Mikä olikaan sen shamanistisen polun perimmäinen tarkoitus?

Mikä olikaan sen shamanistisen polun perimmäinen tarkoitus?

Paljon on tullut blogiin palautta tässä ajan saatossa ja suurin osa palautteesta liittyy siihen, että te olette saaneet jostakin kirjoituksesta jotakin ja tästä olen todella kiitollinen, koska se on tämän blogin tarkoitus. Osa palautteesta taas tulee blogin ajoittain kärkkäästä, kyynisestä tai provosoivasta tyylistä. Kyynisyys liittyy kirjoittajan omaan persoonallisuuteen, eikä varmaankaan tule tässä matkanvarrella poistumaan, mutta kärjekkyys ja provosoivuus ovat tietoisesti valittuja tyylejä ja niille on syynsä.

Maailma ja kaikkeus on pullollaan kristalleja, keijupölyä ja ihanaa oman itsen kehittämistä, jotka ovat siis hienoja asioita, mutta ne eivät ole ainoita asioita, joita maailma tai kaikkeus on. Henkimaailma voi toki olla näitä edellä mainittuja, mutta kaikille ne eivät ole, ainakaan vain sitä. Tällä hetkellä puhutaan kuitenkin huomattavasti enemmän näistä onnenmyyristä, jotka ovat löytäneet polkunsa kultahippusten ja jatkuvan auringonpaisteen polulta, ja nämä ihmiset, joiden polku on ajoittain umpihankea, märkää suota, kaatosadetta ja niin sankkaa usvaa, ettei eteensä näe, ovat jääneet pimentoon. Tällä hetkellä elämme ajassa, jossa henkisyydellä tuntuu olevan vain yksi tila ja sen on ihana henkinen kasvu aamuauringon ensisäteiden lämmössä ja rakkaudessa. Provosoimisen tarkoituksena ei ole vastakkainasettelu vaan paremminkin juuri päinvastoin. Sen tarkoituksena on paitsi antaa kasvot niille suossa tarpoaville, mutta myös muistuttaa, että se polku voi yhtä hyvin olla hieman synkempi ja siitä huolimatta se on samaa polkua. Henkimaailma on äärimmäisen älykäs ja se näyttäytyy jokaiselle tavalla, joka hänelle sopii eli yhdelle se voi tulla kundaliinijoogan kautta, vieruskaverille yksisarvisten kautta ja sinulle vaikka puhuvan syysmyrskyn kautta.

Provosoimisen tarkoitus on herätellä tajuamaan, ettei ole oikeaa ja väärää tapaa olla shamanistisella polulla. Tällä polulla ei oikeasti ole guruja, jotka sanoisivat, että vain tämä tietty tapa on oikea. Jos tällaisen löydät, niin juokse karkuun, koska on hyvin todennäköistä, että hän vain pönkittää egoaan. Ainoat gurut löytyvät henkimaailmasta ja he eivät ole väärässä -silloinkaan kun löydät itsesi heidän kehotuksestaan istumasta itikoiden keskellä, soisen rämeen reunasta laulamasta sisältäsi kumpuavaa alkuääntä, vaikka ystäväsi istuu samaan aikaan siististi sisätiloissa nostattamassa henkeä selkärankaansa pitkin. Henkimaailma vain näyttäytyy teille eri tavoin. Onko provokaatio sitten paras tapa herätellä ihmisiä ymmärtämään toisiaan vai lisääkö se vastakkainasettelua? Maassa, jossa jo Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon provosoivan laulunsa avulla, ei juurikaan pidetä provokaatiosta ja usein hermostutaan siitä, että joku nostaa aiheen esille sen sijaan, että lähdettäisiin pohtimaan aihetta.  Provosoituuko vaiko lähteekö pohtimaan asiaa, lienee kuitenkin jokaisen lukijan itsensä päätettävissä. Luotan lukijoiden älykkyyteen ja jätän valinnan teille, joten vastauksena kysyjille, provosoiva tyyli tulee jatkumaan.

Otsikko ja tähänastinen teksti eivät näytä vastaavan toisiaan, mutta oikeastaan juuri tuo polkujen erilaisuus pitää sisällään otsikon. Meille jokaiselle se kutsumus tulee jotakin kautta ja sen pitäisi olla ainoa, joka määrittelee sen, miten toimimme. Hyvin usein tämä kutsumus kuitenkin jotenkin hämärtyy matkan varrella, ja se on ymmärrettävää, kun huomioi millaista serpentiiniä shamanistinen polku voi elämän aikana olla. On vaikeaa enää vuosien päästä muistaa mikä tälle polulle alun perin kutsui ja mihin kutsuun sitä vastasi. Toisaalta, jos tavoitteena on vain oma henkinen kasvu, niin on hyvin loogistakin, että siitä alkupisteestä haluaa eteenpäin. Joskus shamanistisella polulla eteenpäin voi kuitenkin olla yhtä hyvin taaksepäin eli on palattava tai henget pakottavat palaamaan taaksepäin, tavallaan alkupisteeseen. Tulee tilanne, jolloin ihminen pakotetaan kohtamaan se syy, miksi tälle polulle lähti ja se, miksi juuri sinut valittiin juuri tätä polkua kulkemaan.

Itsellä on takana mieletön viikonloppu ihmisten kanssa, jotka jakavat saman polun, vaikka ovatkin ihmisinä erilaisia. Miten paljon viisautta voikaan mahtua ihmisiin ja miten joka kerran voikaan yllättyä siitä, miten henget asettavat sellaiset ihmiset kohdakkain, joilla on jotakin opittavaa toisiltaan. Tällainen tapaaminen on voimaannuttava niin monessa mielessä, eikä vähiten siksi, että yhdessä tehdyt shamaanimatkat antavat myös laajemmat vastaukset. Usein matkaamme rumpupiirissä tai muussa yhteisrummutuksessakin yksin, ja tulkitsemme saamamme vastaukset vain siitä näkökulmasta mitä ne antavat juuri minulle, mutta joskus yhteisöllisen rummutuksen päätteeksi ihmisten kertoessa kokemuksiaan, huomaa, että sama tarina jatkuu eri henkilöiden matkakokemuksissa. Olemme tehneet saman matkan, mutta meille on kaikille näytetty vain pieni osa. Näistä osista kuitenkin usein muodostuu laajempi yhteisöllinen kokonaisuus ja se jää liian helposti huomaamatta. Siis esimerkkinä vaikkapa niin, että lähdetään etsimään vastausta ryhmän yhteiseen kysymykseen ja erään piiriläisen vastauksessa näkyy puun alaosa jo sen juurella ja runkoa pitkin touhuava otus, erään vastauksessa näkyy koko puu aina juurista latvustoon ja osista, joista puu koostuu. Toinen taas on nähnyt itsensä sinä samana puuna ja osa on nähnyt sen, miten tätä puuta suojellaan ja toiset taas kuka sitä suojelee. Jokainen on siis nähnyt vain pienen osan tästä puusta, tai siihen liittyvistä osista, mutta näistä osista muodostuu suurempi kokonaisuus. Omassa tarinassa olleet kysymysmerkit tavallaan saavat selityksen toisten vastauksissa ja joskus sitä saa vastauksen kysymykseen, jota ei ollut siinä tilanteessa esittänytkään, vaan vastaus liittyy johonkin muuhun.

Henkinen juoksuhiekka, josta tässä blogissa on hyvin kauan kärsitty, sai yllättäen ja yllättävän vastauksen tässä yhteisöllisessä jakamisessa. Olen aikaisemmin nähnyt tilanteen niin sanottuna y-risteyksenä, joista olisi valittava jompikumpi. Olen myös kuvitellut, että itse jahnaan ja pelkään astua jommallekummalle, koska valinta pitäisi sisällään toisesta siihenastisesta polusta luopumisen. Polusta, joka syntyi jo pikkiriikkisenä lapsen isoäidin tarinoita ja viisauksia kuunnellessa. Kuvittelin, että tämä luopumisen tuska on niin suuri, että itse estän itseäni tekemästä valintaa. Yhteisöllisen matkan jälkeen tuli hieman myöhemmin tilanne, jossa tämä matka ja sen tarina kokonaisuutena kuitenkin aukesi. Kyseessä ei ole y-risteys, vaan kaiken loputtoman sumun ja usvan takaa näkyi, että risteyksessä onkin kolmas polku. Risteys siis muistuttaa Algiz-riimua ᛉ. Tämä polku johtaa sille polulle, jolta kaikki alkoi.  Vai onkohan se peräti juuri sama polku? Jouduin siis palaamaan takaisin siihen pisteeseen, josta oma polkuni alkoi, katsomaan silmiin sitä, joka polulleni kutsui ja jonka kutsuun vastasin. Tämä kutsu ei tapahtunut minkään rumpumatkan, ihmisopettajan, initiaation tai saadun sigilin myötä. Ei edes silloin kun sain symbolisen völvanpuukkoni, vaan se tuli silloin kun lapsena makasin tuntikaupalla metsässä kuunnellen mitä ääniä sammalen ja mullan sisältä kuului, katsellen puunlatvojen heilumista tuulessa sinistä taivasta vasten, maistellessani sadepisaroita, jutellessani tuulen kanssa, katsoessani aikaa tulen liekissä ja tuntiessani sen suunnattoman turvan ja rakkauden, jota Äiti Maa huokuu. Hän pyysi ja minä vastasin. Ajan myötä oma henkinen kasvu ja kaikki muu egoistinen itsensä ympärillä pyöriskely vei minut pois kutsuni lähteeltä. Mutta minut kirjaimellisesti pysäytettiin kahden, loppupeleissä egoismiin perustuvan, polun ääreen ja pakotettiin palaamaan.  Juuri nyt tunnen, miten keijupöly leijailee ja yksisarviset juoksevat piirissä ympärilläni…no en, mutta olen todella onnellinen, niin onnellinen kuin erakkouteen taipuvainen jöröttäjä voi olla. Polkuni löysi uomansa ja minä alkulähteelleni takaisin. Onneen sisältyy myös suunnatonta tuskaa ja surua, koska Äiti Maa kärsii ja en tiedä miten paljon voin häntä auttaa, mutta hänen kutsuunsa vastasin ja pidän lupaukseni.

Comments are closed.