Nykyään puhutaan paljon varjotyöskentelystä ja siitä, miten noitana tms. harjoittajana tulisi tuntea omat hyvät ja usein piilossa pidetyt sekä yleensä huonona pidetyt piirteensä. Varjotyöskentelystä puhutaan, kuin se olisi muutaman tunnin pikaprosessi, jonka jälkeen homma on hanskassa. Joskus näin toki voikin olla, varsinkin silloin kun puhutaan piirteistä, jotka ihmisen on helppo ja tavallaan luvallista tunnistaa. Yksi tällainen piirre on esimerkiksi kateus. Nykyään on ihan ok. tunnistaa kateuden vihreä otus itsessään. Joskus nämä piirteet ovat kuitenkin niin syvällä, että niistä on tullut lähes mahdottomia tunnistaa. Häpeä on puolestaan yksi näistä. Häpeä on tunne, joka voi juontaa alkuperäiset juurensa niin elämämme alkutaipaleelle, ettei meillä ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia löytää sen alkusyytä, vaikka tässä hetkessä oireet ja triggerit löytyisivätkin.

Häpeä on usein kätkettyä, mutta jotta sitä voitaisiin käsitellä, sen olemassaolo on ensin löydettävä. Helpoimmin havaittavaa on se, miten häpeä näkyy kehossa kuten punastuminen, hikoilu ja vapina, lamaantuminen, apatia, liikapuheliaisuus, liikaesiintyminen, häpeämättömyys, piittaamattomuus ja kyynisyys. Häpeä voi myös synnyttää raivoa, joka kohdistuu sekä itseen että toisiin, tätä kutsutaan häpeäraivoksi. Usein häpeä sekoitetaan syyllisyyteen, mutta syyllisyyden tunne kohdistuu yhteen selkeään asiaan, tekoon, ajatukseen tai piirteeseen, mutta häpeä koskee koko itseä. Ihminen voi pyrkiä korjaamaan syyllisyyttä herättävän teon ja onnistuakin siinä, mutta häpeä tuntuu usein mahdottomalta laajuudessaan korjata. Ja kun koko minä tuntuu pohjiaan myöten jotenkin väärältä, niin ihminen ajattelee, että koko itse pitää muuttaa. Puhutaan identiteetin luovuttamisesta. Se tarkoittaa sitä, että ihmisen pyrkimyksenä on saavuttaa ristiriidattomuus toisen/toisten/yhteisön/yhteiskunnan kanssa ja kelvata siinä. Tämä taas voi johtaa ns. noidankehään, jossa identiteetistä luopuminen johtaa häpeän lisääntymiseen ja sitä taas paetaan.

Tällainen identiteetistä luopumiseen liittyvä häpeä voi näkyä itsen korostamisena ja toisen mitätöintinä. Jottei taas joutuisi häpeälliseen tilanteeseen ihminen alkaa viivyttelemään ja epäröimään tai sitten hän alkaa yliaktiiviseksi höpöttäjäksi, jottei kukaan huomaa häpeää tai sen pelkoa. Ihminen, joka viivyttelee ja epäröi, voi tuntea häpeää ja häpeäkiukkua oman viivyttelynsä takia sen lisäksi, että hän tavallisesti tulee kateelliseksi toisille, jotka ovat häntä aktiivisempia. Se, joka suojautuu häpeää vastaan aktiivisuudella ja vilkkaudella taas saattaa tuntea itsensä epäaidoksi ja tuntea samalla vastenmielisyyttä, kyllästymistä ja väsymistä itseen ja toisiin. Usein ihmiset, jotka kokevat näin kertovat myös, että he haluaisivat muuttaa jonnekin kauas autioon erämaamökkiin. Kolmatta häpeämistyyppiä kutsutaan häpeämättömäksi. Tämä ei tarkoita, sitä ettei hän häpeäsi, vaan se tarkoittaa juuri päinvastaista eli hän toimii täysin häpeilemättömästi, jolloin kukaan ei voi nolata häntä, kun hän tavallaan jo nolaa itse itsensä. Hän siis haastaa ja kiusaa ympäristöään ja itseään yhä uusilla häpeämättömyyksillä. Yhteistä näissä kaikissa on se, että häpeä ja suojautuminen sitä vastaan herättävät uuden häpeän ja sitä vastaan suojautumisen.

Häpeän alkuperä löytyy aina lamaannus-, poistamis- ja pysäyttämisreaktiosta, joka liittyy hyväksyvää vastavuoroisuutta tavoittelevan pyrkimyksen epäonnistumiseen. Suomeksi sanottuna häpeä on siis se mielipaha, jonka koemme tyypillisesti silloin, kun vastavuoroisuuspyrkimys jää toteutumatta eli kun joku vastaa lähestymisyritykseemme negatiivisella tavalla. Konkreettisimmillaan sen näkee, kun pieni vauva yrittää onnistumatta katseellaan ottaa yhteyttä vanhempaansa, ja hän kääntää hämillään häpeillen katseensa pois. Tai kun aikuisena ojennamme kätemme kätelläksemme jotakin ja hän ohittaa kätemme. Kun vastavuoroisuuspyrkimyksen ilmaiseminen törmää toisen taholta välinpitämättömyyteen, vähättelyyn tms., seurauksena on välitön romahdus.  Tätä kutsutaan häpeäromahdukseksi. Innokkuus sammuu ja voimattomuus valtaa olemuksen ja ihminen yrittää vetäytyä ja piiloutua ajatellen, että ”minä kuolen häpeästä” tai ”tätä en ikinä anna itselleni anteeksi”. Seurauksena voi olla myös raivo itseä tai toista kohtaan eli se häpeäraivo. Häpeä on tunne, joka tiedostamattomana ja analysoimattomana saattaa jatkua hyvinkin pitkään ja vakiintua jopa osaksi ihmisen persoonaa.

Varjotyöskentelyssä (itsetuntemuksen oppimisessa) häpeä on yksi alue, joka olisi käsiteltävä, mutta joka usein jää piiloon, koska jo pelkästään sen käsittelykin voi olla häpeän laukaiseva triggeri. Näin on myös terapiassa, jossa asiakas saattaa tuntea hyvin voimakasta häpeää omasta häpeästään ja hän yrittää peittää sen kaikin tavoin, tiedostamattomasti. Hän saattaa myös olla ns. häpeilemätöntä suojautumismallia käyttävä, joka itsekin uskoo, ettei hän voi hävetä mitään ja on siksi avun ulottumattomissa. Tai häpeän aihe voi olla sellainen, ettei siitä tavallaan saisi tuntea häpeää. Puhutaan paljon siitä, että esimerkiksi kouluttamattomuus, syrjäytyneisyys tai köyhyysrajalla eläminen herättää ihmisessä häpeää, mutta samalla tavalla myös liiallinen varallisuus tai liiallinen kouluttautuminen (on muuten tabuaihe) voi olla häpeän aihe. Kyse on viimekädessä siitä mikä on se ryhmä, jossa kokee olevansa vääränlainen. Aina silloin kun ihminen kokee joutuvansa korostamaan itseään tai pienentämään itseään jossakin seurassa tai ryhmässä, kannattaisi miettiä syytä siihen. Aina syy ei ole ryhmässä vaan tietynlainen samankaltaisuus johonkin menneisyyden tilanteeseen laukaisee häpeän pelon ja reagoimme kuviteltuun tilanteeseen. Häpeän tunne syntyy siitä, että pelkää, ettei kelpaa tai tule hyväksytyksi itsenään. Puhutaan myös siitä, miten ego nimenomaan hallitsee meitä häpeän kautta, estääkseen meitä munaamasta itseämme.

Egon vaimentaminen on yksi tehokkaimmista häpeän hallitsijoista ja siihen liittyy myös ajatus kyvystä nauraa itselleen. Shamanismissa ajatellaankin, että huumori on hyvin voimakas lääke ja nimenomaan itsehoitolääke. Nuoria shamaanikokelaita saatetaan maailman traditioissa kävelyttää takaperin päiväkaupalla, pistää pukeutumaan ihmeellisiin vaatteisiin jne. ja ideana on juuri se, ettei pidä ottaa itseään niin vakavasti vaan oppia nauramaan itselleen. Toisaalta shamanismissa ajatellaan myös, että häpeä on tunteena (se ensimmäinen kerta) kaikessa dramaattisuudessaan usein niin voimakas, että se saattaa jopa johtaa sielunpalan katoamiseen. Shamanistisissa hoidoissa näitä sielunpalasia haetaan takaisin ja hyvin usein juuri häpeää edustava sielunpalanen näyttäytyy pienenä lapsena. Häpeän voimakkuudesta tunteena kertoo usein myös sekin, että ”häpeän sielunpalaa” on usein vaikeaa houkutella palaamaan takaisin. Eli se suojautuu mieluummin kuin lähtee helpolla takaisin ihmiseensä.

Joskus voi käydä niinkin, että kuvittelee omaavansa hyvän itsetuntemuksen, kunnes elämässä tulee yllättäen vastaan tilanne, jos laukaiseekin jotakin, jonka on salannut itseltään tietämättään lähes puoli vuosisataa. Siinä sitä sitten seisoo kuin öö aapisen reunassa ja miettii, että miten ihmeessä en ole tajunnut tätä aikaisemmin. En edes, vaikka yksi haaveistani on aina ollut muuttaa sinne erämaamökkiin pysyvästi. Usein nämä tilanteet tuodaan ihmisen eteen jonkun toisen ihmisen kautta, toimesta tai huomaamana, niin nytkin. Henkimaailma tuo meille tietoa silloinkin, kun aktiivisesti yritämme olla ottamasta sitä vastaan.  Kun puhun elinikäisestä oppimisesta, niin tarkoitan myös tätä. Sitä ei koskaan ole valmiiksi oppinut vaan uutta oppia tulee niin kauan, kun ihminen elää tai ihminen ei koskaan tunne itseään niin hyvin kuin kuvittelee.