Seidr, magia ja noituus Islannissa

Seidr, magia ja noituus Islannissa

Nábrók eli kuolleenmiehen housut tai oikeastaan kuolleesta miehestä tehdyt housut, ovat usein yksi islantiin matkaavan turistin vierailukohteista. Toki islanti on huomattavan kaunis maa omassa karuudessaan ja siellä kannattaa käydä muutenkin kuin näiden housujen takia ja näiden housujenkin lisäksi kyseisessä museossa, Strandagaldurissa, löytyy muitakin mielenkiintoisia esineitä.  Näistä housuista on kuitenkin tullut islantilaisen magian ja noituuden symboli. Mitä sitten on islantilainen magia ja noituus, ja miten ne liittyvät mytologiaan tai seidriin ja miksi vedän tähänkin Harnerin ydinshamanismin?

Seidr, seijd tai islantilaisittain Seiður on siis alun perin islantilainen sana, jolla kuvataan niitä maagisia rituaaleja, joita käytettiin Islannissa viikinkiaikana. Lukemattomat lähteet, joista arvokkaimpina mainittakoon saagat, kertovat ” Seiðurin” olevan seremonia, johon liittyi tietoisuuden muuttunut tila ja matkat eri todellisuuksiin. Tässä tilassa ja näiden matkojen aikana Seiðurin harjoittajat hankkivat tietoa ja keräsivät mahtavia voimia, joita heille antoivat jumalat itse. Ennen kristinuskoa seidrin harjoittajat liittivät seidrin nimenomaan Odiniin, sodan, runouden ja magian jumalaan sekä Freijaan, hedelmällisyyden, magian ja kuoleman jumalattareen. Jo Islannin ensimmäisestä asuttamisesta lähtien seidrin harjoittajat kutsuivat Odinia ja Freijaa loitsuilla, joita kutsutaan galdreiksi, antamaan heille voimaa parantaakseen sairaita, varottamaan vihollisista tai yksinkertaisesti vain helpottamaan yhteisönsä jokapäiväistä elämää. Näitä seidrinharjoittajia kutsuttiin muun muassa völviksi. Völvat eivät siis alun perin syntyneet islannissa vaan he tulivat viikinkien matkassa esimerkiksi Norjasta, ja vuosisatojen saatossa he opettivat taitojaan oppilapsi-opettaja periaatteella eteenpäin. Islannissa on vielä tänäkin päivänä völvia, jotka ovat tämän pitkän ja katkeamattoman perinteen harjoittajia.

Seiður on siis synonyymi islannissa noituudelle, tosin usein käytetään myös sanaa fjölkynngi. Nämä shamanistiset matkat eivät kuitenkaan ole ainoa asia joka seidriin kuuluu. Hyvin tärkeän osan muodostavat myös erilaiset loitsut, joita siis kutsutaan galdreiksi. Islanti on tunnettu saagoistaan, jotka ovat siis oikeastaan ilmentymiä heidän suhtautumisestaan paitsi historiaan kuten myös kerrontaan ja kirjoittamiseen. Islantilaisille sanat ovat hyvin tärkeitä ja siksi he ovatkin kirjoittaneet kaiken mahdollisen muistiin. Myös noituutensa. Tämä islantilainen noituus ja magia on kirjoitettu kirjallisiin kansiin ja se tunnetaan nimellä Galdrabók. Kyseinen kirja on ainutlaatuinen tiedonlähde kaikille, jotka syystä tai toisesta ovat kiinnostuneita muinaisten islantilaisten harjoittamasta noituudesta.

Galdrabókille ei löydy yhtään kirjallista vastinetta pohjoisessa Euroopassa, koska suurin osa loitsu- ja magiakirjoista tuhottiin noitavainojen aikaan. Galdrabók eroaa muista loitsu- ja magiateoksista myös siinä, että sen sisältö on huomattavasti laajempi ja vähemmän sirpaleinen kuin useimmat jälkipolville jääneet eurooppalaiset vastineensa. Kirjan sisältö on siitä huolimatta, että se koottiin vasta 1500-1600-luvulla, kokoelma muinaisista loitsuista ja resepteistä joita käytettiin jo Islannin asuttamisen aikaan. Galdrabókin historiasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta se ilmeisesti salakuljetettiin Islannista noitavainojen aikaan Tanskaan. Vuonna 1682 kirjan osti Kööpenhaminasta ruotsalainen J. G. Sparfvenfelt ja siitä lähtien kirjaa on säilytetty Tukholmassa.

Noituus Islannissa eroaa täysin sen aikaisesta noituudesta muualla ja se on tietysti ihan ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että Islanti maanakin erosi huomattavasti vaikkapa muista Skandinavian maista jo eristyneisyytensäkin vuoksi. Siinä missä muualla Euroopassa saatettiin pidättää (ja polttaa), metsässä yksin erakkona asusteleva, köyhä nainen noitana, niin Islannissa ei ollut mainittavia kaupunkeja tai kyliä, joten kaikki asuivat erakkoina ja kaukana toisistaan. Sen lisäksi kaikki olivat Islannissa tuohon aikaa yhtä köyhiä, joten siinäkään suhteessa kukaan ei pistänyt silmään. Eroavaisuudet ovat ymmärrettäviä myös siitä syystä, että islantilaiseen noituuteen liittyivät riimut ja silloiseen kirjoitusasuun liittyneet maagiset symbolit ja vastaavia ei löydy mistään muualta maailmasta.

Galdrit ja reseptit kirjoitetiin yleensä nahalle tai paperille ja joskus myös kaiverrettiin puuhun tai luuhun. Osa käytti myös latinalaisia kirjaimia, mutta pääsääntöisesti kaavat ja loitsut kirjoitettiin nimenomaan riimuin tai sidosriimuin. Osa myös kehitti omia tapoja merkitä loitsuja muistiin eli he kehittivät jonkinlaisen salakirjoituksen. Islantilainen noituus eroaa muiden maiden vastaavasta myös siinä, että islantilaiset käyttivät hyvin vähän rekvisiittaa noituudessaan. Heidän mielestään kieli, sanat ja kirjainmerkit sekä niiden muodostamat loitsut itsessään sisälsivät voiman, joilla muuttaa asioiden kulkua. Tämä liittyy juuri siihen, että kirjaimilla ja sanoilla on islantilaisille erittäin suuri merkitys. Tämä sama ilmiö näkyy mielestäni suomalaisten tietäjäperinteessä. Kielen, sanojen, kirjainmerkkien ja loitsujen suuri merkitys magiasta käy ilmi monesta lähteestä ja esimerkiksi noitaoikeudenkäyntien pöytäkirjoista voi lukea, miten lähes kaikki noituudesta syytetyt kertoivat harrastavansa nimenomaan loitsuja, eivätkä varsinaisia rituaaleja tms. ollenkaan. Osa tosin käytti, kuten voimme vaikkapa näiden kuolleenmiehen housujen tai muista museosta löytyvien taikaesineiden perusteellakin olettaa.

Sanoilla ja symboleilla oli kuitenkin valtava voima islantilaisen noituuden silmissä ja yksittäinen symboli, kuten vaikka riimu tai sidosriimu, edusti paljon muuta kuin mitä sitä se kuvallisesti esitti. Meille esimerkiksi riimu s (sowilo) edustaa kuvallisesti salamaa ja tarkoittaa vaikkapa aurinkoa, mutta islantilaiselle noituuden harjoittajalle se oli myös kaikkea tuota, mutta voima oli nimenomaan kyseisen riimun syvimmässä olemuksessa, joka voi erota silmin havaittavista muodoista tai muiden antamista merkityksistä. Olen joskus sivunnut tätä aihetta kirjoittaessani riimuista, mutta ajatus on siis se, että symbolissa tai riimussa on voima itsessään ja se on vain kutsuttava esiin ja saatava toimimaan. Noituuden harjoittajat siis saivat aikaiseksi jotakin tavallaan ei-mistään fyysisestä vaan pelkästään kielestä tai symboleista itsestään. 1600-luvulla alettiin nähdä tällainen sanoihin, kieleen tai symboleihin liittyvä magia paholaiseen liittyvänä toimintana ja ajateltiin, ettei tällaisia voimia voinut olla, joten voiman täytyi tulla paholaisesta.

Maagiset symbolit voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään käyttötarkoituksensa mukaan. Osaa käytettiin tämän maailman ja toisten maailmoiden vihamielisiä voimia vastaan suojautumiseen, osaa taas käytettiin palauttamaan luonnollinen järjestys sekä säilyttämään omaisuus ja ihmishenget. Tätä kutsuttiin valkoiseksi magiaksi ja siihen käytetyt symbolit liittyivät muinaisiin pyhimyksiin, jumaluuksiin, pyhiin riimuihin ja saagoihin. Tämän magian tarkoituksena oli auttaa sekä parantaa ja itseasiassa se toimi hyvin pitkälle lääketieteen sen aikaisena korvikkeena. Mustan magian tarkoituksena puolestaan oli hyökätä, tuhota tai sekoittaa aiheuttamalla mm. sairauksia, kuolemaa tai omaisuuskatoa. Osa symboleista ja loitsuista oli tarkoitettuja käytettäväksi vain tällaisiin tarkoituksiin, mutta osa loitsuista ja symboleista oli selkeästi sekä mustaa että valkoista magiaa, ja niiden tarkoituksena oli sekä hyökätä että suojata tai sekä tuhota että korjata. Ero näiden kahden magian välillä ei kuitenkaan ollut aina selkeää, koska joskus hyvätkin teot saattoivat johtaa huonoon lopputulokseen, ja toisaalta taas vihollisen tuhoaminen saattoi pelastaa koko kylän.  Tästä huolimatta ennen kristinuskoa jako valkoiseen ja mustaan magiaan oli kuitenkin hyvin yleistä islannissa, ja vasta kristinusko niputti molemmat magiat samaan kastiin eli mustaan ja paholaisesta lähtöisin olevaan magiaan.

Noituuden harjoittaminen Islannissa perustui hyvin pitkälle skandinaaviseen mytologiaan. Tänä päivänä olemme kadottaneet suuren osan siitä 1600-luvulle asti suullisenakin tietona kulkeneesta tiedosta ja siksi osa loitsuissa käytetyistä symboleista, merkityksistä tai niihin liittyneistä tarinoista ovat lopullisesti kadonneet. Meillä on tallessa pääasiassa Snorrin kirjoittamat saagat ja Islannista löytyvät sukukronikat, mutta suuri osa mytologiaan liittyvistä kertomuksista ovat unohtuneet. Osa esimerkiksi Galdrabókin symboleista liittyy selkeästi johonkin tarinaan, jolla on ollut suuri merkitys loitsun kannalta, mutta koska me emme tiedä tarinaa, niin se tekee näiden muinaisten loitsujen tulkinnan hyvin vaikeaksi. Jos käytän tässä esimerkkinä vaikkapa suomalaisen mytologian ja loitsujen yhteyttä, niin esimerkiksi palovammoja hoidettaessa käytettiin apuna tulen syntyloitsua eli mytologian selitystä sille, miten tuli syntyi. Tällä mytologialla oli valtava merkitys palovammojen hoidossa -ilman tarinaa ei ollut loitsua eikä hoitoa.  Suuren osan islantilaisten loitsujen kohdalla nämä mytologiaan liittyvät kytkennät ovat unohtuneet.  Galdrabókista löytyy uusintapainoksia ja versioita, joissa sitä on yritetty tulkita.

Voimallisimmat symbolit Galdrabókissa ovat epäilemättä nykyäänkin suurta suosiota nauttiva ns. Fáfnirin Ægishjálmur eli kauhun kypärä tai paremmin tunnetulta englantilaiselta nimeltään Helm of Awe tai Aegishjalmur. Tämänkin taustalla on tarina, jossa Sigurd vie Fáfnir lohikäärmeen varastoista ”kauhun kypärän”, joka on tehnyt lohikäärmeestä voittamattoman, ennen kuin tappaa lohikäärmeen.  Monet Galdrabókin loitsuista perustuvat myös eri jumaluuksien kautta loitsimiseen. Thoria loitsitaan tuhoamaan vastustaja, Freijaa pyydetään tuomaan lapsionnea ja Tyriltä pyydetään viisautta. Tässäkään suhteessa islantilainen magia ei eroa vaikkapa suomalsieta vastaavasta, jossa mm. pyydettiin Pohjan akkaa, Väinämöistä, Ukkoa tai Tapiota apuun osallistamalla heidät loitsuun.

Ægishjálmur vanhassa islantilaisessa kirjassa

Seidr ja galdr siis perustuvat skandinaaviseen mytologiaan, sen jumaluuksiin ja henkiin, aivan samoin kuin Kalevalainen shamanismi perustuu suomalaiseen muinaisuskoon, sen jumaluuksiin ja henkiin. Ei ole olemassa suomalais-ugrilaista shamanismia ilman sen kytköstä suomalaiseen muinaisuskoon, eikä ole olemassa myöskään seidriä ilman sen kytköstä skandinaaviseen muinaisuskoon. Välillä suuntaus, jota ydinshmanismiksi kutsutaan, yrittää saada meidät unohtamaan tämän, ja minimoida kokonaisen uskomusjärjestelmän shamanistiseksi tekniikaksi. Seidr ja galdr eivät ole vain äänenkäyttöä, hengittämistä ja sauva kädessä korokkeella istumista, vaan se on kokonainen maailmankuva, jopa uskonnon ilmentymä. Täytyy myöntää, että välillä Harnerilaisuus kyllä liikkuu vaarallisen lähellä loukkaavaa kulttuurista appropriaatiota.

Comments are closed.