Blogipostaukset viipyvät edelleen tai odottelevat raakileina kirjoituspöydänlaatikossa. Syynä on toki ollut aikaisemmin mainitsemani somepaasto, mutta en ole ollut teille ihan rehellinen. Osittain postaukset viipyvät siksi, että koen pettäneeni shamanistisen polun kanssakulkijat ja ihmiset, jotka ovat luottaneet siihen, että kaikki olemassa oleva, kuten ihmisen polun suunta, pysyy samanlaisena ja osittain siksi, etten ole tiennyt miten kirjoittaa asioista, joita erittäin pitkän sielun synkän yön jälkeen on polullani tapahtunut. Kuten osa tietää seidr, skandinaavinen noituus/shamanismi on ollut osa elämääni oikeastaan lapsuudestani asti, kiitos isoäitini, jonka helmoissa pyörin aina vauvasta asti. Silloin en nimeä tuolle noituudelle luonnollisestikaan tiennyt, vaan pidin sitä ihan normaalina tapana katsoa maailmaa, tapana, jota suurin osa valtaväestöstä ei kuitenkaan katsonut hyvällä. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin huomasin, että sillä, jota isoäitini opetti vaivihkaa tiukalta kristilliseltä kasvuympäristöltämme piilossa, on ollut nimi jo islantilaisista saagoista lähtien.Tai jos nyt ihan haluaa pilkkua viilata niin itseasiassa seidr on näitä saagoja vanhempi, koska seidrin juuret olivat Norjassa jo kauan ennen kuin Norjasta edes lähdettiin Islantiin.

Tämä seidr on määrittänyt polkuani kymmeniä vuosia ja sielun synkkiä öitä tai tilanteita, jolloin polku on noussut pystyyn, on mahtunut näihin vuosiin myös kymmeniä. Aina niiden jälkeen polun uoma on hieman siirtynyt ja näiden helvetillisten olotilojen jälkeen on huomannut oppineensa jotakin, mutta peruspolku on kuitenkin pysynyt samana. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Ja vaikka olenkin ollut hieman sivupolulla seidriin nähden jo viimeiset 8 vuotta, niin en ole koskaan täällä edes maininnut asiasta. Syy on yksinkertaisesti se, että seidristä uskoisin tietäväni heittämällä enemmän kuin yksikään muu suomalainen vielä tällä hetkellä (se on onneksi muuttumassa ja uusia tulee koko ajan lisää), mutta tällä uudella polullani olen täysin untuvikko ja haparoin osittain edelleen lähes täydessä tietämättömyydessä siitä, miten sillä kulkea. En siis tiedä mistä kirjoittaa, kun itsekään en sitä vielä hanskaa. Kahdeksan vuotta sitten huomasin kiinnostuvani, tai eteeni heitettävän jatkuvasti tietoa, buddhalaisuudesta. Buddhalaisuus filosofiana ja shamanismihan eivät kovinkaan paljon noin maailmankuvallisesti eroa toisistaan, mutta kyseessä on kuitenkin hyvin erilainen maailmankuva. Toisessa pyritään valaistumiseen ja toisessa ei, noin yksinkertaistettuna, ja se saa nämä kaksi maailmankuvaa enemmän eroamaan toisistaan kuin olemaan samankaltaisia.

Aluksi buddhalaisuudessa kiinnosti sen shamanistinen suuntaus nimeltään Bön, mutta lopulta huomasin kahlaavani läpi kaiken kirjallisuuden, jonka vain buddhalaisuudesta noin yleisemminkin käsiini sain. Teoria on kuitenkin vain teoriaa ja ajattelin sen kiinnostavan samalla tavalla kuin minua kiinnostaa esimerkiksi psykologia, kvanttifysiikka ja yhteiskuntatieteetkin, ja suhtauduin siihen lähinnä tietoa ahmien ilman minkäänlaista ajatustakaan siitä, että se vaikuttaisi omaan polkuuni. Sitten se taas iski, sielun synkkä yö, paikka, jossa sielun on pakko työstää asioita. Siellä ollessa ei ole mahdollisuutta tehdä muuta kuin olla, oppia asioita ja odottaa. Tämä matka kesti todella kauan, kauemmin kuin mikään koskaan aiemmin ja huomasin, miten buddhalainen maailmankuva alkoi tunkea läpi. Koin asioita, joita en ollut ikinä aikaisemmin kokenut ja kävin läpi asioita, joita en ollut koskaan aiemmin käynyt läpi. Tämä hämmensi jo valmiiksi melko myllerrettyä sielua entisestään, olinhan völva, seidrin harjoittaja. Se oli identiteettini. Mikä olisin, jos polkuni muuttuisi? Olen puhunut egon vaimentamisesta kymmeniä vuosia tajuamatta oikeasti, miten voimakas ote sillä on. Egoni huusi suoraa huutoa, että en voi menettää identiteettiäni, koska ilman sitä ei ole mitään. Ja muu osa minusta huusi sille takaisin, että se on väärässä. Tätä vähintäänkin ahdistavaa oloa yritin selkiyttää pitämällä somepaastoa, eristäytymällä ihmisistä, mietiskelemällä, tekemällä lukemattomia shamaanimatkoja, rituaaleja ja vain istuskelemalla hiljaa itsekseni. Samalla kykenemättä tekemään sitä, jota olin tehnyt vuosikymmeniä, olemaan völva. Tätä jatkui ja jatkui. Oma usko siihen, että tilanteeseen koskaan tulisi mitään selvyyttä, alkoi jo hiipua, vaikka kokemuksesta tiesin tällaisten tilanteiden aina laukeavan tavalla tai toisella. Tiesin kokemuksesta, että minun on luovuttava jostakin, jotta uutta tulee tilalle, mutta en halunnut luopua. Pelkäsin luopua. Pelkäsin luopua siitä mitä olin. Pelkäsin luopua lopuistakin niistä ihmisistä, jotka olivat osa elämääni juuri siksi mitä olin ja joiden mielestä ”lootuksenkukka persiissä meditoiminen on ihan huuhaata”, pelkäsin pettäväni blogiseuraajani ja ennen kaikkea pelkäsin menettäväni henkimaailman. Pelkäsin ja harasin vastaan kaikilla voimillani ja yritin jatkaa kuten aina ennenkin. Puhuin asiasta ystävilleni ja ohimennen muillekin, ja siitä huolimatta, ettei asia tuntunut olevan muille mikään ongelma, niin pelkäsin kuitenkin.  Tiesin jopa, että buddhalaisia noitia ja shamaaneja tai buddhalaisuuteen kallellaan olevia noitia ja shamaaneja, on pilvin pimein, mutta siitä huolimatta pelkäsin, että ”minä” katoan ja sen mukana kaikki muukin, josta halusin pitää kiinni. Pelko on vänkä juttu, sitä ei ihan helposti taklata.

Sitten se pamahti päin näköä, kuten hyvin usein näissä henkimaailman asioissa. Tilanne, joka pakottaa seinää vasten, pakottaa tekemään valinnan ja jonka jälkeen ei enää ole paluuta. Olen tehnyt shamaanimatkoja kymmeniä vuosia, ja ollut völvana toinen jalka tässä todellisuudessa ja toinen jalka toisessa, mutta se mitä koin ei ollut aikaisemman kokemukseni pohjalta tulkittavissa. Olin normikotiaskareissa siivoamassa ja yhtäkkiä se kirjaimellisesti pamahti, nimittäin hirvittävän kirkas valo, joka valaisi huoneen. Valo oli niin kirkas, ettei huoneessa oikeastaan olisi pitänyt pystyä pitämään silmiään auki, mutta valo ei sattunut silmiin ja se oli lämmintä sekä sävyltään että tunnultaan. Oli kuin joku olisi päästänyt helteisen heinäkuun lämmön ja auringon kerralla sateisen päivän hämärään ja hieman koleaksi tuuletettuun huoneeseen. Siis tämä ei nyt ole mikään vertauskuva, vaan konkreettinen kokemus täysin yllättäen huoneeseen tulvineesta valosta. Ja ei, ulkona ei paistanut aurinko, ei edes pilkahtanut. Seisoin siinä pölyrätti kädessä ja yritin analysoida mitä tapahtuu, mutta en saanut siitä mitään otetta. Oli vain lämmin ja selittämättömän turvallinen olo. Huomasin hymyileväni. Valossa ei näkynyt mitään tai ketään, mutta samalla siinä tuntui olevan aivan kaikki, koko olemassaolon, kaiken todellisuus. Hippiaatetta lainatakseni sanoisin, että se huokui täydellistä rakkautta. Hetken ehdin jo miettiä, että olinkohan kuollut kesken siivoamisen (miten irvokas ajatus kuolla tehden viimeiseksi sitä asiaa, jota inhoaa eniten) ja samalla valo katosi. Huone ei kuitenkaan enää tuntunut kolealta ja valo ei tavallaan kadonnut, vaikkei se huonetta enää valaissutkaan.

Tätä kokemusta seurasi täydellinen ja tahaton muutos oikeastaan kaikessa. Ennen olin kokenut olevani voimakkaasti yhteydessä kaikkeen, esimerkiksi luonnon ja sen kaikkien olentojen kanssa, mutta nyt koen olevani yhtä kaiken kanssa. Koen olevani samaa henkeä kaiken kanssa. Tässä on valtavan suuri ero, vaikkei uskoisi. Henkimaailma ei kadonnut, mutta sen sijaan että aiemmin koin erillisiä henkiä, niin nyt kaikki henget ovat samaa henkeä. Ne vain ilmenevät eri muodoissa, aivan kuten ihmisetkin näyttävät kaikki erilaisilta ja ovat eri kehoissa, mutta henki on sama. Eli kymmenet apuhenget eivät ole eri henkiä kuten shamanistisesti ajatellaan vaan kaikki ovat se sama henki. Ihmiset eivät myöskään ole omia ainutlaatuisia yksilöitään ”yksilöhenkiä” vaan kaikki samaa henkeä. Aika tylsän kuulosta näin yksilökeskeisyyttä palvovassa maailmassa, jossa on tärkeää olla niin kovin erilainen kuin kaikki muut.  Me suorastaan määrittelemme itsemme sen perusteella, miten ainutlaatuisia juuri me olemme suhteessa muihin. Tämä on ikävä kyllä vain yksi harha kaikkien muiden harhojen joukossa, joihin ihmiset uskovat. Yhtäkkiä ne samat tekstit, joita olin tahkonnut vuosia teorian näkökulmasta, aukesivat aivan erilaisina. Tekstit, joista en aiemmin ollut oikeasti ymmärtänyt kovinkaan syvällisesti mitään, olivatkin ihan itsestään selviä. Kuten, että kaikki kärsimys on harhaa ja ihmismielen omaa tuotosta sekä päästäkseen eroon kärsimyksestään ihmisen on opittava elämään tietoisesti tässä ja nyt. Aiemmin se kuulosti vain pseudohenkiseltä diibadaabalta, jota mielestäni näennäishenkiset ihmiset valkoisissa vaatteissaan höpöttivät, ja nyt se oli ihan pläkkikirkas asia. Näinhän se menee. Häpeän tunne vyöryi kuin tsunami ylitseni tajutessani, miten olin itsekin tietämättömyydessäni hymistellyt ihmisille, joiden tietoisuuden tasosta olin tyhmyydessäni ja ylimielisyydessäni täysin ymmärtämätön. Hetken aikaa olin myös aivan varma, että olin seonnut. Koulutukseni, kokemukseni ja itsetuntemukseni pohjalta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että asia saattaa toki olla niinkin, mutta oireet eivät kyllä täsmänneet ja muiden mielestä olin ihan yhtä normaali tai epänormaali kuin ennenkin. Tuntuu lähinnä kuin olisin herännyt pitkästä unesta. Rehellisesti sanottuna olin uskonut olevani tanakasti ja raatorehellisestihereillä jo muutenkin shamanismin takia, mutta todellisuudessa olin kuitenkin jossakin kevytunessa, josta minut nyt repäistiin hereille.  Tätä on vaikeaa, tai oikeastaan täysin mahdotonta selittää, ja en olisi sitä ymmärtänyt itsekään vielä muutama vuosi takaperin.

No, olenko nyt siis virallisesti kaapista ulostullut buddhalainen seidrnoita? En. Noituus ei ole koskaan yksin määritellyt minua eikä sitä tee buddhalaisuuskaan.  Olen edelleen völva. Buddhalaisuus johtaa väistämättä tietynlaiseen elämäntapaan, josta puolestaan tietyt seidriin liittyvät asiat jäävät pois, mutta pyrkimys auttaa ihmisiä, luontoa yms., pyrkimys olla parempi ihminen ja toive lopullisesta valaistumisesta, eivät itseasiassa ole asioita, joita ei seidrissäkin voisi harjoittaa. Seidr-rituaalit tosin jäävät pois, mutta eivät siksi, että ne olisivat ristiriidassa buddhalaisuuden kanssa, vaan siksi etten koe niitä enää millään tasolla tarpeellisiksi. Rituaalit eivät vie minua lähemmäs totuutta, kaikkeutta, valaistumista tai toisia todellisuuksia, vaan paremminkin päinvastoin. Blogia ei olla lopettamassa, eikä sen sisältökään juurikaan muutu, mutta siihen voi tulla uusia aihealueita, joiden yli voi aina hyppiä, mikäli ne eivät kiinnosta. Lootuksenkukkia ja risti-istuntaa se tuskin tulee sellaisenaan sisältämään koskaan, joten pelko pois.

Suurin muutos itselleni on se, että omalta osaltani luovun kolmenkymmenen vuoden jälkeen päätoimisesta shamanismin ja seidrin opettamisesta, kurssien vetämisestä sekä shamanististen hoitojen tekemisestä, mutta toivoisin voivani jatkossa esitellä täällä blogissa teille shamanistisen polun kulkijoita, joiden tietotaitoon itse luotan ja siten auttaa teitä löytämään niitä luotettavia toimijoita, joiden perään olette, tasaisin väliajoin kyselleet.