Viettipä pakana sitten yulea, joulua tai talvipäivänseisausta, niin kyseessä on kaikilla samasta asiasta eli auringon ja valon paluusta. Osa juhlii sitä kunnioittaen Aurinkoa, Saturnusta, osa Tammikuningasta, osa Sarvipaistä Peurajumalaa ja osa taas Odinia, Thoria ja Freijaa, vain muutamia mainitakseni. Uuspakanuudessa on vakiintunut tavaksi juhlia nimenomaan talvipäivänseisauksen aikaan ja useimmissa vanhoissa pohjoismaisissakin perinteissä nimenomaan talvipäivänseisaus liittyi vuodenaikojen vaihtumiseen, uuteen elämään ja valon tuloon, ja on siksi ollut varmasti hyvin merkittävä ajankohta. Miten sitten mökinväki itäisessä Karjalassa, perhekunta Uppsalassa tai pariskunta Islannin koillisimmassa kulmauksessa tiesi tarkalleen, milloin on talvipäivänseisaus? No, todennäköisesti ei mitenkään. Joulunaika kestikin tuolloin käytännössä talvipäivänseisauksesta talvennapaan, eli vuoden pimeimmästä hetkestä siihen, kun päivän piteneminen alkoi selkeästi näkymään luonnossa. Aikoinaan puhuttiin Freijan askelista, joilla tarkoitettiin päivän pitenemistä talvipäivänseisauksen jälkeen aina yhden Freijan askeleen päivässä. Meille nykyään tutumpaa on kukonaskeleiden käyttäminen ja ajallisesti kukon lyhyet askeleet kyllä kuulostavat kuvaavammalta kuin Freijan askeleet.  Suomessa puhuttiin aikoinaan pesäpäivistä, joilla tarkoitettiin nimenomaan aikaa talvipäivänseisauksen yhteydessä. Pesäpäivät voisivat hyvin kuvata sitä, miten eläimet ja ihmiset vetäytyvät pesään vuoden pimeimpinä ja pelottavimpina aikoina, mutta todennäköisesti sillä on kuitenkin tarkoitettu nimenomaan auringon vetäytymistä pesäänsä lepäämään.

Riippumatta siitä osuiko se juhlinta juuri täsmälleen oikealle päivälle, niin tavat ovat kuitenkin olleet melko yhteneväiset pohjolassa. Kaikilla pääosassa olivat siivoaminen, ruoka, juoma, vainajien ja haltioiden huomioiminen sekä sauna. Siivoaminen tehtiin jo edellisenä päivänä ja puhtaaseen mökkiin tai torppaan tuotiin lattialle viimeisenä puhtaat oljet. Isäntä kaatoi ryypyn lyhteeseen ja levitti oljet lattialle. Isäntä saattoi myös heittää olkia kattoon kurkihirren ja katon väliin. Jos kattoon jäi paljon olkia roikkumaan, satovuodesta tuli hyvä. Oljista askarreltiin myös erilaisia koristeita, kuten Ruotsissa esimerkiksi erilaisia ukkoja, akkoja ja olkipukkeja sekä olkihimmeleitä, jotka olivat yleisiä erityisesti Suomessa. Oljista tehtyjen koristeiden on ajateltu olevan kekrin, sadonkorjuunjuhlan peruja. Joulunpyhien jälkeen oljet vietiin pihalle ja poltettiin. Kun asunto oli puhdas, oli ihmistenkin aika puhdistautua juhlaa varten.Sauna oli pyhä paikka, jossa puhdistettiin paitsi ruumis niin myös henki. Näin rauhoituttiin ja hiljennyttiin joulun viettoon. Saunan lämmitys aloitettiin jo aikaisin jouluaaton aamuna, jotta kaikki talossa ehtivät peseytymään ja pukeutumaan puhtaisiin vaatteisiin ennen ateriaa. Juhlapöytä puolestaan katettiin valmiiksi jo ennen saunaan menoa vainajille ja syömisen jälkeen he (vainajat) siirtyivät saunomaan talonväen vuorostaan syödessä. Viimeisenä saunasta lähtikin aina talon isäntä, joka heitti viimeiset kunnon löylyt vainajia varten.

Niin köyhä torppaa ei ollut, etteikö siellä oltu panostettu joulun tarjoiluihin.  Tärkeintä oli, että jouluna pöydällä piti olla joka lajia ruokaa mitä talosta löytyi. Jos joku ruokalaji loppui pöydästä jouluna, se tiesi talon köyhtymistä.  Yleisimmin tarjottaviin kuuluivat muun muassa leipä, liharuuat, olut ja puurot. Haltioille piti viedä jouluna ruokaa riiheen, penkille tai pöydän alle ennen kuin ihmiset niitä söivät. Ruokaa ja juomaa saatettiin myös yleisesti pitää esillä koko päivä ja seuraava yö, jotta kaikki halukkaat vainajat ja haltiat saattoivat rauhassa nauttia antimista. Näin kiitettiin haltioita yms. menneestä vuodesta ja varmistettiin haltijoiden suopeus sekä niiden varassa usein ollut talon onni jatkossakin. Tarjoilujen lisäksi oli tapana myös polttaa kynttilää jouluna koko yön ajan koska vainajien ajateltiin näin löytävän helpommin pöydän ääreen. Myös kotieläimistä pidettiin jouluna erityisen hyvää huolta. Pihan linnuillekin annettiin jouluna lyhteet, sillä näin uskottiin lintujen jättävän kesällä viljan rauhaan javiljan riittävän ihmisillekin tulevana satokautena.Esivanhempiemme tiedetään myös ajatelleen, että kuolleet eli sielulinnut olivat elävien kanssa mukana keskitalven juhlassa ja siksi heille oli tarjottava ruokaa. Vasta tämän jälkeen talonväki saattoi istuutua nauttimaan juhlapöydän antimista.  Ruokailua saatettiin jatkaa pitkin yötä, siis myös talon elossa oleva väki. Ruokailun jälkeen oli luvassa erilaiset taiat ja ennustelut, joiden tarkoituksena oli kurkistaa tulevaan vuoteen sekä varmistaa erityisesti vilja- ja karjaonni tulevalle vuodelle. Niistä ja muista joulunajan perinteistä, olen kirjoittanut aikaisemmissa joulukuun postauksissa, joten niistä ei sen enempää tässä.

Mutta, täydenkuun ja talvipäivänseisauksen osumisesta samalle päivälle ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen, koska sen verran harvinaisesta tapahtumasta on kyse. Vuodesta 1793 lähtien, jolloin taivaalla tapahtuvia asioita kuten kuunvaiheita alettiin kirjaamaan kalentereihin, on täydenkuun ja talvipäivänseisauksen osuminen samalle päivälle tapahtunut vain kymmenisen kertaa pohjoisella pallonpuoliskollamme. Itseasiassa se ei osu nytkään, jos ihan pilkkuja aletaan viilaamaan, koska talvipäivänseisaus on perjantaina 21.12 ja täysikuu on täydellisimmillään seuraavana päivänä eli lauantaina 22.12 puolenpäivän aikaan. Ystäväni, jolle kuu ja sen eri vaiheet, ovat hyvin tärkeä palvonnan kohde, on tästä kanssani melko jyrkästi eri mieltä, mutta ihmissilmä ei mielestäni kuitenkaan tällaista pientä eroa kuunvaiheessa huomaa ja näky on upea, mikäli talvipäivänseisausyöksi osuu pilvetön taivas ja parhaimmassa tapauksessa valkea maa. Magian kannalta toki on eroa sillä, onko kyseessä kasvava kuu vai täysikuu, mutta talvipäivänseisaustilaisuus tai seremonia tällaisessa maisemassa on unohtumaton kokemus riippumatta siitä, onko kuutamo täysi juuri sillä hetkellä vai 12 tuntia myöhemmin. Ystävälleni on myös hyvin tärkeää missä (horoskooppi)merkissä kuu kulloinkin on täysi ja hänen mukaansa tämän vuoden viimeinen ja talvipäivänseisauksen ainutlaatuinen täysikuu osuu rapuun, joten hänen mukaansa luvassa tulevalle vuodelle on itsensä kehittämistä, syvempää yhteyttä itseensä sekä omien tarpeidensa parempaa huomioimista, ja täysikuu ravussa on aina hyvää aikaa suojata itseään, läheisiään ja kotiaan magialla, mikäli sellaista harrastaa.

Seidraajan talvipäivänseremonia koostuu alkuillan blottauksesta ja juhlinnasta pitkän kaavan mukaan uhraten ruokaa ja juomaa juhlakaluille Freijalle, Freylle, Odinille ja Thorille sekä sytyttäen tulet auringon lisääntyvälle valolle. Ilta päättyy puolenyön rummutukseen ja pieneen seremoniaan*, jossa painopiste on menneestä luopumisessa, menneestä vuodesta kiittämisessä, kaikkien tarpeettomien ajatusten ja uskomusten taakse jättämisessä sekä uuden vuoden vastaanottamisessa. On aika ottaa vastaan palaava aurinko ja sen voima, tuleva vuosi ja sen eteen tuomat haasteet, kehitystehtävät sekä uudet opit, tiedot, kokemukset ja ihmiset. Osalla paikkakuntia on mahdollista osallistua talvipäivänseisauksen rummutukseen, jotka ovat juuri niin maagisia kuin miltä kuulostaakin eli suosittelen hakeutumaan tällaiseen, jos vain mahdollista, joko oman rummun kanssa tai ilman. Mutta aivan yhtä upeaa on nostaa malja puoleltaöin kohti taivasta, täysikuuta ja sitä seuraavaa alkavaa auringon palaamista, kiittää jumaluuksiaan, henkiä, esi-isiä ja vaikkapa päättää ilta juomauhriin todeten: ”Jumalilta maahan ja maasta meille. Meiltä maahan ja maasta jumalille. Lahja lahjasta” ja kaataa loput juomastaan maahan.

 

*Rituaali, riitti vai seremonia? Tämä on aihe, joka aiheuttaa keskustelua ja on yksi yleisimmistä kysymyksistä, joita saan. Yleisenä vastauksena voisi sanoa, että laajassa merkityksessä mikä tahansa toistuva teko on rituaali ja seremonia puolestaan on yleisimmin käsitetty rituaalina, joka on tätä juhlallisempi. Riittiä taas käytetään usein rituaalin synonyymina, mutta esimerkiksi uskontotieteessä rituaalilla yleensä tarkoitetaan laajempaa kokonaisuutta, josta yksittäinen riitti muodostaa osan. Todellisuudessa nämä kaikki käsitteet menevät päällekkäin, eikä niiden määritteleminen ole helppoa –tai edes käytännön toiminnassa niin tarpeellistakaan.Valtauskonnoissa tai vanhoissa uskonnoissa, joissa kullekin uskonnolle ominaiset riitit, rituaalit ja seremoniat ovat vakiintuneet, tuskin pähkäillään näiden käsitteiden eroja, ja kyseisten käsitteiden määritteleminen tuntuukin olevan nimenomaan meidän uuspakanoiden tarve. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska meitä on paljon, eri traditioita on paljon ja jopa saman tradition sisällä on useita eri kuppikuntia, joilla kaikilla on hieman eriävät tavat harjoittaa uskontoaan tai maailmankatsomustaan. Tällaisen runsauden ja monimuotoisuuden keskellä koetaan helposti tarvetta määritellä, ja kenties jopa luoda jonkinlaiset raamit harjoittamiselle.