Seidr ja shamanismi

Seidr ja shamanismi

Seidr on skandinaavisen shamanismin muoto, joko pohjautuu skandinaavisen mytologian maailmankuvaan. Shamanismi on käsitteenä haasteellinen, mutta yritän avata sitä sen verran, että voin ylipäätänsä käsitellä seidriä, koska seidr on tavallaan käsite käsitteen sisällä.

Alkuperäinen shamanismi on ekologinen, animistinen ja panteistinen maailmankuva, jonka ensimmäiset merkit ovat nähtävillä 25 000 vuotta sitten tehdyissä luola- ja kalliomaalauksissa, mutta monet antropologit uskovat shamanismin harjoittamisen ulottuvan jopa yli 100 000 vuoden taakse menneisyyteen. Shamanismia on harjoitettu Siperiassa, Aasiassa, Euroopassa, Afrikassa, Australiassa, Grönlannissa sekä alkuperäisheimojen keskuudessa Etelä- ja Pohjois-Amerikassa ja valtaosa kulttuureista ja uskonnoista perustuu tähän maailman vanhimpaan henkiseen maailmankuvaan.

Tämä alkuperäinen shamanismi on maailmankuva, jolla ei ole yhteistä uskonnollista taustaa, vaikka se onkin esiintynyt samoihin aikoihin ympäri maailmaa lähes samoin symbolein. Kyse ei siis ole tieteellisestä näkökulmasta ajatellen yhteisestä uskonnosta, mutta alkuperäinen shamanismi oli suoraan kytköksissä kunkin heimon uskomusjärjestelmään. Eri puolilta maailmaa kerätyistä tiedoista shamanismista löytyy hyvin paljon tekijöitä, jotka nykytiedon valossa on luokiteltavissa uskonnollisiksi. Näitä ovat esimerkiksi usko jälleensyntymiseen sekä usko henkimaailmaan, kosmologiat, joissa esiintyvät eri tasot, maailmanpuut sekä erilaiset virrat, joissa ihminen matkaa.Shamanismi oli siis osa heimon maailmankuvaa, eikä sitä voinut erottaa omaksi osakseen.  Tuohon aikaan heimokielissä ei kuitenkaan ollut sanaa uskonnolle, mutta shamanismi oli sitä uskoa ja kulttuuria, jota heimo harjoitti ja jota se eli.

Shamanismin keskiössä oli shamaani. Sana shamaani, samaani tai šamaani tulee evenkien eli Siperiassa ja kauko-idässä asuvan paimentolaiskansan kielestä ja tarkoittaa ”se joka tietää”. Shamaanilla oli aikoinaan suuri ja tärkeä rooli yhteisössään. Hän ”näki” riistan kulkupaikat ja turvasi ravinnonsaannin, toimi välittäjänä tuonpuoleisen ja ihmisten välillä, paransi sairauksia, auttoi synnytyksissä jne. Elämä oli tuolloin kovin epävarmaa ja shamaani toimi yhteisönsä eteen pappina, kätilönä, lääkärinä, sotilaallisena strategina ja psykologina helpottaen tätä epävarmuutta. Voidakseen hoitaa näitä tehtäviään, hänen oli matkattava toisissa maailmoissa hakemassa vastauksia. Maanviljelysyhteiskuntaan siirryttäessä elämän epävarmuus helpotti hieman, koska elanto tuli pelloista, eikä enää oltu niin riippuvaisia riistaonnesta. Nyt epävarmuus syntyi puolestaan viljan kasvamisesta ja siihen vaikuttavien säiden hallinnasta. Tarvittiin siis ihmisiä, jotka osasivat hallita tätä muuttunutta tilannetta. Shamaanit saivat tehdä tietä tietäjälaitoksen syntymiselle. Tietäjän ei ollut tarve matkata toisiin maailmoihin, vaan hänen oli opeteltava syntysanoja ja loitsuja, joilla hallita näitä asioita. Suomessa nämä loitsut ja syntysanat muodostuivat lopulta osaksi kansanrunouttamme ja ovat vielä tänäkin päivänä luettavissa mm. Kalevalasta.

Shamaaniperinteen voidaan katsoa joko muuttuneen tietäjälaitokseksi tai kadonneen. On kuitenkin olemassa alueita maailmassa, jossa tämä shamaaniperinne on pysynyt katkeamattomana hengissä näihin päiviin asti. Siperian taigalla asuu heimoja, joilla on edelleen käytössään perinteisesti toimivia shamaaneja. He ovat toteuttaneet samaa perinnettä sukupolvesta toiseen. Heidän tehtävänsä on edelleen tavanomaista elämänmenoa uhkaavien kriisien hallinta.

Uushamanismi alkoi Suomessa voimistua 1980-luvulta lähtien osana Yhdysvalloista 1960-luvulta lähtenyttä uushengellisyyttä. Siinä missä alkuperäinen shamanismi oli yhteisöllistä ja heimon kulttuuriin sekä uskonnolliseen viitekehykseen tiukasti kuuluvaa, niin uushamanismi on usein psykologisiin tekniikkoihin perustuvaa ja yksilöllistä. Sitä harjoitetaan usein siis yksin joko osana meditatiivista itsetutkiskelua, positiivisena psykologiana tai osana oman uskonnon harjoittamista. Yleistä on, ettei shamanismia koeta enää kutsumuksena tai varsinaisena polkuna, jonka tarkoituksena on auttaa muita, vaan siitä on otettu osia, jotka vastaavat harjoittajan kulloisiakin tarpeita.

Uusshamanistisista suuntauksista eniten, myös Suomessa, levinnyt on amerikkalaisen antropologin 1980-luvulla kehittämä ydinshamanismi. Se on kehitetty nimenomaan länsimaiselle ihmiselle, ja siitä on kuorittu kaikki alkuperäiseen shamanismiin liittyvä uskonnollisuus, harjoittajien perimä ja kansanpiirteet pois. Se on helppo sisäistää ja sitä mainostetaankin ajatuksella, että kaikki oppivat shamanoimaan. Länsimainen ihminen, joka kaipaa hengellisyyttä, mutta ei missään nimessä halua tulla leimatuksi nationalistiksi, tarttuu tähän ja nielaisee sen siimoineen ja koukkuineen. Tällainen tekniikka toimii minkä tahansa maailmankatsomuksen rinnalla, koska se on yleismaailmallinen, kuorittu ydin shamanismista. Kyseinen ydinshamanismi on lisäksi tuotteistettu ja oikeasti trademarkattu tuote eli sen kurssit toimivat kuin McDonalds; voit mennä mäkkiin yhtä hyvin Vantaalla tai Utsjoella kuin New Yorkissakin ja olla täysin varma siitä, että Big Maccisi maistuu aina samalle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että käydessäni ydinshamanismin jonkun kurssin Tanskassa, niin se vastaa rakenteeltaan ja sisällöltään sataprosenttisesti Ruotsissa, Saksassa ja Suomessa vedettyä kurssia, opettajien sanavalintoja myöten.

Tällainen shamanismin muoto toimii erittäin hyvin silloin, kun halutaan harjoittaa shamanismia tekniikkana eli se antaa mahdollisuuden valikoivaan tai ns. eklektiseen shamanismiin. Tässä piileekin tämän suuntauksen ehdoton hienous, se antaa kaikille jotakin.  Miksi siis kaikki uusshamanistit eivät kuitenkaan käytä näitä ydinshamanismin oppeja? Siksi, että osa, vaikkapa juuri seidr, haluaa nimenomaan kytkeä shamanisminsa historiaansa, juuriinsa, esi-isiinsä, luontoon, yhteisöönsä ja koko maailmankuvaansa. He haluavat sen olevan enemmän kuin osa meditatiivista itsetutkiskelua, positiivista psykologiaa tai osa rituaaleja. He siis haluavat sen olevan enemmän kuin vain tekniikka.

Tällaiset uushamanistiset suuntaukset ovat usein ”uudelleen henkiin herätettyjä” aikaisempien, jo kuolleiden tiettyyn uskomukseen liittyvien traditioiden pohjalta. Perustana ovat siis olleet esimerkiksi kansalliseepokset kuten Kalevala, kansanrunot, saagat, mytologiat tai muut kertomukset, jotka perustuvat historiallisiin tapahtumiin tai traditioihin. Henkiin herättäjät ovat tutkimusten mukaan olleet useimmiten kyseistä aihetta opiskelleet antropologit, historioitsijat ja uskontotieteilijät. Valtaosa näistä uusshamanistisista suuntauksista mainostaa suvereenisti harjoittavansa ikiaikaista traditiota ja tästä uudelleen herättämisestä onkin tieteessä keskusteltu paljon ja mietitty, voidaanko näiden uudelleenherätettyjen suuntausten yhteydessä puhua vanhoista traditioista tai ikiaikaisista perinteistä, koska niiden perinne on jossakin vaiheessa katkennut. Ongelma on hieman sama kuin jonka tuttu antropologi esitti: ”Se, että onnistuisimme kloonaamaan T-Rexin nyt tässä ajassa, ei tee siitä alkuperäistä ikiaikaista dinosaurusta, mutta siitä huolimatta kukaan ei varmaan kyseenalaistaisi, etteikö kyseessä olisi kuitenkin dinosaurus”.

Comments are closed.