Skandinaavinen muinaisusko, osa 2

Skandinaavinen muinaisusko, osa 2

Osa 2.

Skandinaaviseen muinaisuskoon vaikuttivat suuresti germaaninen ja kelttiläinen muinaisusko, mutta sillä on myös yhtymäkohtansa saamelaiseen uskontoon. Ensimmäiset tutkijat tulkitsivat saamelaisten ja viikinkien vuorovaikutuksen hyvin yksipuolisesti olettaen, että vain saamelaiset saivat vaikutteita viikinkien uskonnosta ja ajateltiin esimerkiksi, että saamelaisten jumalat olivat suoraan lainaa skandinaavisista jumalista. Saamelaisten ukkosenjumalan Horagalliksen ajateltiin olevan Thor, hedelmällisyyden jumalattaren Veralden Olmayn taas Freija ja saamelaisten äitijumalattaren ja hänen kolmen tyttärensä ajateltiin myös olleen lainaa. Nykyään nähdään asioiden vastavuoroisuus ja monessa asiassa on tultu siihen tulokseen, että itseasiassa skandinaavinen muinaisusko on ottanut vaikutteita saamelaisten uskonnosta. Skandinaavisen muinaisuskon, suomalais-ugrilaisen itsenäisinä uskontoina rinnakkain ja ottaneen tietoisesti kulttuurivaihdonomaisesti vaikutteita toisiltaan. Snorrin Heimskringlassa kerrotaan useista avioliitoista saamelaisnaisten ja skandinaavisten miesten välillä, joista tunnetuin lienee kuningas Harald Kaunotukan ja saamelaisnaisen Snöfrid Svåsedotterin välillä. Tunnetuin skandinaaviseen muinaisuskontoon vaikuttanut piirre lienee shamanismi, jota viikinkiaikaan kutsuttiin skandinaviassa seidriksi ja sen ajatellaan olevan saamelaisilta opittua.

Viikinkiaikana ihmiset eivät tunteneet käsitettä uskonto, vaan he puhuivat sidrstä, ehdosta tai sedistä eli tavoista. Vaikka tiedetäänkin, että muinaisuskon harjoittamisessa oli eroavaisuuksia eri alueiden kesken, niin arkeologisten löydösten mukaan uskonnon tai sidrin harjoittaminen on ollut kuitenkin pääpiirteissään hyvin samanlaista, varsinkin Skandinavian alueella johtuen varmasti osaksi siitä, että kristinusko levisi tälle alueelle myöhemmin. Kristinuskon levittäytymisen myötä alettiin muinaisuskosta puhua forn sidrinä erotuksena uudesta uskosta, jota kutsuttiin nyr sidriksi. Vasta uskontojen valta-aseman muuttuessa alueella alettiin puhua heidinn domrista eli hedendomista, joka tarkoittaa pakanauskoa. Käsite on rakenteellisesti verrattavissa sen aikaiseen käsitteeseen kristinn domr eli kristendomiin, joka siis tarkoittaa kristinuskoa. Nämä ovat ensimmäiset tunnetut viikinkiaikaiset nimet heidän muinaiselle uskolleen. Vaikka osa viikinkiajan ihmisistä vastustikin kristinuskoa ja sen leviäminen skandinaaviaan kestikin lähes 500 vuotta kauemmin kuin muuhun Eurooppaan, niin vastarinta ei ollut niin suurta, että sillä oltaisiin lopullisesti voitu estää ihmisten kääntyminen kristinuskoon. Sitkeimmin kristinuskoa vastusti Ruotsin alueella asuva kansa, joka piti “vanhoista tavoista” kiinni vielä 1100-luvulle asti.

Skandinaavisen mytologian järjestelmällisemmän tutkimuksen voidaan katsoa käynnistyneen vuonna 1835, jolloin Jacob Grimm julkaisi tutkimuksensa teutoneiden[1] mytologiasta. Hänen teoksensa toimi pitkään alan ainoana perusteoksena.[2]  Grimmin jälkeen merkittävin tutkimus oli J G Frazerin vuonna 1889 julkaisema teos The Golden Bough. Frazer tutkimuskohteena oli erityisesti alkukantaisten ihmisten näkemys ympäristöstänsä ja, miten he pyrkivät hallitsemaan sitä. Frazerin mukaan heille luonnon hallitseminen oli tärkeämpää kuin sen selittäminen. Ympäristöä pyrittiin ennen kaikkea hallitsemaan harjoittamalla magiaa, joka ilmeni erilaisina rituaaleina. Rituaaleista syntyi myyttejä ja uskontoja, kun nämä rukoukset osoitettiin suoraan Jumalille esimerkiksi paremman sadon toivossa. [3] 1800-luvulla myyttejä alettiin selittää myös luonnonvoimien avulla, jolloin jumalat olisivat muodostuneet tarpeesta inhimillistää tiettyjä luonnonilmiöitä kuten ukkosta. Max Müller sekä Adalbert Kuhn tutkivat Skandinaavista mytologiaa juuri tästä näkökulmasta käsin. Edward B. Tylorin näkemysten mukaan germaaniset heimot olivat puolestaan animistisia (usko, jonka mukaan kaikilla tai monilla luonnon esineillä ja ilmiöillä on sielu,) sekä Andrew Lang, jonka mukaan myytit olivat ennen kaikkea tulkittavissa uniksi. [4]

1800-luvun lopussa myös filologit[5] alkoivat tutkia germaanista mytologiaa. Bugge esitti, että germaaninen mytologia olisi lainaa kristinuskosta sekä antiikin tarinoista. Arkeologisista kaivauksista onkin saatu viitteitä siitä, että kreikkalainen ja roomalainen mytologia todellakin vaikutti mm. skandinaaviseen jumaltarustoon. [6] [7] Tiedot skandinaavisesta mytologiasta perustuvat kuitenkin ennen kaikkea Edda-runoihin, jotka kirjoitettiin Islannissa muistiin kristinuskoon kääntymisen jälkeen ja islantilaisiin saagoihin sekä Snorri Sturlusonin kirjoittamaan runousopin käsikirjaan niin sanottuun Snorrin Eddaan.

Kristinuskon leviämisen myötä vanhat uskomukset vähitellen sulautuivat kristillisiin oppeihin, ja myöhemmin hävisivät lähes kokonaan kansan kääntyessä kristinuskoon. Aluksi kristityt lähetyssaarnaajat korostivat yhtäläisyyksiä kahden uskon välillä saavuttaakseen hyväksynnän kansan keskuudessa ja he jopa kannustivat vanhojen uskomuksien säilyttämiseen kristittyjen rinnalla. Todennäköisesti tästä syystä monet vanhat kirkot rakennettiin perinteiselle pakanallisille palvontapaikoille. Esikristillisten uskomusjärjestelmien piirteitä säilyi kansanuskomuksissa kuitenkin pitkälle 1800-luvulle asti.

Viikinkimytologiassa kerrotaan, että ihmiset (ja aluksi myös jumalat) asuivat Midgådissa, joka voisi vapaasti suomennettuna olla keskimaatila, keskellä sijaitseva maatila. Tila, jossa sijaitsi sivistynyt maailma ja sen ulkopuolella oli tuntematon maa jättiläisineen ja hirviöineen. Tämä maailmankuva oli ymmärrettävä, kun ajatellaan Skandinaviassa tuolloin vallinnutta elämäntapaa, jossa maatila edusti arkista, tuttua ja turvallista elämää ja sen ulkopuolella oleva oli vierasta ja pelottavaa.

Maatila oli viikinkiaikana usein elämän elinehto. Se perittiin sukupolvelta toiselle, siellä synnyttiin, siellä elettiin, siellä kuoltiin, sinne haudattiin ja sitä puolustettiin. Tilalla elämiseen kuului eläinten ja luonnon rytmiin sopeutuminen. Eläinten piti päästä laiduntamaan, ruokaa piti varastoida talven varalle sekä ihmisille että eläimille. Luonto ja sen keskellä ja armoilla eläminen oli olennaista viikinkiaikana. Luonnonmullistukset aiheuttivat ajoittain nälänhätiä, joissa saattoi kuolla kokonaisia kyliä. Skandinaavisesta muinaisuskosta puhuttaessa ei kuitenkaan voida puhua varsinaisesta uskosta vaan se on enemmänkin erilaisia tapoja elää siinä yhteiskunnassa ja niissä olosuhteissa. Uskonto oli hyvin käytännönläheistä. Ihmiset pystyivät kommunikoimaan jumalien ja muiden voimien kanssa kulttien ja rituaalien välityksellä. Kultit ja riitit, liittyivät hyvin pitkälle arkielämään kuten hautajaisiin, häihin tai talon rakentamiseen, mutta myös erityisiä säännöllisiä uhrausjuhlia pidettiin. [8]

Tapa jolla silloin nähtiin maailma ja arkielämä, vaikutti suoraan siihen, miten siihen aikaan myös muodostettiin käsityksiä maailmankaikkeudesta ja sen toiminnasta. Näiden katsottiin toimivan samalla periaatteella ja samojen lakien alaisuudessa kuin arkisenkin elämän.

[1] (latinaksi teutoni tai teutones) olivat muinainen kansa tai sotajoukko, joka asui jossakin päin Keski-Eurooppaa esiroomalaisella rautakaudella.

[2] Ashman, Rowe, 2005.

[3] Strenski, Ivan, 2006.

[4] Ashman, Rowe, 2005.

[5] Humanististen tieteiden haara, joka tutkii niin kieltä ja sen rakennetta itseään kuin siihen liittyvää kulttuuriakin.

[6] Ashman, Rowe, 2005.

[7] Guerber, H.A., 1994

[8] Ashman, Rowe, 2005.

Comments are closed.