Yleisön pyynnöstä jatkoa tarinalle

Yleisön pyynnöstä jatkoa tarinalle

Tänä viikonloppuna on ihmetyttänyt blogin kadonnut ssl-suojaus, joka nyt korjattu ja hommia hieman rajoittanut kolme ampiaisenpistoa samassa kädessä. Oman aikansa vei myös viimeisten yrttien kerääminen ja kuivaaminen. Viimeisenä vuorossa oli vielä erä maahumalaa ja kasvihuoneessa levinneet minttu ja laventeli. 

Minttu on muuten erinomainen maustekasvi ja piristää tukkoista oloa teen muodossa, mutta tiesittekö, että tee ennen nukkumaanmenoa myös tuo unia, jotka antavat henkistä ohjausta tai ovat jopa enneunia? Mintut myös suojelevat, siunaavat ja karkottavat pahaa. Laventelia taas käytetään nykyään tuoksupusseissa ja voiteissa, mutta sitä voi myös käyttää sisäisesti vaikkapa teenä, tinktuurana, hauteena sekä suitsukkeena. Sillä on selvänäköisyyttä voimistava vaikutus ja suitsukkeen muodossa, vaikkapa rituaalissa, se hukuttelee auttajahenkiä. Lattianpesuvedessä se puolestaan karkottaa pahaa energiaa. Vielä ennen pakkasia on jäljellä papujen kerääminen ja sitten puutarhan antimet ovat omenoita lukuun ottamatta otettu talteen. Pavuista kirjoitan hieman pidemmän postauksen, koska pavut ovat kasveja, joiden maagiset ominaisuudet ovat täysin unohtuneet ja niiden arvo on nykyään lähinnä nopekasvuisina köynnoskasveina vaikka niillä on paljon hienoja ominaisuuksia.

Minulta kyseltiin tuon viime postaukseeni liittämästäni tekstistä ja se oli pätkä jo vuosia sitten aloittamastani novellista, joka halusi herätä uudelleen henkiin. Se on historiallinen ja osittain faktaperusteinen, mutta painottuu kyllä myös puhtaaseen magiaan ja shamanismiin, kunhan tarina vähän etenee ja Erik kasvaa. Tässä pyynnöstä vielä pieni jatkopätkä: Pienenä poikana Erik pelkäsi kuitenkin eniten saamelaisia. He tulivat käräjille myymään turkiksia. Saamelaiset tai Finnit, kuten ruotsit heitä kutsuivat, tulivat aina kuuden seitsemän miehen ryhmissä. He olivat pukeutuneet turkiksiin jopa vielä keväällä, kun Räntämäessä pukeuduttiin jo pellavaisiin tai villaisiin vaatteisiin. Miehet olivat tummia ja palavasilmäisiä. Vyöllä roikkui kaikilla pienet puukot ja nahkaiset pussit, joiden sisusta kolisi oudosti. Saamelaiset eivät olleet koskaan hyökkääviä, eivätkä edes päissään ollessaan väkivaltaisia, mutta siitä huolimatta Erik pelkäsi heitä. Pelko tuntui vatsassa ja aina jalkapohjissa asti. Saamelaiset saapuivat aina samana päivänä kuin ruotsit, hieman heidän jälkeensä. Isä sanoi, että niin oli aina ollut ja niin tulisi aina olemaan. Erik oli yrittänyt kysyä isältään saamelaisista, mutta ainoa vastaus oli, että he olivat kunnioitettavaa väkeä eikä heidän kanssaan kannattanut ruveta riitasille. Vastaus ei vähentänyt Erikin pelkoa lainkaan.

 Erik oli viisi tai kuusi talvea vanha, kun hän ensimmäisen kerran näki saamelaiset kauppamiehet. He saapuivat jalan, puhuen kieltä, jota Erik ei voinut ymmärtää. Se ei ollut Räntämäen murretta, mutta ei se muistuttanut ruotsienkaan kieltä. Joukon edessä kulki mies, joka oli muita huomattavasti pienempi ja vanhempi. Hän oli kasvoiltaan auringon ahavoittama ja ryppyinen, tummat silmät olivat kuitenkin elinvoimaiset ja suorastaan pistävät. Mies käveli sivuilleen katsomatta suoraan kohti Linnavuorta, askeleet olivat raskaat ja päättäväiset. Muut seurueen miehet selvästi arvostivat vanhusta, sen Erik pienestä iästäänkin huolimatta ymmärsi. Kului vielä muutama talvi, kunnes Erik oli tarpeeksi vanha lähtemään käräjille isänsä kanssa.

 Linnavuorella oli väkeä mustanaan. Naisväki oli kokoontunut Priitan, kylän lapsenpäästäjän, luo juttelemaan nuoren Palmiinan lapsen nimiäisistä. Karkkulalaiset miehet taas, jotka kuvasivat itse itseään myös Kveeneiksi ja sillä nimellä ruotsitkin heidät tunsivat, tulivat käräjille vain keväisin, olivat omana ryhmänään Linnanvuoren itäpuolella. He olivat jo aamutuimaan tukevassa humalassa ja Erik kuuli miten suurin heistä ivasi kovaan ääneen Rämemäkeläisten murretta ja taisipa ruotsienkin seurue saada muutaman kommentin samaisesta syystä.

Ruotsit istuivat ja makoilivat Karkkulalaisista katsottuna hieman lähempänä kylää, osa nukkui, osa pelasi jotakin pienillä kivillä, osa paini ja osa ryypiskeli ja lauloi kovaäänisesti. Ihmetyksekseen Erik huomasi, ettei kukaan vielä tapellut. Tappelut olivat nimittäin osa käräjiä ja joka kevät ainakin Karkkulalaiset ajautuivat jonkinlaiseen selkkaukseen, milloin kenenkin kanssa, yleensä Rämämäkeläisten kanssa, mutta joskus myös ruotsien kanssa. Ruotseilla ja Karkkulalaisilla oli erikoinen suhtautuminen toisiinsa. Ruotsit pitivät näitä Kveenejä arvovaltaisina ja vereltään voimakkaina ja tarina jopa kertoi, että ruotsien mielestä Kveenien heimopäällikkö olisi perinnöltään jättien sukua ja siten jumalallinen. Ruotsit eivät kuitenkaan kumarrelleet ihmisiä, jumalia tai jättiläisiä, Kveeneistä nyt puhumattakaan, mutta heistä oli selvästi hauskaa mitellä voimiaan jättien jälkeläisten kanssa, kuin jumalansa Thor konsanaan. Tappelut päättyivät hyvin harvoin kuolemiin, mutta vakaviin haavoittumisiin puolin ja toisin kyllä. Usein haavoittuneet olivat muita kuin ruotseja, koska asetelma oli hieman epäreilu ruotsien hyväksi. He olivat hampaisiin asti aseistautuneita ja tottuneita taistelemaan. Erik muistaa, miten näiden kahnausten jälkeen aina vannottiin kostoa seuraaville käräjille. 

 Sven ja Helge istuivat pöydässä, jonne lähes kaikki muutkin markkinoille tulleet miehet olivat kerääntyneet. Ilta oli hämärtymässä ja juopottelu alkamassa. Puheensorina yltyi humalatilan mukana. Yksi kylän miehistä kääntyi Svenin puoleen. ”Sven, sinähän olet ollut monessa taistelussa, miltä se tuntuu?” Vaikutti siltä, että pääosa paikallaolijoista hiljeni ja, että useimmat katseet kääntyivät Sveniin. ”Niinkö luulet” Sven sanoi, lähinnä saadakseen aikaa miettiä vastaustaan. Kertoisiko hän vilusta, nälästä, kuolemanpelosta, toveruudesta, taistelun kiihkosta, saaliinjaosta vai mistä. Sven ymmärsi myös, että se mitä ja miten hän kertoisi vaikuttaisi myös siihen, miten kuulijat jatkossa suhtautuisivat heihin. Maine ja kunnia oli tärkeää. ”Näin olen kuullut” kylänmies vastasi. ”No niin kai sitten” Sven vastasi. ”Taistelu on parasta mitä mies voi elämässään tehdä. Siinä mitataan voima, rohkeus ja äly. Jyvät erottuvat akanoista. Koskaan et ole tunne eläväsi niin väkevästi kuin silloin kuin joku yrittää tappaa sinut. Varsinkin meille, jotka käytämme suuren osan elämästämme valmistautuen taisteluun, olisi väärin jättää tilaisuus käyttämättä, kun sellainen tarjoutuu”. ”Pelottaako?” kylänmies kysyi. Sven mietti taas hetken. Kertoisiko hän lähes lamauttavasta pelosta, jota useat tunsivat ennen taistelua vai siitä, kuinka kaikki pelko katosi, kun oli toiminnan aika vai siitä kuinka jälkeenpäin käydyt taistelut tulivat uniin, vieläkin pelottavampina? Ryhmänsä mainetta suojellakseen Sven totesi vain ”pelko on jokaisen oma asia – kunhan tekee sen mitä pitää eikä väisty toverinsa rinnalta”.

 Ulkoa alkoi kuulua heikkoa kolinaa ja askeleita. Ruotsit jatkoivat edelleen jutusteluaan kylänmiesten kanssa, mutta miehet jännittyivät selkeästi. Sven laski kätensä kirveensä kahvalle ja Helge nousi liioitellun rennosti seisomaan, aivan kuin vain venytelläkseen. Muu venekuntakin alkoi hitaasti lähestyä päälliköitään, osa hieroen unenrippeitä silmäkulmistaan selkeästi valpastuen. Tämänkin Erik tajusi vaikka vielä oli nuori poika. Ruotsit, jotka olivat rohkeista rohkeimpia, eivätkä kumartaneet jumalia tai ihmisiä, tuntuivat valmistautuvan johonkin. Kolina voimistui ja Erik tunnisti tulijat saamelaisiksi. He kävelivät vielä muutaman metrin ja asettautuivat suoraan ruotsien eteen laskien turkiksensa maahan. Seurueessa ei ollut mitään uhkaavaa, mutta kuitenkin Erik tunsi, että asetelmassa oli jotakin uhkaavaa. Sven oli asettunut kevyeen haara-asentoon ja siirtänyt kirveensä jalkojensa väliin. Vanha saamelaismies, joka nyt oli vieläkin vanhempi ja pienempi kuin muutama talvi sitten, nosti katseensa turkiksista suoraan Sveniin. Katse tuntui kestävän ikuisesti ja Erik mietti, miten ruotsi kesti tuon palavasilmäisen miehen katseen. Svenin katse ei värähtänytkään, mutta Erik kuuli, miten mies mutisi omalla murteellaan sanoja, jotka kuulostivat heidän jumaliensa nimiltä ja samalla oikean käden etusormi hiveli lähes huomaamattomasti kirveen varressa ollutta nuolen muotoista riimua. Erik tiesi, että ruotsit kirjoittivat riimuilla ja osasivat lukea sitä. Erik ei tiennyt mitä lukeminen tai kirjoittaminen on, mutta isä oli sanonut sen olevan ihmisen voimista kaikkein vahvin. Ajatus, että ruotseilla oli tällainenkin voima, sai Erikin ihailemaan heitä vieläkin enemmän. Erik myös tiesi, että ruotsit pyysivät jumaliltaan asioita riimujen avulla ja nyt näytti siltä, että Sven puhui kirveenvarteen raapustetun riimunsa avulla jumalilleen. Erik ei vain voinut ymmärtää miksi. 

 Lopulta saamelaismies hymähti ja tervehti Sveniä. Tilanne näytti laukeavan, mutta edelleen Sven piti kättään kirveensä varrella. Nyt saamelaismies alkoi esittelemään turkiksiaan ja Sven astui askeleen eteenpäin. Uhka oli ohi. Erik oli helpottunut, vaikka hän ei tiennytkään miksi tai miksi oli alun perinkään ollut huolissaan, mutta hänen kasvoilleen levisi leveä hymy. Sven kääntyi katsomaan poikaa ja alkoi nauraa röhöttämään Erikin irvistystä muistuttavalle hymylle. ”Poika onkin varsinainen Brosare” röhötti Sven. ”Tästä lähtien sinä oletkin Erik Brosa”. Erik ei voinut mitenkään ymmärtää mitä mies tarkoitti ja ilme taisi paljastaa senkin. Saamelaismieskin oli kääntänyt katseensa Erikiin. Ilme ei ollut kova tai palavasilmäinen vaan lähinnä huvittunut. ”Se tarkoittaa hymyileväistä” mies sanoi ja käänsi katseensa pois. 

 Hymyileväinen. Erik maisteli lisänimeään ja vaikka hän saikin sen omasta mielestään ruotseista suurimmalta, eikä kenelläkään muulla koko pitäjässä ollut sellaista lisänimeä, niin se kuulosti lapselliselta. Sven itse tunnettiin lisänimellä Verinen ja Helge taas oli saanut lisänimen Viisas. Se, että lisänimi oli Verinen, kertoi hurjasta soturista tai lisänimi Viisas kertoi luonnollisesti kantajansa olevan muita viisaampi, mutta lisänimi Hymyileväinen kertoi vain hintelästä pojasta, joka pelottavassa tilanteessa alkoi hymyillä sen sijaan, että olisi tehnyt jotakin suurta. Erik päätti, että se nimi saisi saman tien painua unholaan. Unholaan se ei painunut ja siitä piti huolta Erikin vanhin veli Anders…”

Tämän enempää ei Erik tänne todennäköisesti enää eksy, ennen kuin on tehnyt reissunsa loppuun ja saa toivottavasti jossakin vaiheessa rauhan kirjan kansissa.

 

Comments are closed.