Joka syksy se saapuu. Yhtä varmasti kuin se, että elokuun lämpöiset yöt muuttuvat syyskuun sateisiin ja koleisiin öihin. Nimittäin ensimmäinen kesänjälkeinen flunssa. Se iskee juuri silloin kun pitäisi tavata ihmisiä, hoitaa asioita ja ihmisiä, jotka eivät saisi sairastua. Jos oikein tuuri käy, niin sitä onnistuu omaa typeryyttään (johon muuten kuuluu mm. sienimetsä kuumeisena sekä sateinen reippailulenkki kurkkukivussa) vielä saamaan muutamat jälkitaudit ja sitten koko rumbaan onkin saanut kulumaan kokonaisen kuukauden. Seuraavaa tautia odotellessa palataan kuitenkin takaisin blogimaailmaan ja tällä kertaa aiheeseen, jota olen sivunnut aiemminkin eli pyhiin paikkoihin.

Oman näkemykseni mukaan kaikki paikat ovat pyhiä, mutta osa on kenties hieman enemmän pyhiä kuin toiset. Koko luonto on esimerkiksi pyhä, mutta tietyt paikat siinä ovat erityisen pyhiä.Kuten kaikki, joka tässä blogissa esitetään, on tämäkin vain kirjoittajan oma mielipide ja siksi tästäkin löytynee yhtä monta mielipidettä kuin on ihmistäkin, mutta minulle lähtökohtaisesti koko luonto ja Äiti Maa on pyhä. En esimerkiksi koskaan suorita mitään sen suurempia puhdistusrituaaleja, mikäli suoritan rituaaleja tai seremonioita luonnossa, koska minulle luonto on jo lähtökohtaisesti hyvä ja puhdas. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suorittaisin rituaalini aivan missä tahansa paikassa luonnossa, ja tämä johtuu siitä, että osa paikoista on tosiaan pyhempiä kuin toiset eli ne ovat lähtökohtaisesti parempia tiettyjen rituaalien tai seremonioiden suorittamiseen, ja siitä, että tiettyjen paikkojen henget eivät aina syystä tai toisesta halua ihmistä (tai juuri minua) omaan paikkaansa touhuamaan. Luonnossakin on siis osattava etsiä tai löytää se paikka, jossa voi suorittaa rituaalejaan. Usein tällaiset paikat ”vain tuntee” kun sellaisen kohtaa. Maailma on pullollaan tällaisia paikkoja, jotka huokuvat tiettyä energiaa, ja joista on tullut yleisesti ihmiskunnan tiedossa olevia pyhiä paikkoja. Useinkaan näihin paikkoihin ei voi ainakaan suoraan liittää mitään selkeää tapahtumaa tai ihmisien historiaan liittyvää merkitystä, vaan niistä on vain aina huokunut jotakin, jonka ihminen on aistinut ja siksi palannut yhä uudelleen ja uudelleen. Oman maailmankuvani mukaan paikan pyhyys liittyy siihen, että kyseinen paikka on tavallaan ollut olemassa jo aikojen alussa, aikana, jolloin kaikki luotiin. Paikan pyhyys voi myös johtua siitä, ketkä paikalla asuvat tai sitä hallinnoivat. Paikalla on siis äärimmäisen voimakas henkinen olemus. Henkinen olemus, joka vaikuttaa kaikkeuden olemassaoloon, on suora osa kaikkeutta ja tavallaan juuri sitä kaikkeutta puhtaimmillaan. Paikat ovat tavallaan rakoja tämän todellisuuden sekä tämän ajan ja toisten maailmojen ja aikojen välillä. Näillä paikoilla on siis helpompaa saada yhteys näihin toisiin maailmoihin tai yksinkertaistaen henkimaailmaan.

Jokainen ihmisen suorittama käynti, rituaali, seremonia tai paikalle rakentama alttari tai vaikkapa kivikehä, on osaltaan vahvistanut kyseisen paikan jo olemassa ollutta pyhyyttä ja energiaa, mutta tällaisia paikkoja löytyy muitakin. Paikkoja, joita kukaan ei kenties vielä ole löytänyt, paikkoja, jotka nukkuvat tai paikkoja, joilla on merkitystä vain juuri sinulle. Yksi oivallisimmista tavoista löytää tällainen paikka, on lähteä luontoon, sulkea silmänsä ja lähteä aistimaan. Siis en tarkoita konkreettisesti silmien sulkemista, koska vaikka itsellä on vankka kokemus ja usko siitä, ettei luonto satuta ihmistä (tai muuta eläintä), jos hän vain uskaltaa luottaa, niin todennäköistä on kuitenkin, että täysin suljetuin silmin päätyy ennemmin tai myöhemmin lähempäänkin tuttavuuteen aluskasvillisuuden kanssa, mikäli ei ennen sitä kopsauta nuppiaan puuhun tai kiveen. Silmiä siis vain siristetään. Tällaista luomien alta tai takaa katsomista kutsutaan myös shamanistiseksi katsomiseksi eli tavallaan hämärretään näköä sen verran, että se mahdollistaa ns. kolmannen silmän aktivoitumisen. Jos sinulla on silmälasit, niin niidenkin poisottaminen saattaa toimia samalla tavoin. Itse harrastan utisetaa, joka siis tarkoittaa ulkona istumista, yleensä yön yli. Yö ja aamuyö (ns. sudentunti) on aikanakin sellainen, että tuolloin rako maailmojen välillä on hieman suurempi. Pimeässä kulkeminen on itselleni sopivin tapa pitää kaikki aistit valppaina ja erityisesti ne shamanistiseen vuorovaikutukseen henkimaailman kanssa liittyvät aistit, mutta edelleen muistuttaisin siitä, että mikäli luonnossa kulkeminen ei ole kovin tuttua, niin kannattaa etsiä se paikka valoisaan aikaan ja paikan löydyttyä, voi viettää siellä yönsä. Omaan utisetaan ei kuulu edes nuotio, tai minkäänlainen valonlähde. Johtuen siitä, että kaikenlainen valonlähde sotkee aistejani ja siitä, että eräs opettajani aikoinaan sanoi nuotioiden kuuluvan metsässä partiolaisille, ei shamaaneille/völville.

Miten tällaisen paikan sitten tunnistaa? Tähän joudun antamaan sen maailman kenties ärsyttävimmän vastauksen, ainakin insinöörisluonteisen ihmisen mielestä, eli sen aistii. Missään GPS:ssä tai kartassa ei lue: ”löytämätön pyhä paikka” eli mitään sellaista keinoa ei ole olemassa, jolla tällaiset paikat täydellä varmuudella voisi löytää ja kaikki samat keinot eivät edes toimi kaikilla. Olen joskus kirjoittanut siitä, miten jokaisella ihmisellä tietyt aistit ovat herkempiä kuin toiset, ja sama pätee myös silloin kun toimitaan henkimaailman kanssa. Osa kuulee, osa tuntee, osa haistaa, osa maistaa ja osa vain ”tietää” henkimaailman viestejä.  Nämä aistit avoimena sitä siis voi aistia miltä jokin paikka ”tuntuu”. Jokaisella on varmasti kokemusta paikoista, jotka ovat epämiellyttäviä tai tuntuvat jotenkin raskaalta, pelottavilta tai luotaantyöntäviltä. Hammaslääkäri on varmasti yksi tällainen paikka, mutta en nyt tarkoita sitä. Se tunne, jota nyt tarkoitan, on sellainen, jolle ei löydy mitään selitystä. Sen vain aistii. Tällaisen paikan kiertää kaukaa ja yleensä vielä muutaman kerran olkansa yli vilkaisten, ettei sieltä varmasti lähtenyt mitään seuramaan. Tällainen paikka ei ole sellainen voimapaikka, jota kannattaa lähteä aktivoimaan tai herättelemään. Se mitä suurimmalla todennäköisyydellä on hereillä jo muutenkin, mutta kenties sen haltiat (siis henget, jotka kyseistä paikkaa hallinnoivat) eivät halua sinne ihmisiä, ja tätä täytyy ehdottomasti kunnioittaa.

Paikka, joka tuntuu hyvältä, rauhoittavalta, innostavalta, turvalliselta ja kutsuvalta saattaa olla se oikea paikka. Yleensä olen sanonut, että se paikka, jossa huomaat hymyileväsi, on se sinulle oikea paikka. Löydettyäsi paikkasi, tiedät sen. Paikka ei kuitenkaan välttämättä ole hereillä ja vaikka se olisikin, niin sen herättely ei tee mitään hallaa. Jokaisella traditiolla ja jokaisella shamaanilla tai shamanistisen polun kulkijalla, on yleensä oma tapansa herätellä paikkoja, mutta pohjimmiltaan kyseessä on paikan hengen tai henkien herättäminen vuorovaikuttamaan kanssamme ja kaiken kanssa. Osa tekee pienen rituaalin, osa rummuttaa, osa tanssii, osa laulaa, osa hymisee riimuja ja osa tekee kaikkea edellä mainittua yhtä aikaa. Kyse on vuorovaikutuksesta, ei suorittamisesta. Jokainen siis toimii omimmilla tavallaan ja tavalla, jolla muutenkin kommunikoi henkien kanssa. Aistit valppaina, mieli avoinna ja sydän täynnä kunnioitusta. Kunnioitus on mielestäni se avainsana, joka ainakin omassa toiminnassani on se kaikkein olennaisin eli itse aloitan kysymällä paikan hengiltä, jos olen tervetullut paikalle, kerron miksi olen tullut ja tästä sitten edetään riippuen vastauksista. Kyse ei ole paikan pyhittämisestä siinä mielessä, että paikasta tulee jokin ulkoisilta puitteiltaan hieno, kuollut näennäisesti pyhä tila, jossa voi suorittaa rituaalejaan ja laittaa toiminnastaan näyttäviä kuvia someen. Kyse on paikan henkien herättämisestä jälleen vuorovaikuttamaan sinun, meidän, luomakunnan kanssa. Olen kenties hieman hipahtava maailmankuvaltani, mutta en usko ihmisen kehittämiin tiukkoihin ja ennalta määrättyihin kaavoihin toimia henkimaailman kanssa. Näistä voi olla hyötyä, mikäli on polullaan vasta ensimetreillä, jolloin tällaiset opitut kaavat toimivat tavallaan samalla tavalla kuin tavutus lukemaan oppimisessa. Kyse on kuitenkin vuorovaikutuksesta, elävästä vuorovaikutuksesta elävien ja todellisten olentojen kanssa. Emmehän tässäkään todellisuudessa kohtaa toisia ihmisiä valmiiden käsikirjoitusten ja lauseiden kanssa. Se muuttaisi kanssakäymisen näytelmäksi. Rituaalit ja seremoniat (sekä magia) ovat toki asia erikseen ja ne ovat enemmänkin verrattavissa yleisimminkin uskonnollisiin rituaaleihin ja seremonioihin, joilla on tietyt kaavat jo niiden tarkoituksen ja tavoitteen takia.

Yritän opettaa omilleni, että kaikki lähtee pohjimmiltaan vain ja ainoastaan kahdesta asiasta: hengistä ja kunnioituksesta. Mikäli ihminen lähtee suorittamaan oikeastaan yhtään mitään, niin ensimmäisenä unohtuvat ne henget olemassa olevina olentoina, ja seuraavaksi katoaakin sitten se kunnioitus.