Reinkarnaatio ja kuolemanjälkeisyys

Reinkarnaatio ja kuolemanjälkeisyys

Jälleensyntymisoppi eli reinkarnaatio, joka siis tarkoittaa sielun siirtymistä kuoleman jälkeen uuteen elävään olentoon, kuten ihmiseen, eläimeen tai jopa kasviin, kuuluu moniin uskontoihin ja itämaisista uskonnoista jälleensyntymisoppi kuuluu keskeisesti mm. buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen. Saagojen mukaan myös skandinaavisessa muinaisuskossa uskottiin jälleensyntymään ja ilmeisesti samalla tavalla kuin suomalaisessakin muinaisuskossa eli niin, että vainajan sielu syntyi uudelleen nimenomaan sukulinjoittain. Nykyiset aasauskoisetkin uskovat pääasiallisesti jälleensyntymään varsinkin yhteisöissä, joissa on tiukemmat dogmit.

Länsimainen ihminen usein sekoittaa jälleensyntymän ja reinkarnaation sielunvaellusoppiin, joka kuitenkin on eri asia, ja se perustuu näkemykseen, jonka mukaan sielu ei ole tajunnut olevansa osa kaiken alkulähdettä ja yhteyttä, ja siksi se ei ymmärrä hakeutua takaisin sen yhteyteen. Sielun tuleekin sielunvaellusopin mukaan pyrkiä perimmäiseen todellisuuteen, joka sijaitsee tämän maailmamme toisella puolella. Tarkoituksena ei vain ole päämäärättömästi syntyä uudelleen ja uudelleen, vaan päämääränä on saavuttaa ykseyden eli täydellisen tietoisuuden tila, jota myös valaistumiseksi kutsutaan.

Aasauskoisilla on suhteellisen yleisesti vallalla näkemys jälleensyntymisopista, jossa jälleensyntyminen voi tapahtua ensisijaisesti saman suvun jälkeläisissä. Ajatellaan, että kuolleen sukulaisen nimen antaminen vastasyntyneelle lapselle tavallaan kutsuu kyseisen sielun lapseen, ja toisaalta nämä ihmiset eivät myöskään anna elävien sukulaisten nimiä lapsilleen, koska sen ajatellaan olevan toivomus siitä, että kyseinen nimenomistaja kuolisi pian. Saagoista löytyykin useita mainintoja tukemaan tätä ajatusta jälleensyntymisestä, ja muun muassa Balder jumalan kerrotaan syntyneen uudelleen ja palanneen takaisin Ragnarökin jälkeen kuten myös mm. Thorin pojat. Snorrin Heimskringlassa kerrotaan myös ihmisestä, Helge Hundingsbanesta, joka herää kuolleista. Tosin tarinan mukaan, hän ei synny uudelleen, vaan ilmestyy kuolleena elävänä vaimonsa eteen yhdeksi yöksi ja palaa sitten takaisin Valhallaan.

Kuolleiden sielut päätyvät aasauskon mukaan muutamiin paikkoihin ennen mahdollista reinkarnaatiota ja yksi niistä on Helheim, jossa kuolleiden jumalatar Hel hallitsee. Helheimiin päätyvät luonnollisesti ja vanhuuteen kuolleet sielut, mutta Hellin valtakunnan alla on vielä syvempi vainajala, Nilfhel, jonkinlainen syvä helvetti, jossa seinillä on myrkkykäärmeitä ja johon päätyvät Helheimista kaikki ne, joilla on taustallaan sovittamaton rikos tai lunastamaton vala ja he kuolevat siis kahdesti.  Náströnd puolestaan on ns. kuolleiden ranta, jossa Nídhöggr (lohikäärme) syö vainajia, jotka ovat tehneet vielä vakavampia rikoksia. Näistä kaikista Hellin hallinnoimista paikoista huolimatta varsinainen Helheim on kuvattu tylsäksi paikaksi, jossa sielut lähinnä oleskelevat ja odottavat jälleensyntymistään.

Toinen tunnettu paikka on legendaarinen Valhalla, jonne pääsevät taistelussa kaatuneet. Sinne on lähes mahdotonta päästä, ja siksi siitä onkin muodostunut kaikkein halutuin vainajala. Se on kuitenkin paikka, jossa edes kuolema ei ole poistanut soturin perimmäisintä tavoitetta -voittoa taistelussa, ja Valhallassa valmistaudutaan jatkuvasti, päivästä toiseen Ragnarökiin. Kaikki taistelussa kaatuneetkaan eivät kuitenkaan päädy Valhallaan, vaan Freijan tiedetään valitsevan taistelukentillä kuolleiden joukosta osan vietäväksi omaan Folkvagniinsa. Hänellä on itseasiassa saagojen mukaan Odinin kanssa sopimus, jonka mukaan hän saa Valkyrioidensa kanssa valita ensin ne vainajat, jotka hän vie mukanaan, ja vasta sitten Odin valitsee omansa. Merillä kuolleet saattoivat puolestaan päättyä Aegerin merenalaisiin saleihin, joihin heidät kuljettivat hänen yhdeksän tytärtään (meren aallot).

Ajatellaan myös, että osasta vainajien sieluja tulee disireitä ja fylgjoja (naiset) ja haltijoita (miehet). Haltijat tarkoittavat skandinaavisessa mytologiassa luonnosta löytyviä henkiä, mutta haltijoilla tarkoitetaan myös kuolleiden ihmisten sieluja. Pääasiallisesti nämä haltijoiksi muuttuneet sielut asustavat hautakummuissa ja maan alla, mutta osa asuu kolmessa ylimmässä taivaassa Gimléssä, Andlángrissa ja Vidbláinissa ja heidän ajatellaan olevan kuolemattomuuden saavuttaneita sieluja. Saagat eivät anna mitään yksiselitteistä kuvaa siitä kuka syntyy uudelleen, miksi ja mistä vainajalasta eivätkä ne kerro miksi ja miten nämä kuolemattomuuden saavuttaneet sielut ovat tilansa saavuttaneet. Jälleensyntyminen kuitenkin kuuluu aasauskoisten dogmeihin, kuten myös ajatus siitä, että Ragnarök on jossakin vaiheessa tulossa, ja sen jälkeen kuolleet odottelevat jossakin vainajalassa syntymistään uudelleen uuteen maailmaan.

Suomalaiseen muinaisuskoon liittyvät myös ajatukset tietyn sielunosan jälleensyntymisestä saman suvun vastasyntyneessä, mutta yllättävää on mielestäni se, että ihmisillä on vieläkin tällainen ajatus syvällä alitajunnassaan. Luin iltapäivälehdestä ihmisten kertomuksia siitä, mitä pelottavaa lapset ovat sanoneet, ja hyvin monissa sanomiset liittyivät nimenomaan ajatukseen jälleensyntymästä. Lainaan tähän muutamia:

”Olin 10-vuotiaana perheeni kanssa käymässä sukujuurillani Kainuussa, jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt. Isäni halusi käydä vanhalla hautausmaalla katsomassa esi-isiensä haudat, koska hänkään ei ollut siellä käynyt koskaan aiemmin. Siellä hautausmaalla olivat kaikki 1700- ja 1800-luvuilla syntyneet sukulaisemme. Minä halusin mukaan. Juoksin suoraan näille haudoille, näytin isälleni paikan heti. Tämän jälkeen sanoin isälleni, että haluan käydä pissalla hautausmaan takaisen mäen takana, jossa menee myös hyvä polku, josta pääsemme takaisin autolle.” Mies 40

 ”Poikamme kuolemasta oli kulunut yli neljä vuotta, kun saimme nuorimmaisemme. Tarhaikäisenä hän meni samaan tarhaan kuin missä veljensäkin oli ollut. Hakiessani häntä päiväkodista, hoitaja tuli ja kertoi, että poikamme oli leikkihuoneessa kävellyt suoraan pehmolelujen luo, ottanut syliinsä kuluneen nuken ja sanonut, että minulla on ollut niin ikävä sinua. En tiennyt tuosta tarhan lempparilelusta, mutta kerran ohittaessamme näyteikkunaa, hän vaati saada juuri tuon pehmopupun itselleen. Se oli juuri samannäköinen, jollainen veljelläänkin oli. Hän ei ollut nähnyt sitä kotona, sillä veljensä pupu lähti hänen mukaansa. Pitäkää pötypuheena, ei haittaa. Nykyisin nuorin on jo aikuinen eikä noista asioista ole sen kummemmin puhuttu.” Lapin tiuku

 ”Kun äitini eli, hän laittoi jouluna pihalle määrättyyn paikkaan kynttilöitä. Kun hän sairasti vakavasti pari vuotta ennen kuolemaansa, kukaan ei laittanut niitä kynttilöitä sinne lumihankeen enää. Äitini kuoli pari viikkoa sen jälkeen, kun olin saanut tietää olevani raskaana, eli poikani ei ole koskaan nähnyt äitiäni. Se jouluinen kynttiläjuttu pihassa oli kaikilta unohtunut eikä siitä ollut kuvia eikä puhetta. Kun poikani yhtenä jouluna 4-vuotiaana istui nenä kiinni ikkunassa ja tuijotti pihalle ja sanoi, että on niin kaunista, kun nuo kynttilät ovat tuolla lumessa aina jouluna. Hän näytti sitä paikkaa, jossa kynttilät olivat olleet, mutta me muut näimme pelkkää pimeää. Kukaan meistä ei vastannut pojalle eikä puhunut asiasta jälkeenpäin. Olimme kaikki hyvin hämmentyneitä koko jutusta.” Kynttilät lumessa

 Aivan pikkulapsena, 50-luvun alussa, parin vuoden ikäisenä yritin kertoa isälleni, että olen minäkin ollut sodassa. Minulla oli mielessäni selkeä kuva itsestäni sotilaspuvussa, olin sodassa kaatunut isän veli. Isän veljestä meillä ei ollut kuvaa olemassa. Enkä luonnollisesti ollut koskaan setääni nähnyt. Isäni tuhahtaen naurahti asialle, eikä siitä sen jälkeen koskaan puhuttu sen enempää. Mutta edelleenkin, 70-vuotiaana, minulla on tuo sama kuva itsestäni, tosin vuosien haalistamana, mielessäni. 60-luvulla näin ensimmäistä kertaa kaukana asuvia isäni serkkuja, jotka olivat hyvin tunteneet setäni. Kun tulin koivukujaa pitkin heitä tapaamaan, joku heistä huudahti hämmästyneenä, tuo kävelee kuin Akseli! Akseli oli tuo sodassa kaatunut setäni.” Näinkin

Shamanistinen maailmankuva on riippumatta sitä, että siinä on paljon yhteneväisyyksiä, kuitenkin melko shamaanikohtainen, ja siksi on vaikeaa kertoa miten shamaanit yleensä näkevät kuoleman ja mahdollisen reinkarnaation. Suurin osa niistä shamanistisista kulttuureista joihin itse olen törmännyt ei usko reinkarnaatioon, mutta heillä on kuitenkin näkemyksiä siitä, mitä sieluille tapahtuu kuoleman jälkeen. Nämä näkemykset ovat usein kytköksissä siihen kulttuuriin, johon shamaani on syntynyt, jossa kasvanut tai missä hän vaikuttaa eli esimerkiksi osa aasauskoon kallellaan olevista shamaaneista ajattelee, että sielu päätyy juuri noihin aasauskoisten vainajaloihin, jossa elämä jatkuu oikeastaan hyvin samankaltaisena kuin täällä, ja sitten he kenties syntyvät uudelleen. Puhtaasti shamanistisesti ajatellen, niin useimmilla shamaaneilla on kuitenkin kuolemanjälkeisistä tapahtumista pidemmälle viety näkemys kuin vainajalat tai jälleensyntyminen.

Shamaanit käyttävät eräänä toimintatapanaan voiman ja tiedon saamista edesmenneiltä shamaaneilta. Vaikka se usein tapahtuu hakeutumalla paikkoihin, joihin tiedetään shamaanin haudatun, niin siitä huolimatta se ei liity ajatukseen, että kuolleet sijaitsisivat siellä, jonne heidät on haudattu. Ajatus on se, että näistä paikoista voi löytyä tavallaan jälkiä, joita kyseinen henkilö on jättänyt ja, jotka ovat nyt löydettävissä tavallaan samasta paikasta, mutta toisesta todellisuudesta. New age käyttää tästä toisesta todellisuudesta Australian aboriginaalien aikojen alussa käyttämää termiä uniaika, joka kuvastaa aikaa joka on aina ollut ja tulee aina olemaan, jossa on kaikki tieto ja viisaus, ja jossa tavallaan elävät menneet, nykyiset ja tulevat. Tämä termi on oikeastaan aika kuvaava vaikka se ei omaan traditiooni kuulukaan. Tässä toisessa todellisuudessa ihminen voi päästä kosketuksiin edesmenneiden henkilöiden sielujen ”jälkien” kanssa. Nämä jäljet eivät ole yksittäisiä tietoisia sieluja vaan oikeastaan jälkiä yksittäisistä (tai tietystä) sieluista, jotka ovat nykyään osa kollektiivista suurempaa sielua. Tällaisten tiettyjen sielunjälkien hakeminen toisesta tietoisuudesta on vaikeampaa kuin neulan hakeminen heinäsuovasta ja siksi mm. hautapaikat toimivat eräänlaisina portteina, joiden kautta päästään oikeaan paikkaan myös siinä toisessa todellisuudessa.

Kuten jo mainitsin, niin kaikki shamaanit eivät missään tapauksessa jaa samanlaista käsitystä kuolemanjälkeisestä ajasta, mutta yksi vallitsevimmista ajatuksista on, että ihminen kuollessaan päätyy osaksi suurempaa sielua. Ihmisen (ja kaiken muunkin) ajatellaan olevan tämän suuremman sielun ilmentymää jo eläessään, ja kuollessaan ihmisen fyysinen ruumis muuttuu osaksi äiti maata ja sielu/sielut siirtyvät osaksi tätä suurempaa sielua. Kaikkien yksilöllisten piirteiden ja muistojen ajatellaan katoavan ja sielujen tietoisuus muuttuu kollektiiviseksi. Ihminen muuttuu siis aineettomasta aineelliseksi (aika ihmisenä) ja sitten taas aineettomaksi. Tällainen ajatus on useimpien uskontojen vastainen ja ajatus saa monissa ihmisissä kauhun väreitä aikaiseksi, koska jossakin syvällä sisimmässään ihminen haluaa ajatella, että elämä ei lakkaa koskaan ja hän saa lohtua siitä ajatuksesta, että jossakin on vainajala, jossa kaikki jatkuu. Tai sitten saadaan lohtua siitä ajatuksesta, että synnytään uudelleen. Idea kuitenkin on ajatus siitä, että ihminen saisi elää tai olla iäisyyden tietoisena persoonana.  Shamaanit eivät yleensä ajattele näin. Shamaanien katsomuksessa painopiste on tässä elämässä ja siinä mitä tekee juuri nyt, eikä siinä millaisen elämän elää saadakseen sitten jatkossakin hyvän uuden elämän. Shamaanit eivät ajattele sitä mitä itselleen jatkossa tapahtuu, vaan sitä miten elävät elämänsä nyt, jotta jälkipolville jää maailma ja elämä. Tästä syystä shamaanit ovat usein luontoaktivisteja ja pyrkivät edistämään kaikin tavoin tasapainoa -eivät ollakseen parempia ihmisiä tulevaa varten, vaan turvatakseen elämän tuleville polville ja maapallolle.

Osa shamaaneista omaa kuitenkin erilaisen maailmankatsomuksen ja tunnen suomenuskoisia shamaaneja, joilla on voimakas jälleensyntymisajatus, aasauskoisia, jotka ajattelevat menevänsä Helliin ja buddhalaisia shamaaneja, joiden tavoitteena on saavuttaa lopulta valaistuminen. Tunnen myös shamaaneja, jotka polkunsa alussa ovat nähneet kuolemanjälkeisen ajan täysin eri tavalla kuin polkunsa loppupäässä. Olen myös jutellut lukuisten kanssa, jotka ovat matkoillaan nähneet oman kuolemanjälkeisen aikansa, ja jonka jälkeen heillä on ollut hyvin selkeä näkemys tulevasta, mutta heidän näkemyksensä voi silti erota radikaalisti toisen oman kuolemansa jälkeiset tapahtumat nähneen kanssa.

Comments are closed.