Viikinkiaikaiset arvot ja normit pohjolassa

Viikinkiaikaiset arvot ja normit pohjolassa

Edelleenkin elää hyvin voimakkaana kuva, että ennen kristinuskon tuloa ihmiset olivat pohjolassa barbaarisia, toisiaan pakanajumalille uhraavia, likaisia ja saastaisia moukkia ilman minkäänlaista etiikkaa tai moraalia. Ennen uusien uskontojen tuloa, on ihmisillä kuitenkin ollut kaikkialla maailmassa moraalikoodistoja ja arvoja. On muistettava, että aina uuden uskonnon, oli se sitten mikä tahansa, vallatessa asemaa, on sen tuhottava olemassa ollut saadakseen todellista jalansijaa. Osittain se on aina tapahtunut pahalla, eli on ollut ristiretket, noitavainot, pakkokäännytykset, pakanajumalien ja jumalattarien leimaaminen saatanoiksi tai demoneiksi, olemassa olleen moraalin pilkkaaminen ja osittain hyvällä eli on integroitu vanhan uskon opinkappaleita ja rituaaleja uuden uskonnon sisään, jotta on saatu se näyttämään tutulta ja turvalliselta. Kaikki edellä mainitut tapahtuivat myös täällä pohjolassa reilu tuhat vuotta sitten ja tapahtuu vielä tänäkin päivänä edelleen kaikkialla, jonne uskonnollista valtaa yritetään levittää.

Sukuyhteiskunta muodosti viikinkiaikaisen yhteiskuntamuodon perustan ja pohjan. Yksittäinen ihminen löysi turvallisuuden, oikeusturvan ja sosiaalisen hoivan elämän kaikissa vaiheissa oman sukunsa piiristä. Sukuyhteiskunta toimi myös uskonnon ja uskonnollisten kulttien pohjana.

Tacticuksen mukaan muun muassa käsitteet itsenäisyys ja yksilöllisyys kuvaavat pohjoisia kansoja parhaiten (Pohjoisilla kansoilla Tacticuksen oletetaan tarkoittaneen pohjoiseurooppalaisia noin yleensä). Tosin hän kuvasi myös pohjoisen kansoja itsepäisiksi, rehellisiksi, siisteiksi ja poikkeuksellisen kylmänsietoisiksi ja urheiksi, mutta pääpaino oli nimenomaan poikkeuksellisella itsenäisyydellä ja yksilöllisyydellä. Tacticuksen, ja myös Julius Cesarin, mukaan juuri nämä ominaisuudet tekivät heistä pelättyjä vastustajia. He eivät taipuneet kenenkään edessä. Eivät jumalien eivätkä ihmisten. Heitä oli vaikea käsitellä sotilaina, koska heille kuri ei tarkoittanut samaa kuin eteläeurooppalaisille. He olivat kunnian miehiä, mutta heitä ei voinut käskeä vain sen takia, että käskijä oletti omaavansa jonkinlaisen auktoriteetin. Pohjoisten miehillä oli vain eräs, joka sai heidät sitoutuneeksi ja se oli suku. Siihen aikaan sotajoukotkin kasattiin suvuittain eli saman suvun jäsenet muodostivat osastoja.

Voisi tietysti ajatella, että itsenäisyys ja varsinkaan yksilöllisyys ei sovi samaan raamiin yhteisöllisyyden tai vielä tiukemman, sukuyhteiskunnan, ideaaliin. Sukuyhteiskunta oli tiivis ja saagojen mukaan taloissa saattoi asua jopa 25-30 ihmistä, jotka olivat tavalla tai toisella sukua toisilleen. Talossa saattoi asua vanhempien ja lasten lisäksi kummankin puolen isovanhemmat, siskot ja veljet puolisoineen ja lisäksi tiedetään, että suvut myös ottivat piiriinsä niin sanottuja suvuttomia eli esimerkiksi orpoja, koska ilman sukua he olisivat kuolleet jäädessään kaiken yhteiskunnan ulkopuolelle. Lisäksi talossa asuivat talon orjat.

Talot muodostivat yksittäisiä yhteiskuntia ja kylissä oli useiden sukujen hallitsemia taloja. Sukujen sisällä tapahtuneet riidat olivat äärimmäisen harvinaisia, mutta eri sukujen kesken tiedetään käydyn riitoja ja jopa sotia. Toisaalta suvut myös naittivat lapsiaan ristiin eri sukujen kesken juuri taatakseen rauhan säilyvän. Tiedetään, että suvut antoivat lapsiaan kasvatettavaksi toisille suvuille, jotta rauha säilyisi.

Ihminen, mies, nainen, lapsi, vanhus oli yksilönä osa jotakin suurempaa, sukuaan. Yksilöllisyydestään huolimatta ihminen ei omistanut oikeastaan mitään, vaan kaikki oli suvun omistuksessa. Jos mies omisti maata, niin se oli myös samalla hänen sukunsa maata ja jos hän teki itselleen sukset, niin ne olivat samalla myös kaikkien muidenkin sukulaisten sukset. Ihminen yksilönäkin eli suurempaa kokonaisuutta varten kuin itseään. Eli nykyään meillä länsimaissa kovin muodissa oleva itsekeskeinen minä-minä-ajattelu ei toiminut siihen aikaan. Osittain syynä oli kyllä varmasti silloinkin tietoinen tai tiedostamaton omanedun tavoittelu. Suku nimittäin oli ainoa, johon saattoi turvata hädässä, sairastuessaan tai joutuessaan riitoihin jonkun muun kanssa. Silloin ei ollut lakeja, tuomioistuimia, valtaapitäviä, sosiaalihuoltoa tai muuta sellaista, johon olisi yleisemmällä tasolla voinut turvata. Ihmisen oli voitava turvata sukuunsa ja suvun oli voitava turvata yksittäisiin yksilöihin. Ajattelu lahja lahjastakaan ei ollut vieras tuohon aikaan. Ymmärrettiin, että on oltava luotettava, jotta itse voisi luottaa. Kyseessä oli niin voimakas elinehto, että sitä alettiin kyseenalaistaa vasta kristinuskon myötä saapuneen luokkayhteiskunnan muodostumisen ja sukuyhteiskunnan murtumisen aikoihin.

Uuden uskonnon oli tuhottava voimakas sukuyhteiskunta saadakseen ihmiset luottamaan uuden uskonnon jumalaan ja turvautumaan hädän hetkellä ainoastaan jumalaan eikä sukuunsa. Tällä oli tietysti huonot puolensa, jonka seuraukset näkyvät osittain vasta nyt reilun tuhannen vuoden ja kymmenien sukupolvien päästä. Nimittäin sukuyhteiskunnan vahvuus oli nimenomaan siinä, ettei ketään jätetty oman onnensa nojaan. Suku huolehti vanhuksistaan ja sairaistaan heidän kuolemaansa saakka. Saagoissa on useissa kohdissa maininta, että mikään ei ole niin kunniatonta kuin omien heikkokuntoisten vanhempiensa hylkääminen ja ihmisille kunnia ja sen menettäminen olivat kuolemaakin pahempi asia. Aluksi uusi kirkko otti suvuilta hoitaakseen heikko-osaiset ja ihmiset saatiin unohtamaan kunniansa ja olemaan nöyriä uuden jumalansa edessä. Uusi jumala jopa kehotti tarvittaessa hylkäämään vanhempansa, veljensä ja sukunsa, mikäli he olisivat este uuden uskon harjoittamiselle (oli asetettava jumala kaiken muun edelle), mutta sitten suuntaus alkoi siirtyä yhä enemmän ja enemmän pois tästä heikko-osaisten hoitamisesta ja nykyään heikko-osaiset ovatkin yhteiskunnan hoidettavia. Yhteiskunnalla ei vain ole koskaan tarjota tarpeeksi rahaa, laadukasta hoivaa tai riittävästi käsipareja ja omaiset vetäytyvät tilanteesta vaatien yhteiskuntaa hoitamaan ongelman. Nykyään tiedostamme, että esimerkiksi raskaana olevat naiset ovat hätää kärsimässä, kun heillä ei ole suvun luomaa tukiverkkoa jolta saisi apua, tukea ja neuvoa, vaan hekin ovat jääneet yksin kokemuksensa kanssa. Sukuyhteiskunta yksilöineen on muuttunut yksilöyhteiskunnaksi ilman sukua.

 

Comments are closed.