Shamaani käsitteenä ja kulttuurinen omiminen
Shamanismi ja shamaani ovat käsitteinä hieman eriarvoisia mitä tulee kulttuurilliseen omimiseen. shamanismi kertoo harjoittamistavasta ja shamaani taas on mm. siperialainen ”pappi”, hengen mies/nainen/henkilö. Shamaani käsitteen käyttö on hyvin usein jollakin tasolla kulttuurista omimista ja monet pyrkivät nykyään käyttämään sen tilalla sanoja, jotka liittyvät heidän omaan kulttuuriperimäänsä. Shamanismi sanana puolestaan kuvailee tietynlaista ja samankaltaista toimintaa, joka on ollut eräänlaisena uskomusjärjestelmänä ympäri maailmaa. Sen käyttö tulkitaan kuvaavaksi ei omivaksi.
Alkuperäinen shamanismi on animistinen ja panteistinen maailmankuva, jonka ensimmäiset merkit ovat nähtävillä 30 000 vuotta sitten tehdyissä luola- ja kalliomaalauksissa, mutta monet antropologit uskovat shamanismin harjoittamisen ulottuvan jopa yli 100 000 vuoden taakse menneisyyteen. Shamanismia on harjoitettu Siperiassa, Aasiassa, Euroopassa, Afrikassa, Australiassa, Grönlannissa sekä alkuperäisheimojen keskuudessa Etelä- ja Pohjois-Amerikassa ja valtaosa kulttuureista ja uskonnoista perustuu tähän maailman vanhimpaan henkiseen maailmankuvaan.
Sana shamaani, samaani tai šamaani tulee evenkien eli Siperiassa ja kauko-idässä asuvan paimentolaiskansan kielestä ja tarkoittaa ”hän, joka tietää”. Shamaanilla oli aikoinaan ja on edelleenkin näillä alueilla suuri ja tärkeä rooli yhteisössään. Hän ”näki” riistan kulkupaikat ja turvasi ravinnonsaannin, toimi välittäjänä tuonpuoleisen ja ihmisten välillä, paransi sairauksia, auttoi synnytyksissä jne. Elämä oli tuolloin kovin epävarmaa ja shamaani toimi yhteisönsä eteen pappina, kätilönä, lääkärinä, sotilaallisena strategina ja psykologina helpottaen tätä epävarmuutta. Voidakseen hoitaa näitä tehtäviään, hänen oli matkattava toisissa maailmoissa hakemassa vastauksia eli harjoitettava shamanismia. Maanviljelysyhteiskuntaan siirryttäessä elämän epävarmuus helpotti hieman, koska elanto tuli pelloista, eikä enää oltu niin riippuvaisia riistaonnesta. Nyt epävarmuus syntyi puolestaan viljan kasvamisesta ja siihen vaikuttavien säiden hallinnasta. Tarvittiin siis ihmisiä, jotka osasivat hallita myös tätä muuttunutta tilannetta.
Myös Suomessa oli tuolloin shamanismin harjoittajia, mutta heitä ei kutsuttu silloinkaan shamaaneiksi. (Pienenä nippelitietona mainittakoon, että nämä shamanismia harjoittavat, usein miehet, olivat Suomen noitaoikeudenkäyntien ensimmäiset kuulusteltavat.) Pohjolassa shamanismin harjoittajat saivat tehdä tietä tietäjälaitoksen syntymiselle. Tietäjän ei ollut tarve matkata toisiin maailmoihin, vaan hänen oli opeteltava syntysanoja ja loitsuja, joilla hallita näitä asioita. Suomessa nämä loitsut ja syntysanat muodostuivat lopulta osaksi erityisesti Karjalaisten kansanrunoutta ja ovat vielä tänäkin päivänä luettavissa mm. Kalevalasta. Shamanistisen harjoittamisen voidaan katsoa joko muuttuneen tietäjälaitokseksi tai kadonneen suuressa osaa länsimaita. On kuitenkin olemassa alueita maailmassa, jossa tämä shamanismi ja shamaaniperinne on pysynyt katkeamattomana hengissä näihin päiviin asti. Siperian taigalla ja Tiibetissä asuu mm. edelleen heimoja, joilla on käytössään perinteisesti toimivia shamaaneja. He ovat toteuttaneet samaa perinnettä sukupolvesta toiseen. Heidän tehtävänsä on edelleen tavanomaista elämänmenoa uhkaavien kriisien hallinta.
Uushamanismi puolestaan alkoi Suomessa voimistua 1980-luvulta lähtien osana Yhdysvalloista 1960-luvulta lähtenyttä uushengellisyyttä (New Age). Siinä missä alkuperäinen shamanismi oli yhteisöllistä ja heimon kulttuuriin sekä uskonnolliseen viitekehykseen tiukasti kuuluvaa, niin uushamanismi on usein psykologisiin tekniikkoihin perustuvaa ja yksilöllistä. Sitä harjoitetaan usein siis yksin joko osana meditatiivista itsetutkiskelua, positiivisena psykologiana tai osana oman uskonnon harjoittamista. Yleistä on, ettei shamanismia koeta enää kutsumuksena tai varsinaisena polkuna, jonka tarkoituksena on auttaa muita, vaan siitä on otettu osia, jotka vastaavat harjoittajan kulloisiakin tarpeita.
Onko uusshamanismia harjoittava suomalainen henkilö sitten shamaani? Mielestäni ei ole. Shamaani on tiettyihin kulttuureihin liittyvä käsite ja mikäli tämä henkilö ei ole saanut oppiaan kyseisiltä alueilta tai ole sieltä kotoisin, niin hän ei ole shamaani. Hän voi harjoittaa shamanismia, mutta ei ole shamaani. Kauniista ja paljonpuhuvasta käsitteestä huolimatta kyseessä on tietyn ryhmän identiteetin tai omaisuuden hyväksikäyttö ns. kulttuurinen omiminen eli kulttuurinen appropriaatio tai jopa kulttuurinen varastaminen. Kaikki käsitteet tarkoittavat periaatteessa samaa eli sitä, että yleensä etuoikeutetussa asemassa olevat käyttävät toisen kulttuurin elementtejä tarkoituksenaan jotenkin hyötyä niistä. Shamaani sanan käyttö liittyy usein juuri siihen, oman hyödyn tavoittelemiseen tai sitten tietynlaiseen laiskuuteen, kuten niin monet ovat todenneet. On helpompi kuvata omaa toimintaansa käsitteillä, jotka ovat universaalisti ymmärrettyjä, kuin selittää tunteja käsitteillä, joita vain kourallinen ymmärtää. Olen sortunut tähän itsekin lukuisia ja taas lukuisia kertoja. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että mieluummin nykyään selitän tunteja kuin käytän käsitettä, joka ei kuulu minulle.
Toinen asia, mikä minua ihan suunnattomasti nävertää on myös tuohon shamanismiin harjoittamisena liittyvä moderni ajattelu. Shamanismin perimmäinen totuus on se, että se on luonnosta nousevaa tietoa ja ymmärrystä, mutta nyt se on alistettu vain meditatiiviseksi itsetutkiskeluksi ja positiiviseksi psykologiaksi. Sen käsittämättömän valtava ja suuri viisaus kaikkeudesta, ajasta, todellisuuksista, tietoisuudesta, olemisesta ja olevasta on supistettu minäkeskeisen yksilön itsekehittymisen välineeksi. Mutta tästä joku toinen kerta.