni oman tradition ”raiskaaminen” ihan suunnattomasti, mutta olen päättänyt, ettei asia ole minun käsissäni.  Se, että kestän katsoa näitä ihmisiä silmästä silmään, on vielä työn alla. Toki tällainen kokemus on myös johtanut siihen, etten tieten tahtoen halua loukata muidenkaan traditioiden edustajia ja siksi olen henkilökohtaisesti tehnyt esimerkiksi sen päätöksen, etten käytä shamaanikäsitettä tai saamelaisten mytologiaan kuuluvilla kuvilla koristeltuja esineitä.