Seidraaja, laulava shamaani?!

Seidraaja, laulava shamaani?!

Olen saanut muutamia kysymyksiä liittyen seidriin yhtenä shamanismin muotona ja laulamiseen. Seidrinhän ajatellaan olevan vain kaksi asiaa eli ennustamista ja laulamista sauvan kanssa eli seidrin harjoittajaa pidetään laulavana shamaanina. Olen kuitenkin harjoittanut tätä kolmekymmentä vuotta ja voin sanoa, ettei tuo ajatus voisi olla kauempana totuudesta.

Tuossa ajatusrakennelmassa piilee sellainen ns. Newage-harha eli tietynlainen pelkistys, joka alkaa elää omaa elämäänsä ja hetken kuluttua onkin syntynyt ihan uusi suuntaus, joka kytkeytyy hyvin löyhästi siihen perinteiseen harjoittamiseen. Siinä ei sinällään ole mitään vikaa, eikä kukaan varmaankaan kyseenalaista uuden coreversion todellisuutta suhteessa alkuperäisiin muotoihin, mutta kyseessä ei enää ole sama asia, ja tämä täytyy tunnustaa tai muuten johdattaa ihmisiä tietoisesti harhaan. Perinteiseen seidriin on aina liittynyt ja liittyy edelleen voimakas uskonnollinen näkökulma ja ankkurointi (skandinaavinen mytologia) ja mikäli se otetaan pois ja toiminnasta tehdään vain suorite, niin mennään pahasti vipuun. Onko se sitten oikein vai väärin, on jokaisen oma asia, mutta seidristä ei enää tuolloin voi puhua.  Kyseessä on hieman sama asia kuin jos rinnastaisi suomalais-ugrilaisen shamanismin Michael Harnerin shamanismiin. Kyseessä on kaksi eri asiaa. Aivan samalla tavalla vanha skandinaaviseen noituuteen perustuva seidr eroaa uusista coreversioista.

Olen kirjoittanut seidristä laajemmin aikaisemmin, joten en palaa siihen enää tässä, mutta tuohon laulamiseen osana seidraamista voisin sanoa sen verran, ettei siitä oikeasti löydy saagoista tai vanhoista kirjallisista dokumenteista muuta mainintaa kuin, että seidraaja itse ei laula. Hänellä on usein seitsemän tai yhdeksän (maaginen luku mytologiassa), yleensä naisen, muodostama joukko, joka laulaa seidraajan (joka lähes aina on nimenomaan völva) puolesta hänen voimalaulunsa ja auttaa häntä sen avulla siirtymään toisiin maailmoihin.

Usein puhutaan seidrin yhteydessä myös ns. galdrista, joka tulee sanasta gala eli kiekua, huutaa, kiljua. Galdristakaan ei löydy ainuttakaan säilynyttä dokumenttia, mutta sen on epäilty olleen hyvin samankaltaista kuin kalevalainen loitsiminen. Völva tai seidraaja ei myöskään harjoittanut galdria vaan sitä harjoittivat ennen vanhaan eräänlaiset heimolaulajat, hieman samanlaiset kuin kelttien bardit eli miehet, jotka lauloivat tarinoita ja historiallisia tapahtumia. Nämä ovat siis ne historialliset faktat, jotka liittyvät seidriin ja laulamiseen. Se, miten laulaminen nykyään liitetään seidriin liittyy aivan eri traditioon kuin alkuperäinen noituuteen enemmän kallellaan oleva seidr. Uudessa versiossa lähdetään ajatuksesta, että seidraajan oma ääni ja tietty voimalaulu toimii rummun tavoin ja auttaa seidraajan transsin kaltaiseen tilaan. Ihan hyvä, mutta taaskaan ei puhuta enää vanhasta seidraamisesta vaan uusversiosta. Kyse tässä uudessa versiossa on enemmänkin puhtaasta ja yksiselitteisestä shamanismista kuin noituudesta. Seidr on siis noituutta, jossa osana on shamanistista toimintaa.

Pienenä muistutuksena mainitsen vielä kerran, että oma traditioni perustuu vain ja ainoastaan vanhaan islantilaiseen traditioon, jonka alkukoti on Norjassa ja Ruotsissa, enkä harjoita uusia versioita muuten kuin joskus uteliaisuuttani tai kunnioituksesta kurssin vetäjää kohtaan.

Comments are closed.