Voimalaulu, syntylaulu, sielulaulu

Voimalaulu, syntylaulu, sielulaulu

Moni muistaa musiikintunnit ja laulukokeet, joissa joutui seisomaan luokan edessä ja laulaa lurittamaan pätkän tietystä laulusta opettajan arvostelevan katseen alla. Omalla kohdallani opettajan ilme ei nyt ollut ihan puhtaasti säälivä, mutta jotakin sinnepäin. Tai ainakin niin sen tulkitsin verratessani opettajan reaktiota luokan satakielen laulukokeeseen. Opettajan ilmeet vaikuttivat siihen, etten koskaan aikuistuttuanikaan laulanut mitään ääneen –en edes suihkussa tai auton ratissa. Uskoisin, etten ole ihan väärässä, jos sanon, että meitä laulurajoitteisia on melkoinen määrä tässä maassa.

Kun 30 vuotta sitten päädyin seidrin pariin, niin muistan miettineeni, etten ikinä tule selviämään tästä, koska seidriin kuuluu osana nimenomaan laulu tai oikeastaan ääntely. Muistan miten ryhmäistunnoissa ja rummutuksissa olin visusti hiljaa, vaikka muut lauloivat, joikasivat, murisivat, puhaltelivat jne. Vieläkin osallistuessani eri tradition kursseille (tämäkin ala on jatkuvaa oppimista) huomaan olevani mieluummin hiljaa, mikäli en tiedä millainen tapa kyseisessä traditiossa on käyttää ääntä. Olin siis laulutaidoiltani opettajieni mukaan seiskan tasoa ja päättänyt, etten ikinä enää jää kiinni yleisillä paikoilla nuotinvierestä laulamisesta. Sitten tapahtui jotakin outoa. Erään matkan aikana, jossa siis rummutin samalla, aloin ääntelemään. Jostakin syvältä sisältä alkoi kumpuamaan ääntä. Se ei todellakaan ollut laulua, eikä varsinkaan nuotinmukaista, mutta se tuli niin sanotusti sielun syvyydestä. Rummutukseni taisi tuolloin kestää 20 minuuttia ja koko sen ajan olin äänessä. Äänessä oleminen ei kaikesta huolimatta ollut se outo juttu, vaan se, että koin saavani aivan eri lailla yhteyden henkimaailmaan. Kuin ääntely olisi ollut eräänlainen kutsu tai puhetta, johon henget vastasivat saapumalla paikalle runsaslukuisempina kuin koskaan aikaisemmin.

Äänen käyttäminen on hyvin yleistä kaikissa shamanistissa traditioissa, ei vain seidrissä. Seidrissä sen rooli on tosin ollut alun perin hieman erilainen kuin monissa muissa traditioissa ja siinä nimenomaan völvan seuralaiset, eikä siis niinkään völva itse, lauloivat tiettyä laulua houkutellakseen henkiä paikalle. Tätä laulua kutsuttiin vardlockuriksi (vard on siis henki ja locka tarkoittaa houkutella). Laulu oli mitä ilmeisimmin völvan valitsema ja nimenomaan sellainen, joka toimi hänellä.  Nykyään völvat eivät kulje seuralaisten kanssa vaan pääasiassa yksin ja siksi myös hoitavat vardlockurinsa itse.  Seidriin liittyvät myös riimut ja useimmat seidrinharjoittajat laulavat/ääntelevät riimuja. Ei siis sillä tavalla kuin ne kirjoitetaan vaan äänteinä. Nämä äänteet ovat ikivanhoja, alkukantaisia äänteitä ja seidrissä ajatellaankin, että ne ovat ääniä alussa olleen tyhjyyden, Ginnungapapin ajoilta. Ginnungapap merkitsee siis maagisten voimien täyttämää alkutilaa.Mikäli olette yhtään perehtyneet riimuihin niin olette varmasti huomanneet, että niille on annettu tavallaan sanallinen muoto ja esimerkiksi B.n näköistä riimua kutsutaan Berkanaksi. Riimuja ääntäessä se kuitenkin äännetään enemmänkin äänteenä be(h). Samoin kaikilla muillakin riimuilla on oma äänensä ja kun kaikki riimut ääntelee putkeen, niin siitä itseasiassa muodostuu hyvin samantyylistä ääntelyä kuin alkeellinen joikaaminen. Monet seidraajat käyttävät tällaista riimujen ääntämistä seremonioiden voimistamisessa yms. ja tarpeesta ja tarkoituksesta riippuen niitä äännetään yleensä kolme tai yhdeksän kertaa. Bändi nimeltä Heilung laulaa eräässä laulussaan vanhaa futharkkia ja se on maagisen kuulosta, mutta siinä ei ole kyse samasta asiasta.

Niin voimallista kuin tämä riimujen ääntäminen onkin, niin se ei kuitenkaan ole sama kuin shamaanin/völvan oma laulu. Siis se, joka syntyy hänen sisällään. Tämä laulu/ääni on jokaisen meidän sisällä, mutta harva meistä uskaltaa päästää sen ulos. Ja uskokaa pois, että on huomattavasti vähemmän ”noloa” laulaa vaikkapa Petteri Punakuonoa nuotinvierestä, kuin ääntelehtiä kuin luolaihminen ihmiskunnan historian alkuhämärässä. Usein tähän lauluun liittyy voimakkaasti myös tarve liikkua eli näky saattaa pelästyttää kokemattomamman. Monet peittävät kasvonsa tällaisen seremonian yhteydessä. Osa siksi, että niin on helpompi tavallaan nähdä shamanistisella silmällä, mutta osa myös siksi, että kun ei itse näe muita, niin uskaltaa helpommin heittäytyä tanssimaan ja ääntelemään. Shamanismi on vinkeä maailmankatsomus monessa mielessä ja yksi, joka siitä nimenomaan tekee niin voimallisen, on se, että mitä enemmän ihminen uskaltaa heittäytyä ja olla oma alkuperäinen itsensä, sitä voimakkaammaksi hän tulee. Shamanismissa ajatellaankin, että voidakseen toimia shamaanina on ensin löydettävä takaisin itseensä ja tultava siksi ihmiseksi, joka alkujen aluksi oli (siis ennen kuin esimerkiksi yhteiskunta alkoi asettamaan meille erilaisia odotuksia ja me aloimme toteuttamaan niitä). Tähän liittyy maailmalla paljon erilaisia harjoitteita, joilla shamaani opettaa oppilaitaan heittäytymään, mutta niistä ei nyt sen enempää. Yksi tehokkaimmista tavoista on kuitenkin nimenomaan uskallus alkaa käyttää omaa ääntään. Aluksi se tuntuu pelottavalta, oudolta, naurettavalta, nololta ja jopa luontaantyöntävältä, mutta ajan kanssa siihen tottuu ja vasta sen jälkeen siihen alkaa tulla voimaa.

Osa kutsuu tätä ääntelyä voimalauluksi ja usein se opastetaan hakemaan henkimatkalla. Osa taas kutsuu sitä syntylauluksi ja siihen liittyy ajatus, että jokaisella ihmisellä on syntyessään laulu. Lapsena hän saattaa leikkiessään hyräillä, laulaa tai äännellä sitä, mutta jossakin vaiheessa hän kuitenkin unohtaa laulunsa ja saadakseen sen takaisin on vain alettava laulaa/ääntelehtiä uudelleen. Myös sielulaulu tarkoittaa tätä samaa eli, että ihmisen sielulla on alusta asti laulu, jonka voi löytää uudelleen. Ongelmana on vain se, että suurin osa olettaa laulun olevan nimenomaan laulu, jossa on selkeät ja merkitsevät sanat ja, että siinä on alku, kertosäe ja loppu. Näin ei kuitenkaan ole, oikeastaan koskaan. Se saattaa olla monotonista tietyn äänteen toistamista, erilaisia korkeita ja matalia ääniä peräkkäin, puhaltelua, huokailua ja puhkumista. Googlettaessa shamaanin laulua löytyy useimmiten steriiliä ja tavallaan stereotyyppistä ”henkistä” laulua. Nämä ovat kuitenkin lauluja, joiden tarkoituksena on viihdyttää ihmisiä. Ne eivät ole samoja ääniä ja lauluja, joiden avulla kommunikoidaan henkien kanssa tai päästään yhteyteen wyrdin kanssa. Shamanic throat singin on huomattavasti lähempänä shamanistista laulua. Tosin kaikkien shamaanien/völvien tai shamanistien laulu ei myöskään ole kurkkulaulua vaan voi kuulostaa enemmän lokkien kirkumiselta tai laahuksen vetämiseltä pölyisellä lattialla. Eikö olisi mielenkiintoista tietää miltä sinun syntylaulusi kuulostaa? Kokeile! Äläkä anna periksi, vaikka kuulostaisitkin naurettavalta omissa korvissasi. Jatka vaikka väkisin ja uskaltaisin väittää, että kokeilusi saattaa päättyä naurun sijasta itkuun. Tosin ei naurussakaan ole mitään pahaa, se on ihan yhtä vapauttavaa kuin itku. Usein se itku vain kertoo siitä, että löysit jotakin kauan kadoksissa ollutta. Silläkin uhalla, että kuulostan newagelaiselta itsehoito-oppaalta, niin kehotan tutustumaan itseesi sellaisena kuin sinut on tarkoitettu olemaan. Et voi edetä tällä polulla, jos et uskalla olla oma itsesi.

 

Comments are closed.