Helsingin Sanomissakin kirjoitettiin 18.12 aiemmin uushenkisyydestä ja mm. joogasta ammentaneista vaikuttajista, jotka nyt ovat tulleet ns. uskoon eli löytäneet kristinuskon. Jutussa kerrottiin, miten osa heistä on nykyään fundamentalistikristittyjä, joiden nykyisenä tavoitteena on ”pelastaa” ihmisiä uushenkisyyden kiroilta. Uushenkisyydestä puhutaan siis tällä hetkellä hyvin paljon, mutta tiedättekö mitä uushenkisyys oikeasti? Miten se liittyy new ageen? Mitä sitten on uuspakanuus tai old age? Ja miten nämä liittyvät noituuteen tai shamanismiin?

Henkisyys on 1960-luvulta lähtien muuttunut hyvin voimakkaasti ns. new agen vaikutuksesta. New agesta puhuttaessa puhutaan siis yleisimmin uushenkisyydestä.  New age on kattokäsite monille eri uussuuntauksille. New age -liike on syntynyt 1800-luvun länsimaisen vaihtoehtouskonnollisuuden perustalta ja muun muassa spiritualismi ja teosofia ovat olleet new agen taustalla. Vielä 1960-luvulla new age etsi innoitusta menneisyydestä ja varsinkin Lähi-idän muinaisista korkeakulttuureista, mutta nykyään vaikutteita otetaan yhä enenevässä määrin myös psykologiasta ja erilaisista terapialiikkeistä. Suomeen new age rantautui oikeastaan vasta toisen merkittävän vuosikymmenensä aikana eli 1980-luvulla. Tuolloin new ageen oli jo alettu liittää myös ympäristöliikkeestä ja feminismistä tuttuja elementtejä ja liikkeessä alettiin ihailemaan alkuperäiskansoja, heidän feminiinisyyttänsä korostavia mytologioitaan ja heidän maanläheistä tapaansa elää vastauksena tuolloin jo orastavaan ekologiseen katastrofiin. Tämä oli uusshamanismin kulta-aikaa. Ihmiset halusivat olla shamaaneja ja monet kutsuivat itseään shamaaneiksi. Noituudesta tässä yhteydessä ei oikeastaan puhuttu vielä ollenkaan, mutta pikkuhiljaa noidastakin tuli uudelleen tunnettu käsite, mutta siitä hieman alempana.

Uushenkisyys eli new age jaetaan yleensä kolmeen ryhmään eli henkiseen, esoteeriseen ja sosiaaliseen. Henkisessä ryhmässä pyritään selkeästi itsensä kehittämiseen ja siihen liittyvät erilaiset ns.  holistiset suuntaukset, kuten joogat, erilaiset meditaatiot, psykoterapia ja shamanistiset tekniikat (huom. ei shamanismi maailmankuvana, vaan ainoastaan sen tekniikat), joiden avulla pyritään pääsemään kosketuksiin oman korkeamman tietoisuutensa kanssa. Esoteerisessa ryhmässä taas painotetaan yliluonnollista todellisuutta kokonaisten kansakuntien näkökulmasta (ajatuksena siis on, että tämä koskee yksilöä ja kaikkia muita ryhmään kuuluvia valaistuneita) ja ryhmässä nähdään erilaisia ja koko ihmiskuntaa koskevia kollektiivisia ennustuksia eli seurataan esim. värähtelyjä ja mm. Mayojen kalentereita sekä uskotaan koko ihmiskunnan siirtyvän uudelle tiedostavalle aikakaudelle, yksilöinä tietysti.  Molemmissa ryhmissä pyritään löytämään erilaisia keinoja, joiden avulla voidaan voimaantua, ottaa oma elämä haltuun sekä vaikuttaa omaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiinsa. Molempia ryhmiä yhdistää siis myös suhteellisen voimakas yksilökeskeisyys esoteerisen ryhmän näennäisestä kollektiivisuudesta huolimatta. Sosiaalisessa ryhmässä taas korostetaan selkeästi panostusta, henkisen kehittymisen lisäksi, maapallon tulevaisuuden eteen eli ollaan esimerkiksi usein mukana erilaisissa ekologisissa ja kansalaisaktivismia edustavissa ryhmissä ja tapahtumissa. Tähän ryhmään kuuluu siis moni ns. uusshamanistinen liike.

Toisen suuren ryhmittymän, joka myös kuuluu new ageen, mutta joka on kenties vielä vaikeammin hahmotettavissa kuuluvaksi siihen, muodostavat ns. uuspakanalliset liikkeet.  Niistäkin voidaan erottaa useampi pääsuuntaus, jotka ovat kaikki jonkinasteisia rekonstruktioita tai ns. uudelleen haltuun otettuja versioita erilaisista eurooppalaista esikristillisistä uskonnoista tai uskomuksista kuten uusnoituus,  asatro sekä mm.  druidismi. Uuspakanat(kin) ovat usein eklektisiä eli yhdistelevät oman kulttuurihistoriansa uskomusperinteeseen aineksia muiden perinteiden uskomuksista ja tekniikoista, mutta eklektiivisyydestään huolimatta uuspakanuudessa painottuu yksilökeskeisyyden sijasta usein voimakkaasti tietynlainen tukiverkosto samanmielisistä harjoittajista. Verkosto voi olla hyvinkin paikallinen, mutta somen myötä myös jopa kansainvälinen. Uuspakanuuden ja uushenkisyyden erona on yleisesti pidetty sitä, että uuspakanuus pohjautuu usein esikristilliseen uskomusjärjestelmään, mytologiaan tai kansanperinteeseen, johon kuuluvat erilaiset jumaluudet eli uuspakanuutta on ajateltu leimaavan ns. polyteistisuus ja jumalusko noin ylipäätänsä tai panteismi, jossa luonnon ajatellaan olevan ikään kuin jumala. Siinä missä uushenkisyyttä puolestaan kuvastaa niin sanottu panenteismi, jossa ajatellaan kaiken olevan jumalassa tai jumalan kaikessa.

Tällä hetkellä puhuttaessa perinteisestä ja uushenkisyydestä, sekoitetaan itseasiassa kaksi uushenkisyyteen liittyvää asiaa väittäen uuspakanallisia ryhmiä perinteisiksi ja ensimmäisen ryhmän harjoittajia uushenkisiksi. Todellisuudessa molemmat ryhmät juontavat juurensa 1960-luvun new ageen ja sen alkuaikoihin ja molemmat ovat siis uushenkisyyttä. Ja kannattaa aina muistaa, että new age rekonstruktioissakin vanhoista perinteistä poimitut ja alkuperäisistä yhteyksistään irralliset opit ja menetelmät ovat hyvin suurella todennäköisyydellä jollakin tavalla vääristyneitä. Tässä uuspakanuuden vaiheessa siis Suomessakin alettiin taas puhua noidista. He olivat kuitenkin vielä tuolloin selkeästi hyvin eri ryhmään kuuluvia kuin henkiset, esoteeriset ja sosiaaliset uushenkiset ryhmät.

Monet esittävät nykyisten jumalatarliikkeidenkin olevan vanhaa traditiota. Näin ei kuitenkaan ole. Nykyaikainen jumalatarliike on saanut aikoinaan innostusta 1800-luvun kansanperinteen tutkijoiden ja kirjailijoiden teorioista muinaisista jumalattaren kulteista ja näkemyksistä, joissa muutamat antiikin tutkijat uskoivat, että antiikin kreikkalaisten uskonto oli keskittynyt yhden äitijumalattaren palvontaan ennen muuntautumistaan monijumalaiseksi sekä 1950- ja 1960-luvun tutkijoiden parissa suositusta, ja kenties totuudenmukaisestakin teoriasta, jonka mukaan neoliittisen ajan Euroopassa palvottiin jossain muodossa yhtä ylintä jumalatarta. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta nykyaikainen jumalatarliike muotoutui kuitenkin vasta 1960-luvun lopussa Yhdysvalloissa feministien piireissä, jossa he ottivat käyttöön noita-sanan kuvaamaan emansipoitunutta naista ja liittivät noitaan vapauden, ilon, hurmion ja positiivisen aggressiivisuuden. Liikkeen piirissä ajateltiin myös ”suuren jumalattaren kultin” olevan maailman vanhin uskonto. Jumalatarkultti/liike on siis ihan samalla tavalla uudelleen haltuun otettu perinne kuin mikä tahansa uusnoituuden muoto. Asioita lähemmin länsimaissa tarkasteltaessa kaikki harjoittamamme henkisyys on uushenkisyytä, jopa siitä, jonka vilpittömästi kuvittelemme kuuluvan old ageen. Länsimaissa old agen osuus kaikesta henkisyydessä lienee alle promillen sadasosan luokkaa ja siitäkin vain osa on autenttisena tai vääristymättömänä säilynyttä. Oma ns. vanha pohjoismainen noituutemmekin on suurimmaksi osaksi irrotettu täysin kontekstistaan eli emme kaikkien loitsujen ja välineiden suhteen tiedä miten niitä on käytetty. Mekin, joilla on käytössämme vanhoja grimoireja tai suvussa kulkenutta tietoa, tiedämme vain sen verran kuin mitä meille on kerrottu ja selitetty. Muu on jäänyt meidän oman tulkintamme varaan. Eli tätä taustaa vasten olisin taipuvainen kutsumaan sitäkin suuremmassa kokonaisuudessaan uuspakanuuteen kuuluvaksi, vaikka se sisältääkin paljon autenttista ja vanhaa perintöä.

Perinteiset, ”oikeasti” vanhat, old age traditiot ovat niitä, jotka ovat eläneet katkeamattomina traditioina tuhansia vuosia ja joita siis harjoitetaan edelleen lähes autenttisessa muodossaan eli esimerkiksi siperialainen shamanismi tai vaikkapa Tiibetiläinen bon.  Puhutaan myös paleo- ja mesopakanuuksista tai vain vanhapakanuuksista. Paleolla tarkoitetaan ennen kristinuskoa vaikuttaneita uskontoja ja uskomuksia ja mesolla taas niitä, jotka ovat saaneet vaikutteita kristinuskosta. Vanhat traditiot eroavat uushenkisistä traditioista monesti kaikkein selkeimmin siinä, että ne ovat yhteisöllisiä eli niiden maailmankuva ei ole yksilökeskeinen vaan selkeästi yhteisökeskeinen.  Niissä ei pyritä voimaantumaan yksilöinä, vaan auttamaan koko yhteisöä, luontoa, ympäristöä ja laajemminkin sitä kokonaisuutta, jonka osa ihminenkin on. Tämäkin kyllä kenties tapahtuu osittain itsekkäistä syistä eli ymmärretään, ettei ilman toimivaa tai hengissä olevaa kokonaisuutta ole myöskään ihmistä yksilönä. Vanhat traditiot eivät myöskään koskaan tai missään vaiheessa ole irrotettu taustastaan eli niissä näkyy aina yhteisön kulttuuri, uskomukset, jumaluudet henget yms.  Ne eivät ole core sitä ja core tätä, vaan niissä on aina mukana yhteisön laajemmat uskomukset ja jopa uskonnot.  Konkreettisena erona on myös suhtautuminen esimerkiksi henkiin. Vanhoissa traditioissa henget ovat hyvin vahvasti olemassa, mutta eivät vain ihmisen henkisen kasvun tukena tai automaattisena ja ehdottomana apuna, vaan osana omaa itsenäistä olemassaoloaan. Henget eivät siis lähtökohtaisesti ole ihmisiä auttavia mukavia olentoja, joiden ainoa olemassaolon tarkoitus ja arvo on ihmisten pyyteetön auttaminen.

Kaikki länsimaissa harjoittamastamme uudemmasta henkisyydestä tms. on siis oikeasti uushenkisyyttä ja new agea. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikilla olisi sama maailmankuva ja sanoisin, että se miten esimerkiksi uuspakanaksi itsensä kokeva noita kokee maailmankuvansa, eroaa huomattavasti siitä, miten uushenkiseksi itsensä kokeva noita kokee sen. Nykyään sorrutaan yleistämään ja kuvitellaan kaikkein noitien tms. olevan samanlaisia, uskovan samoihin asioihin, harjoittavan samalla tavalla ja suhtautuvan maailmanmenoon samalla tavalla. Tämä taas johtaa siihen, että ollaan täysin suvaitsemattomia muiden harjoittamista kohtaan, koska siinähän täytyy olla jotakin vikaa tai kenties jotenkin huonompaa, jos ei harjoita samalla tavalla kuin itse. Uushenkisyyteen ja uuspakanuuteen kuuluu kuitenkin yksi yhdistävä tekijä ja se on suvaitsevaisuus.