Salatut voimaeläimet ja tarinan jakamisen voima
Shamanismi ja seidr olivat aikoinaan taitoja, jotka kerrottiin suusanallisesti eteenpäin oppilaille, mutta myös yhteisölle jaettiin tietoa matkoista toisiin maailmoihin ja hengistä, joihin siellä törmättiin sekä mitä nämä henget kertoivat. Tarinat kerrottiin runoina, lauluina ja jopa eräänlaisina teatteriesityksinä tai performansseina, jossa shamaani saattoi esiintyä useassa roolissa. Näiden tarinoiden tarkoitusperiä ei tiedetä, mutta yksi vaikutus niillä kuitenkin epäilemättä on ollut, nimittäin henkimaailman tuominen osaksi tätä maailmaa ja ihmisten tutustuttaminen henkiin. Siihen aikaan, kuten monissa luonnonuskonnoissa nykyäänkin, henget olivat ihan luonnollinen osa elämää. Kun shamaani tms. kertoi omista kokemuksistaan, niin niistä tuli tavallaan luonnollisia ja turvallisia, eikä kukaan yhteisön jäsen säikähtänyt, mikäli sattui itsekin kokemaan jotakin, jota me nykyään pitäisimme outona tai jopa harhaisena.
Nykyään näistä asioista ei puhuta muualla kuin facen tai keskustelufoorumeiden suljetuissa ryhmissä tai kursseilla. Jokainen polullakulkija on tavannut henkiä, tavalla tai toisella, ja jokaisella meistä on voimaeläimiä/fylgjoja, apueläimiä, henkioppaita, esi-isiä yms., jotka siis ovat kaikki tietyn muodon ottaneita henkiä. Miksi me emme sitten puhu niistä avoimemmin? Osa ei puhu siksi, että vaikkapa voimaeläin on kieltänyt sen. Osa ei puhu siksi, että voimaeläimestä kertominen voidaan kokea jonkinlaisena oman egon pönkittämisenä. Siis tiedätte sen kun A kertoo, että ”ostin juuri auton” ja B kysyy minkälaisen ja A vastaa ”käytetyn, 30-vuotta vanhan Toyotan” ja B vastaa siihen ”ai, minä ostin juuri tämän vuoden vuosimallin Lamborginin”. Oikeasti voimaeläimen koolla, lajilla, rodulla tai tunnetulla ominaisuudella ei ole mitään merkitystä ja muurahainen voi olla huomattavasti voimakkaampi kuin valas eli se hahmo, minkä voimaeläin on ottanut ei kerro mitään ja sillä ei voi rehennellä. Osa siis pelkää tulevansa leimatuksi isottelijaksi tai pöyhkeilijäksi, jos kertoo voimaeläimestään tai pahimmassa tapauksessa voimaeläimistään.
Noitavainojen aikaan kommunikointi henkien kanssa saattoi johtaa roviolle ja tänä päivänä se voi johtaa siihen, että kaveriporukat kaikkoavat, ei saa haluamaansa työpaikkaa tai pahimmassa tapauksessa löytää itsensä suljetulta osastolta. Mitkään edellä mainituista syistä ei varsinaisesti houkuttele kertomaan omista kokemuksistaan muualla kuin kanssakulkijoiden kanssa ja mitä vähemmän näistä asioista puhutaan, sitä vähemmän niistä tiedetään ja sitä oudommaksi sitä huomaa tulleensa leimatuksi. Kyseessä on siis ns. noidankehä. Noidankehä tarkoittaa itseasiassa kyllä jotakin muuta, mutta kansankielessä sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa tila tavallaan jatkuu itsestään ja pahenee edetessään. Noidankehän voi kuitenkin katkaista ja kiitos ihmisten lisääntyneen kiinnostuksen henkisyyteen, shamanismiin ja sen eri traditioihin, tietäjälaitokseen ja noituuteen, niin näistä asioista on selkeästi tullut vähemmän tabuja, kuin mitä ne olivat vielä 20-30 vuotta sitten. Mutta. Edelleenkään ei kerrota avoimesti omista matkoista toisiin maailmoihin tai kohtaamisistaan siellä. Näistä ei yleensä puhuta edes niissä suljetuissa ryhmissä. Kursseillani puhutaan aina avoimesti ja kerrotaan mitä on koettu ja syynä on juuri tuo, että se auttaa ymmärtämään, etteivät nämä asiat ole outoja tai yliluonnollisia. Jakaessaan toistensa kanssa kokemuksiaan sitä huomaa, että muut kokevat hyvin samalla tavalla ja se taas lisää itseluottamusta sekä -tuntemusta. Ehdottomana ehtona on luonnollisesti se, että kaikki mikä tapahtuu tai puhutaan kehässä/kurssilla, pysyy siellä eli toisten asioista ei tunnistettavasti laverrella, koskaan.
Nämä tarinat ovat edelleen, jos eivät jopa tässä ajassa vielä tärkeämpiä kuin aikoinaan. Olen kulkenut tällä polulla kauan ja nähnyt miten ihmiset janoavat henkisyyttä, katsovat dokumentteja kummituksista, hengistä ja yrittävät saada yhteyksiä henkiin uudelleen muotiin tulleilla ns. spiritistisillä keinoilla. Olen myös nähnyt miten ihmiset menevät rikki saadessaan yhteyden johonkin, johon eivät olleet valmiita. Yhteyden ottanut henki voi olla auttamassa tai olla jopa henkiopettaja, mutta ihminen on niin kiinni tässä länsimaisessa näkemyksessä siitä mikä on totta ja mikä ei, että hän sekoaa. Osa alkaa selittämään kokemuksiaan pois ja muuttuu skeptikoiksi. Monet oma-apu shamanismin parissa touhuavat tekevät meditatiivisessa mielessä muutamia rumpumatkoja ja tulevatkin takaisin kokemuksien kanssa, joita ei sitten osatakkaan hanskata ja vietetään loppuelämä kristallit kaulassa, mandaloita hokien suolaa ikkunapuitteisiin ripotellen, ettei se ”paha”, johon matkalla vahingossa törmäsi saavuttaisi. Osa hakeutuu samasta syystä kristinuskon pariin ja kertoo somessa, miten pelastautui noituudelta.
Kaikki nämä olisivat vältettävissä niin yksinkertaisella keinolla, kuin että me tällä polullaolijat uskaltaisimme puhua kokemuksistamme. Kaikesta ei voi eikä pidäkään kertoa, mutta tapa, jolla esimerkiksi Castaneda, Harner ja Setälä kertovat matkoistaan, auttaa muita ymmärtämään mistä shamanismissa on kyse. Tosin tuo ensimmäisinä mainitut eivät sinällään kuulu suosikkeihini, mutta Castaneda on kaikesta huolimatta se ihminen, joka sai kiinnostuksen shamanismiin länsimaissa syttymään ja Harner toi omalla traditiollaan shamanismin kaikkien ulottuville (?). Shamaanit kirjoittavat aina matkansa ylös, mahdollisimman nopeasti matkan jälkeen, kun kaikki kokemukset ovat vielä tuoreessa muistissa, ja näitä vihkoja/muistikirjoja on sitten kaikki nurkat täynnä. Jaan teidän kanssanne nyt yhden matkani 15-vuoden takaa. Kirjoitustapa on lähinnä ajatuksenvirtaa, ja voi siksi olla vaikeaa ymmärtää. En koskaan tee matkoja vain huvikseni (koska kunnioitan henkimaailmaa enkä koe sitä minään huvipuistona, jonne mennään vain ihmettelemään) eli minulla on kysymys esitettävänä, mutta en kerro sitä tässä, koska se liittyy toiseen ihmiseen.
Ennen matkaa olin suorittanut tietyt rituaalit, mutta tässä kuvaus itse matkasta: ” Rummutan hiljalleen istuen taljalla ja tunne miten haukka koskettaa poskeani ja esitän kysymykseni. Tunnen meren suolaisen tuoksun ja maun. Nousen seisomaan ja rummutan hieman kovempaa. Lennän meren yllä ja viima on niin kylmä, että on pakko siristää silmiä. En näe muuta kuin aavan meren ja synkän taivaan. Pilvessä näkyy rako ja lennän siitä sisään. Samalla tunnen maata jalkojen alla. Katselen ympärilleni ja olen tutussa paikassa, mutta siellä on nyt sumuista ja maa on märkää kuin siellä olisi juuri satanut. Huomaan karhuni saapuneen ja olevan ihan vierelläni.
Sumun keskeltä näen tutun polun ja lähden seuraamaan sitä. On niin vaikeaa nähdä, että suunta on pidettävä pitämällä katse kiinni polussa. Polulla on jotakin valkoista. Kumarrun alas ja näen, että siinä on luita. Pieniä ja siroja. Linnun luita. Ne ovat aivan kuin aseteltu tai näyttää siltä kuin lintu olisi kuollut sille sijoilleen ja kaikki luut ovat kauniisti omilla paikoillaan. Astun luiden yli ja jatkan matkaa. Yksi luu tarttuu lahkeeseeni ja yritän ravistaa sitä pois, mutta se ei irtoa. Karhuni pyytää jättämään sen siihen ja jatkamaan matkaa. Sumu sakenee ja polkua on enää vaikea nähdä. Nousen karhun selkään, koska se näkee minne mennä. Sen turkki on karhea ja karhun liikkeet unettavia. Tunnen miten sen lavat liikkuvat vatsaani vasten maatessani sen kaulalla. Katselen karhun pyöreiden korvien yli sen kuonoa ja melkein nukahdan.
Yhtäkkiä tunnen miten maa aukeaa meidän alta ja putoamme. En näe mitään. On mustaa, mutta ilmeisesti se on jokin tunneli, koska se haisee maalle. Jatkamme putoamista määrättömän ajan ja tulemme ulos niitylle, jonka tiedän johtavan Hellin valtakuntaan. Jatkamme kävelemistä ja syrjäsilmällä näen sutenikin tulleen. Se ohjaa meidät sillan yli. Näen metsässä lauman ruskeita susia. Ne vilkaisevat, mutta eivät reagoi mitenkään tällä kertaa. Silta on pitkä ja sen ylittäminen kestää ja kestää. Pidempään kuin yleensä. Linnunluu lahkeessani on alkanut hangata ja muistuttaa kipeästi itsestään.
Kuulen miten joku naputtaa rytmikkäästi ja hetken päästä näen taas tämän suuren naisen, joka vahtii Hellin siltaa. Hän naputtaa sauvallaan tietä ja estää meitä etenemästä. Tarjoan hänelle kolikoita, joita minulla on taskussa, mutta hän heiluttaa päätään. Annan huivini, mutta sekään ei kelpaa. Ainoa, joka minulla enää on, on puukkoni ja sitä en voi antaa. Samalla linnunluu lahkeestani putoaa sillalle ja nainen nyökkää. Pääsemme jatkamaan matkaa. Istun edelleen karhun selässä ja näemme Hellin portin, mutta karhu lähteekin seuraamaan Hellin porttia reunustavaa muuria. Muurissa on pieni rako, juuri kahden sormen mentävä. Astun karhun selästä ja livahdan sisälle. Tunnen miten muurin karkea kivi raastaa kylkiäni. On kylmää. Muurista irtoaa pala ja putoaa hännälleni. Häntä jää siihen, mutta ihme kyllä se ei tee kipeää.
Puserran itseni ulos ja tulen huoneeseen, jossa istuu pieni harmaahiuksinen kumaraselkäinen mies. Hän on odotustilassa, mutta ei vaikuta ahdistuneelta. Lähinnä vain surullliselta. Hän katsoo minua ja esitän hänelle kysymykseni. Hän kaivaa taskustaan lapun ja sanoo, että minun pitää lukea se vasta portin ulkopuolella. Kiitän häntä ja annan hänelle huivini. Puserran itseni takaisin koloon ja joudun kävelemään oman häntäni yli päästäkseni ulos. Se kiemurtelee vieläkin. Tulen ulos ja haukkaan aimo annoksen raitista ilmaa. Istahdan selkä muuria vasten ja suteni tulee ihan kiinni minuun. Luen lapun ja samalla se katoaa. Lapussa on tehtävä sille ihmiselle, jolle olen apua hakemassa. Rummutan tiheämpää ja tunnen miten tutun suitsukkeen tuoksu, leijailee ympärilläni. Avaan silmäni ja olen huoneessani.”
Tällaiselta siis kuulostaa yksi matka.