Tonttu, siirappinen lelutyöntekijä vai hapan vanha käppänä?

Tonttu, siirappinen lelutyöntekijä vai hapan vanha käppänä?

Tonttu on pieni ihmisen kaltainen olento pohjoismaisessa kansanperinteessä. Sana tonttu tulee ruotsin tomte-sanasta ja tonttuja on kansanperinteessä monenlaisia. Maalaistalojen monille rakennuksille oli omat suojelijatonttunsa eli haltijansa, saunatontut, myllytontut, riihitontut, aittatontut, navettatontut, tallitontut ja kotitontut. Tonttu on monissa tapauksissa vain toinen nimitys haltijoille.

Osa haltijoista asui ihmisten elinpiirissä. Näitä olivat esimerkiksi rakennusten haltijat ja hedelmällisyyden ja omaisuuden haltijat, joita siis kutsuttiin myös tontuiksi. Eri rakennuksille oli omat haltijansa. Myös pihaa, karjaa, peltoa tai maaomaisuutta saattoi hallita haltija. Maan haltija on puolestaan suomalaisessa kansanperinteessä nimitys perhettä, taloa, satoa, karjaa ja pihapiiriä hoitavalle ja vartioivalle olennolle. Maan haltijaa ei pidä sekoittaa ihmisvihamielisiin maaperän haltijoihin eli maahisiin. Haltijat auttoivat harvemmin ihmisiä ilmaiseksi. Usein haltijoille piti uhrata tai luovuttaa jotakin, esimerkiksi ruokaa.

Ihmisillä saattoi olla myös omat henkilökohtaiset haltijansa, jotka toimittivat asioita isäntänsä tai emäntänsä puolesta. Näitä olivat esimerkiksi parat.  Para on kuitenkin nykyajan punaposkisista ja harmaahapsisista joulutontuista poiketen pahansisuinen ja voimakas, jopa saatanallinen. Paraa kuvataan tyypillisesti pyöreäksi kuin lankakerä, mutta lisäksi para saattoi olla myös kissan, linnun tai sammakon muodossa. Paran tehtävä oli talon ja omistajansa auttaminen ja varallisuuden kasvattaminen. Parat kävivät usein varastamassa muiden ihmisten tai perheiden omaisuutta tai maitoa heidän lehmistään ja toivat sen emännälleen tai isännälleen. Para ja sen omistaja olivat yhteydessä toisiinsa niin, että jos paraa vahingoitti, myös sen lähettäjä loukkaantui. Para saapuu kutsuttaessa talon väen tai emäntänsä avuksi, mutta myös vaatii palveluksia, kunnioitusta ja ruokaa. Paran saattoi kutsua avuksi, mutta vain jos osasi oikean loitsun. Ilmeisesti tästä syystä ajateltiin, että paroilla ja noidilla oli syvä yhteys (tavikset ei nimittäin osaa loitsia ja siten hallita paraa) ja Ruotsissa ajateltiin, että noita haki tai sai paransa lentomatkoiltaan Blåkullaan, joka on siis suomeksi Kyöpelinvuori. Paran antajana toimi itse saatana, siis kristinuskon mukaan.

Jos palaamme kuitenkin kotona ja pihapiirissä oleviin hieman vähemmän pahansisuisiin haltijoihin eli joulutontun esikuviin, kotitonttuihin. Nämäkään eivät ole niitä amerikkalaisen cocismainoksen joulupukin pikkuapulaisia, vaan tunnetusti kiukkuisia sekä pahantuulisia olentoja, jotka viihtyvät mieluiten itsekseen.

Johan Egerkransin piirtämä kotitonttu kirjoittamassaan kirjassa Nordiska väsen

Kotitontut saavat usein nimensä asuinpaikkansa mukaan ja heidän tehtävänään on vahtia tilaa, sen eläimiä ja ihmisiä. Kodit, joilla on oma tonttunsa, voivat pitää itseään hyvin onnekkaina, koska tontut paitsi huolehtivat kodista, niin ne myös pitävät onnettomuuksia loitolla tai ainakin varoittavat mahdollisista vaaroista.

Kotitonttu näyttää pieneltä, erittäin vanhalta mieheltä (kotitonttu on aina mies), jolla on harmaat kuluneet vaatteet ja usein punainen hiippalakki tai myssy päässä. Oikein vanhoilla tontuilla voi olla niin pitkä parta, että se on kiedottu useammalle kierrokselle vartalon ympärille, jottei se tartu kiinni työn tiimellyksessä. Tonttu saattaa paran lailla ottaa myös eläimen hahmon

Kotitontun eri ulkomuotoja Johan Egerkransin piirtämänä kirjoittamassaan kirjassa Nordiska väsen

ja useimmiten kissan tai sammakon hahmo on sille mieluisin. Kotitonttu asustaa yleensä piharakennuksissa kuten talleissa ja aitoissa, mutta nykyään myös leikkimökeissä, huvimajoissa tai varastoissa ja hän työskentelee mieluiten öisin, jolloin ihmiset eivät häiritse häntä. Vaikka tonttu on periaatteessa avulias, niin hän ei kuitenkaan perusta tilalla asuvista ihmisistä juurikaan vaan hänen todellinen mielenkiintonsa kohdistuu tilaan itsessään ja sen hyvinvointiin. Kulloisetkin tilalla asuvat ihmiset ovat vain välttämätön paha tontulle, joka elämänsä aikana joutuu toimimaan tonttuna useille sukupolville. Ihmiset siis tulevat ja menevät, eläväthän tontut satoja vuosia. Kotitontulla on vuosisatojen saatossa syntynyt hyvinkin voimakkaat näkemykset siitä, miten asioita hoidetaan ja hän ei myöskään mitenkään kainostele opettaessaan ihmisiä talon tavoille. Joskus ihmiset saattavat laiskotellessaan, ja sohvassa pötkötellessään, herätä melkoiseen korvatillikkaan tai siihen, että jotakin pudotetaan mielenosoituksellisesti keittiössä lattialle. Tätä jatkuu niin kauan, kunnes pötköttelijä taas tarttuu työhön tai ainakin suorittaa työnsä loppuun.

Pikkuruisesta koostaan huolimatta tonttu on ihmistä monta kertaa vahvempi ja olisi kykenevä tappamaan aikuisen miehen yhdellä iskulla. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos ja kun tonttuun törmää. Tonttu on nimittäin helposti ärtyvää sorttia, joten ei kannata unohtaa viedä sille jouluna lautasellista puuroa tai laittaa vahingossa puuroon metallilusikka (lusikan on oltava puinen tai muovinen), muuten saattaa olla, että tonttu kiukuspäissään tulee käymään tuvassa tai vääntää lemmikin niskat nurin. Tontun kanssa ei kannata olla liian hyvissäkään väleissä, koska liian hyvin pidetty ja paapottu tonttu saattaa tulla niin ylpeäksi, ettei enää koe arvolleen sopivaksi vastata kodinhuoltotöistä ja lähtee kävelemään. Tontun menettäminen on talolle katastrofi ja varma huonon onnentuoja, joten sopivan ja toimivan suhteen eteen kannattaa nähdä vaivaa.

Miten tämä äkäinen ukko sitten liittyy joulutonttuun? Kotitontut jakoivat ennen lahjoja jouluna omatoimisesti, jos talon väki niitä sen mielestä ansaitsi, ja eläimet saivat aina siltä jouluna jonkun pienen lahjan, mutta nykyään ne mielletään joulupukin apulaisiksi, jotka tekevät lahjoja lapsille Korvatunturilla. Joulutonttu ilmestyi suomalaisiin uskomuksiin 1800-luvun lopulla ilmeisesti taas, tai ainakin osittain, ruotsalaisten vaikutuksesta. Siellä Jenny Nyström alkoi 1800-luvun lopussa maalata nykyäänkin tunnettuja, ja edelleen painossa olevia, kuvia kilteistä ja joulutontun oloisista tontuista ja Viktor Rydberg kirjoitti vuonna 1881 runon Tonttu, josta on muodostunut yksi suomalaistenkin rakastetuimmista joululauluista. Nämä muuttivat ihmisten käsityksen kiukkuisesta ja ihmisiin vähintäänkin välinpitämättömästi suhtautuneesta olennosta, ja ajan kuluessa haltijasta tuli siirappinen punanuttuinen pieni ukko, jonka ainoa tehtävä on tehdä lahjoja ihmisten lapsille.

Sanoista haltia ja haltija on käyty kovaa vääntöä, ja osa on vakaasti sitä mieltä, että Tolkienin lanseeraama haltia on aina oikea sana kuvaamaan näitä olentoja. Ottamatta sen kummemmin näihin sanoihin tässä kantaa, niin tonttujen kohdalla olen eri mieltä. Tontut nimenomaan hallitsevat tiloja ja ovat siis tilojen haltijoita.

 

Comments are closed.