Initiaation ajatellaan usein olevan synonyymi kertaluontoiselle vihkimiselle uskontoon, lahkoon, traditioon, oppilaskuntaan tms. Initiaatioista puhuttaessa puhutaan spontaaneista tai ei-spontaaneista initiaatioista. Ei-spontaanit ovat yhteisöjen, yhteiskunnan tms. edesauttamia ja spontaanit taas tapahtuvat sananmukaisesti ihmisen elämässä itsestään. Ei-spontaanina initiaationa voisi mainita vaikkapa tiettyihin coveneihin (ryhmiin) kuuluvien noitien initiaatiot, joissa coven tai sen ylimmät jäsenet initioivat uuden jäsenen ryhmäänsä. Shamanistisessa maailmassakin tällaisia ei-spontaaneja initiaatioita tapahtuu esimerkiksi opettajan sekä yhteisön ja oppilaan välillä, mutta pääasiassa shamanistisella polulla initiaatiot ovat kuitenkin lähes aina spontaaneja ja ne saadaan henkimaailman kautta. Seidr, joka on enemmänkin shamanistista noituutta (mikäli sellainen käsite olisi olemassa) kuuluu myös niihin traditioihin, joissa monesti saadaan opettajalta rituaalinomainen vihkimys. Tämä vihkimys on kuitenkin enemmänkin opettajan antama hyväksyntä oppilaalleen lähteä touhuamaan omiaan eli perustiedot ovat hallussa, mutta varsinaiset oppimiseen liittyvät initiaatiot tulevat sitten koko elämänmittaisen ajan henkimaailmalta, ja ovat nimenomaan spontaaneja. Hieman samalla tavalla siis kuin ihminen saa ajokortin osoitettuaan osaavansa perusasiat, mutta varsinainen oppiminen tapahtuu kuitenkin vuosien saatossa liikenteessä.

Hyvin usein kuitenkin kuulee jopa puhuttaessa shamanismista tai siihen kallellaan olevista suuntauksista, että initiaatioita näihin liittyen on ihmisen elämässä vain tasan se yksi.  Siis se, jonka kautta ihmisestä tulee shamaani tai shamanistisen polun kulkija ja se oli sitten siinä.  Eli tällainen vanhoista lännenleffoista tuttu skene, jossa nuorehko henkilö kapuaa nälkäisenä ja janoisena Sierra Nevadan (Yhdysvaltojen ei Espanjan) vuoriston korkeimmalle vuorelle, jolla useamman vuorokauden oleilun jälkeen näkee voimaeläimensä ja saa initiaation polulleen.  Näin usein todellisuudessa käykin, vaikka esimerkiksi suomalainen tuleva shamanistisen polun kulkija voi kyllä todennäköisemmin saada tämän initiaationsa 25 asteen pakkasessa tarpoessaan kohti työpaikkaansa tennareissa jo kolmannen bussin jäätyä välistä. Initiaatiossa on shamanistisissa perinteissä periaatteessa kyse vain olemassaolon muiden tasojen tiedostamisesta, ja se voi yhtä hyvin tapahtua nälkäisenä Mount Whitneyn rinteellä, varpaat ja kasvot umpijäässä viimaisessa pakkaskelissä kuin Amazonasin sademetsissäkin kyseenalaisten aineiden vaikutuksen alaisena. Kyse ei siis ole niinkään olosuhteista vaan siitä, mitä ihmisen päässä ja henkisyydessä tapahtuu. Ja tämä äkillinen spontaani tiedostaminen on se, jonka ihminen mieltää initiaatioksi, kutsuksi ja siirtymiseksi polulle. Elokuvissa näytetään kuitenkin hyvin harvoin jatko sille henkiselle polulle, joka vasta alkaa tuolla vuorella. Tämä initiaatio nimittäin harvemmin jää ainoaksi ja initiaatioita voi olla useita elämän aikana.

Initiaatiolla tarkoitetaan siirtymäriittejä myös noin laajemmassakin mittakaavassa. Perinteisesti siirtymäriitit liittyvät syntymään, puberteettiin, avioliittoon ja todelliseen kuolemaan. Tunnetuin lienee niin sanottu puberteetti-initiaatio, jossa nuori siirtyy aikuisuuteen, tavallaan muuttuu kokonaan toiseksi ihmiseksi. Yhteistä näissä kaikissa on kuitenkin se, että muutos on fyysisten muutosten lisäksi myös tietoisuuden avartumista ja syvenemistä. Muutoksessa aina osa vanhasta kuolee ja ihminen siirtyy eteenpäin ja syntyy jotakin uutta ­–lapsi kuolee ja hänestä tulee aikuinen. Puhutaan pienistä kuolemista, jolla tarkoitetaan juuri tuota, että ihminen kokee tavalla tai toisella pienen kuoleman, jossa jostakin on luovuttava, jotta saa jotakin uutta tilalle. Arkimaailmassa pieni kuolema voi olla päättyvä parisuhde, työpaikan vaihdos, opiskeluista siirtyminen työelämään, työttömyys, sairastuminen, lasten muuttaminen pesästä tai parisuhteen muutos, kun pesään tulee lapsi tms. Tällaiset asiat pakottavat ihmisen pois omalta mukavuusalueeltaan ja hän joutuu, tai huomaa, näkevänsä asiat täysin eri tavalla kuin aikaisemmin. Henkisellä polulla tämä toimii hyvin samalla tavalla, jokin kuolee ja syntyy uutta. Henkisellä polulla tällaisten initiaatioiden yhteydessä käy usein niin, että sitä huomaa irrallisten palikoiden alkavan putoilla paikoilleen tai löytävän uusia paikkoja ja tietoisuus lisääntyy. Luonnonuskonnoissa, jossa henkimaailma tai ns. transsendenttinen ulottuvuus, on jatkuvasti läsnä ja lapset kasvatetaan jo pienestä ajattelemaan, että olemassaolon ulottuvuuksia on monia, ajatellaan, että ihmisen arkimaailman siirtymäriitteihin liittyy voimakkaasti myös henkinen kasvu pienten kuolemien kautta. Henkinen kasvu ei pääty edes varsinaiseen kuolemaan, vaan koko prosessi saa huipentumansa vasta kuoleman jälkeen.  Todellisen kuolemansa jälkeen ihminen siis näkee olemassaolon kaikki tasot.

Länsimaissa ajatus henkisestä kasvusta on myös aina kiinnostanut ihmistä, mutta tämä nykyinen aikamme, jossa olemme täydellisen vieraantuneita noista aikaisemmin täälläkin käytetyistä siirtymäriiteistä, tai elämästä jossa henkimaailma on arkimaailmassa läsnä, emme enää näe esimerkiksi puberteettia muuna kuin mahdollisuutena rahastaa mummeja ja kummeja rippilahjojen tai vastaavien muodossa. Henkistä kasvua siirtymävaiheisiin ei enää oleteta liittyvän. Ja toisaalta meidän yhteiskunnassamme ei aikuistuminen muutenkaan enää liity murrosikään vaan aikuisuus saavutetaan tilastojen valossa (ihmisten oman kokemuksen mukaan) vasta noin kolmikymppisinä, jos silloinkaan. Meitä eivät siis siirtymäriitit pakota kehittymään henkisesti ja tämän lisäksi meidän luterilainen suorittamista korostava kasvatuksemme vie meiltä jo syntymästä saakka mahdollisuuden tiedostaa, että kenties voisi olla muutakin tässä kaikkeudessa kuin se mitä näemme. Meillä ei ole pakotettuja yhteiskunnallisia, sosiaalisia tai biologisia pakkoja siirtyä elämänvaiheesta toiseen, emmekä siksi myöskään seuraa siirtymäriitteihin liittyviä henkisen kasvun paikkoja. Jonkin verran käytännössä kuitenkin huomaa, että mm. keski-iässä olevat ihmiset alkavat hyvin voimakkaasti hakea henkisyyttä elämäänsä, ja millä tahansa henkisenpolun kurssilla osanottajista on reilusti yli puolet keski-ikäisiä. Tutkijoiden mukaan keski-iässä ihminen alkaa irtaantua materiasta ja tavallaan tästä aineellisesta maailmasta ja luopumaan pikkuhiljaa elämästä noin muutenkin. He hakeutuvat etsimään jotakin muuta, pysyvämpää. Tämä etsintä voi olla suorastaan raivokasta ja muutamassa vuodessa käydään läpi energiahoidot, reikikurssit, enkeliopaskurssit, yksisarvishoidot, shamanistiset kurssit, kundaliinijoogat ja kouluttaudutaan lopulta ennen eläkeikää eräoppaiksi tai luontokuvaajiksi (tämä on siis todella hienoa!). Ihminen käy muutamassa vuodessa läpi 40 vuotisen henkisen polun, jonka olemassaoloa hän ei ole koko siihenastisen elämänsä aikana edes huomannut.

Me emme siis osaa kaivata sellaista, jota emme tiedosta olevan olemassa. Tai oikeastaan osaamme kaivata, koska monet etsivät jo nuorempanakin vimmaisesti ”jotakin”. Filosofiaa, astrologista, numerologista, tarot tai riimullista selitystä, tiedettä tai uskontoa, joka antaisi vastauksen sisäiselle kaipaukselle ja loputtomille kysymyksille. Ihminen siis tietää syvällä sisimmässään, että arkimaailmamme lisäksi on olemassa jotakin muuta, mutta hän ei pysty sitä näkemään.  Kun hän ei näe sitä mitä kaipaa, niin hän hakee epätoivoisesti ketä tahansa ihmistä, joka voisi tämän ”jonkun” hänelle näyttää tai ainakin opastaa sen luo. Ihmiset etsivät niin kipeästi, että haksahtavat siinä tuskassaan kaiken maailman rahastajiin ja hyväksikäyttäjiin tai sortuvat epäonnistuneiden etsintöjen jälkeen pahimmassa tapauksessa etsintää ja siitä syntyvää ahdistusta lievittäviin päihteisiin. Naureskelemme luonnonkansojen lapsellisille uskomuksille toisista ulottuvuuksista ja henkimaailmoista, mutta samalla voimme steriilissä arkimaailmassa huonommin kuin koskaan. Luonnonkansan edustaja sanoisi, että länsimainen ihminen ei näe, vaan yrittää uupumiseen asti suorittaa tätä löytämistäkin. Pakkohan se nyt on löytää, kun vanha sananlaskukin sanoo, että etsivä löytää. Se (initiaatio ja tieto) ei kuitenkaan pakottamalla tule tai ainakaan niin, että ihminen itse sanelee, mitä kautta se oppi tulee. Se voi tulla missä ja milloin vain, mutta yleensä silloin, kun ihminen sitä vähiten odottaa.

Yhtenä päivänä kenties siellä pakkasessa tarpoessaan, vakavasti sairaana sairaalasängyssä, imuroidessa, suihkussa, luennolla ikkunasta katsoessaan tai kundaliinijoogatunnilla, ihminen tajuaa. Yht’äkkiä vain onkin täysin selvää, että niitä olemassaolon tasoja on muitakin kuin tämä. Initioitu tarkoittaa monissa kielissä samaa kuin ”hän, joka tietää”. Ihminen siis spontaanisti (ilman yhteisöön liittyvää siirtymäriittiä tai omaa yritystään) initioituu seuraavalle henkisen kypsyyden tasolle. Hän tietää. Tämä voi olla todella hämmentävää ja osa pelkää jopa seonneensa.  Osa taas ajattelee tulleensa uskoon. Olipa lopputulos omaan tilaan johtaneista asianhaaroista mikä tahansa, niin tässä kohdin ihminen helposti ajattelee, että tässäpä nyt sitten onkin vastaus kaikkeen, minä tiedän kaiken, minut on initioitu mysteeriin. Tai vielä hurjempi lopputulos voi olla se, että ihmisestä tulee sietämättömän ylimielinen ääliö, joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella tämän tietonsa takia. Tälle ylimielisyydelle ei kuitenkaan ole mitään perusteita, koska kuten sananlasku sanoo, niin ei yksi pääsky (initiaatio) vielä kesää tee ja maailma on pullollaan ihmisiä, joilla on takanaan huomattavasti useampia initiaatioita ja tietoa.

Luonnonkansat ovat tässäkin asiassa fiksumpia kuin me, he nimittäin tietävät, että tasoja on lukematon määrä ja jokaisen oivaltamiseen tarvitaan yleensä omat initiaationsa. Eräs viisas opettaja sanoi, että ensimmäinen initiaatio on kuin se hetki, kun lapsi ymmärtää, että kirjaimista muodostuu sanoja ja hänelle aukeaa yhtäkkiä täysin uusi maailma. Hän haluaa lukea kaiken näkemänsä –kaikkialla on sanoja ja niillä merkityksiä. Maailma ei enää koskaan näyttäydy tälle lapselle samanlaisena kuin ennen. Jonkin ajan kuluttua hän tajuaa, että on olemassa vieraita kieliä, joiden kirjainyhdistelmillä on ihan uudet merkitykset ja näitä kieliä on lähes loputon määrä. Osa muistuttaa toisiaan niin paljon, että ne on helppo oppia, mutta osassa on jopa uusia kirjaimia ja niiden oppiminen kestää kauemmin. Jokainen uusi opittu kieli avaa uusia maailmoja ja kulttuureita. Kaikkien näiden uusien kielien ja kulttuureiden oppiminen on tavallaan kuin initiaatioita. Ensimmäinen initiaatio avaa portin, mutta tämän jälkeenkin on paljon portteja ja opittavaa. Ihminen ymmärtää ensimmäisen initiaationsa jälkeen, että: ”Mitä enemmän asioita ihminen tietää, sitä enemmän hän tietää asioita, joita ei tiedä”. Sen tajuaminen saa ihmisen yleensä hyvin nöyräksi.

Se mitä ihminen oppii näiden lukuisten initiaatioidensa jälkeen, on ns. henkimaailman ja ihmisen välisiä asioita, eikä niitä kukaan ulkopuolinen pysty arvioimaan ja ihmisen itsensäkin voi olla vaikeaa niitä sanoittaa, vaikka hän osaakin usein mainita juuri sen hetken, kun tällainen oivallukseen tai oppimiseen liittynyt tapahtui. Poikkeuksena on ensimmäinen spontaani initiaatio, jossa maailmankuvan muutos on hyvin samankaltainen kaikilla niillä, joille henkimaailma, toinen todellisuus, pyhä ulottuvuus tai miksi sitä kukin haluaa kutsuakaan, avautuu. Ensimmäisen initiaationsa jälkeen ihminen yksinkertaisesti tajuaa toisen todellisuuden olemassaolon. Hän näkee ja ymmärtää, että toinen todellisuus ja tämä arkimaailmamme eivät ole toisistaan irrallisia kokonaisuuksia, eikä niiden välillä ole jyrkkiä rajoja. Hän myös ymmärtää, että tämä meidän arkimaailmamme on tämän toisen todellisuuden ilmentymä, siis kaikki se, joka on täällä, on myös siellä ja kaikki se, mikä on siellä, on myös täällä. Tämän oivaltamisen jälkeen voi kuitenkin asian sisäistämiseen mennä tovi ja ihminen joutuu hieman märehtimään asiaa, joka sotii kaikkea sitä vastaan, jota hänelle on tähän asti opetettu. Tästä se matka kuitenkin vasta alkaa ja sen mukaan, miten ihminen näitä asioita työstää, putoilee uusia initiaatioita ja palikat etsivät jatkuvasti paikkojaan ja kolahtelevat koloihinsa.  Tämä kuulostaa mukavalta, mutta initiaatiot ovat lähes aina rankkoja ja vähimmilläänkin epämiellyttäviä tai vähintään rasittavia ja se lahjakin (oppiminen) tulee usein viiveellä. Mutta kuka sanoi, että tämä polku olisi kivuton ja ruusuilla tanssimista?

Viikonloppuna on tulossa pohdintaa meditaatiosta, mindfullnessista ja shamanistisista matkoista, jotka menevät niin käsitteinä kuin toimintanakin ihmisillä aivan sulavasti sekaisin.