Muinaissuomalaisille luonto oli täynnä pyhiä paikkoja: isoja ja pienempiä kiviä, kallioita, vuoria, syviä ja kirkasvetisiä lähteitä sekä järviä, suonsilmiä, yksittäisiä uhripuita ja metsiä sekä lehtoja. Tänäkin päivänä pakanat etsivät ja löytävät voimapaikkoja sekä pyhittävät tiettyjä paikkoja. Luonnossa oleva pyhä paikka on usein jollakin tavalla huomiota herättävä luonnonmuodostelma, mutta yksittäiselle ihmiselle voimapaikka voi olla periaatteessa mikä tahansa paikka, joka tuntuu siltä, eikä paikan tarvitse olla muille mitenkään erikoinen.

Viikinkiaikaan suomalaisten kuten muidenkin skandinaavisten alueiden perheet käsittivät elossa olevien lisäksi myös edesmenneet. Kalmistot oli sijoitettu asuinpaikkojen välittömään läheisyyteen, mikä korosti vainajien läsnäoloa. Vainajilta pyydettiin tukea ja apua talon toimissa. Edesmenneet sukupolvet toimivat myös välittäjinä keskisen ja alisen maailman sekä ihmisten ja haltijoiden välillä. Kalmiston yhteydessä on monesti tavattu kuppikiviä, jotka toimivat uhripaikkoina eli vainajille annettiin ruokauhreja, esimerkiksi viljasadon ensi jyvät tai osa kalastuskauden ensi saaliista, kiitokseksi avusta ja myötämielisyydestä. Uhripaikkoina toimivat myös kylän hautausmaat sekäns. pitämyspuut. Pitämyspuu tunnettiin myös nimillä: lyylityspuu, juustokoivu, haltijanpuu jne. Puu kasvoi useimmiten talon välittömässä läheisyydessä ja usein puut olivat vanhoja, huomiota herättävän suuria. Pyhä puu saattoi voi olla niin havu- kuin lehtipuukin. Kirkko pyrki 1700-luvulla hävittämään pyhiä puita, mutta puiden kaatamisen tai vahingoittamisen ajateltiin tuottavan niin suunnatonta epäonnea ja valtavia onnettomuuksia, että loppujen lopuksi pyhistä puista tuli tabuja ja suuri osa niistä säilyi hengissä. Pitämyspuiden lisäksi esi-isillämme, varsinkin Kainuun alueella, oli myös erillisiä ruumispuita, joita käytettiin alueilla, joissa oli pitkä matka hautausmaille. Näihin puihin ruumiit ripustettiin kuivumaan joko arkuissaan tai ilman. Samanlaista käytäntöä tiedetään myös harrastetun Ruotsin Lapin saamelaisten keskuudessa, jotka ovat säilyttäneet vainajia telineillä saarissa kesän yli ennen kirkolle kuljettamista. Vanhoissa taloissa oli usein myös niin sanottu kalmapuu, joka saattoi sijaita kalmistossa. Puu toimi osana kuolemanrituaaleja ja sen juurelle saatettiin kaataa ruumiinpesuvedet ja sen luona poltettiin kuolleen vainajan vaatteet. Pesuastiat voitiin myös toisinaan ripustaa puun oksille. Tärkeä rooli on ollut myös ns. karsikkopuilla. Niitä on hautajaisten yhteydessä karsittu, minkä jälkeen rungosta on poistettu kuorta ja siihen on tehty erilaisia merkintöjä, kuten esimerkiksi vainajan nimikirjaimet sekä syntymä- ja kuolinajat.

Puun rooli esi-isiemme maailmassa ei oikeastaan ole kovinkaan suuri ihme, koska puu on useimmissa kulttuureissa ajateltu olevan elämän ylläpitäjä ja useissa mytologioissa maailmanpuut pitävät koossa koko universumia. Sen juuret ovat syvällä vainajien maailmassa ja latvusto kurkottaa   kohti jumaluuksien asumuksia. Puun on ajateltu edustavan myös molempien sukupuolten ominaisuuksia eli toisaalta hedelmiä kantava ja oksiensa alla suojaava puu on olemukseltaan voimakkaan äidillinen, mutta muotonsa puolesta taas miehinen. Syksyllä lakastuva, ja joka kevät henkiin heräävä, puu on kuvastanut elämän jatkuvuutta, elämän kiertokulkua sekä suurempaa järjestystä. Pyhän puun huolehtimisen tiedetään periytyneen sukupolvelta toiselle

Muinaisessa Suomessa pyhiä paikkoja on kutsuttu hiisiksi. Sanasta hiisi on tehty useita etymologisia tutkimuksia ja tultu jonkinlaiseen konsensukseen, jonka mukaan hiisi on alkujaan tarkoittanut paikkaa ja vasta myöhemmin siitä on tullut kristinuskon vaikutuksesta demonisen henkiolennon nimitys. Suomessa hiisi on paikkana yhdistetty nimenomaan kuolemaan ja kalmistoihin sekä pyhiin metsiin ja lehtoihin. Hiisi oli pyhää aluetta.  Siellä ei saanut kaataa puita tai laiduntaa karjaa. Pyhän paikan häiritseminen toi tekijälle ja kenties jopa hänen jälkeläisilleenkin huonon onnen. Hiiteen kokoonnuttiin vain uskonnollisista syistä ja juhlapyhinä. Paikalle jätettiin uhrina ruokaa, kolikoita ja koruja sekä puihin saatettiin sitoa erivärisiä kangassuikaleita. Suomesta tunnetaan myös useita pyhiä lähteitä, joihin on uhrattu muun muassa rahaa ja arvoesineitä sekä tinaa.  Osa tutkijoista on jopa sitä mieltä, että lapsia olisi alun perin jo ennen kristinuskoa kastettu pyhissä lähteissä tai ainakin käyttämällä pyhien lähteiden vettä, mutta kirkon vaikutuksen voimistuessa riitti siirtyi piiloon esimerkiksi suoritettavaksi saunan rauhaan. Hämeenlinnan itäpuolella sijaitsevaan suureen Katumajärveen liittyy myös mielenkiintoinen tarina. Sen mukaan järvi saanut nimensä siitä, kun ristiretkiaikaan hämäläiset kävivät pesemässä (kristi)kasteensa pois kyseisen järven pyhässä vedessä.

Ihminen on siis tavallaan valinnut tietyt paikat jumaluuksille ja kun tätä paikkaa on käytetty jumaluuksien, henkien ja voimien tai kuoleman kunnioittamiseen, on se johtanut osaltaan paikan pyhittymiseen. Paikkaa ei kuitenkaan ole valittu sattumanvaraisesti vaan Völvana sanoisin, että paikka on todennäköisesti alun perin valittu jostakin paikasta itsestään johtuvasta syystä, kuten vaikka siksi, että sillä on joko voimakas haltia tai siitä huokuu tunnistettavaa energiaa. Tietyissä traditioissa ajatellaan, että maan sisällä kulkee voimalinjoja ja voimalinjojen risteyspaikat ovat erityisen latautuneita paikkoja. Eräs tällainen pyhä paikka, jonka sanotaan sijaitsevan voimalinjojen ”ley lines” risteyksessä on Stonehenge. Paikka, joka suorastaan säteilee energiaa itsestään, mutta myös vuosituhansia siellä käyneiden ihmisten voimistamana.

Ihmisten suorittamat rituaalit ja sinne tuotu energia on siis ladannut sekä voimistanut paikan latausta entisestään ja vuosisatojen saatossa kyseisen paikan voi tuntea juuri sen voimakkaan energian takia. Tällaisen paikan tunnistaa usein vaikkei henkisistä poluista olisi ikinä mitään kuullutkaan. Tällaista paikkaa voi kutsua mielipaikaksi, sielunmaisemaksi, paikaksi, jossa voi ladata akkujaan tai jossa sielu lepää. Ihmiset, jotka pitävät sanasta resonoida, kuvailevat sellaista paikkaa tilaksi, joka resonoi samalla taajuudella kuin ihminen. Yllättävän usein myös kristityt ovat rakennuttaneet kirkkonsa tällaisten pakanoiden pyhien paikkojen päälle. Osittain syynä on varmasti ollut paikan merkityksen muuttaminen ja jopa minimoiminen, mutta kenties kristittykin voi tuntea paikan pyhyyden ja on halunnut pyhittää sen oman Jumalansa kunnioitukselle.

Usein ajatellaan, että luonnonuskonnoissa voimapaikan täytyy olla luonnossa ja sisätiloista löytyvä voimapaikka on yhtä epätodellinen kuin paristokäyttöinen kynttilä rituaaleissa. Kenties, mutta itse ajattelen, ettei ole ihmisen päätettävissä mistä kukin voimapaikkansa löytää, koska loppupeleissä kyse on paikan henkien ja kyseisen ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta. Ja muistutuksena todettakoon, että völvana koen kaikilla asioilla, paikoilla, eläimillä, ihmisillä yms. olevan oma henkensä, siis myös sillä talon tietyllä huoneella, jossa tekee rituaaleja. Tästä paikasta voi tulla ihmiselle voimapaikka ja sen voimaa lisää siellä suoritettavat rituaalit. Toisaalta toisen voimapaikka voi tuntua toisesta suorastaan epämiellyttävältä. Tiedätte sen tunteen, kun joskus menee jonnekin ja ”tuntee” miten paikka on jotenkin selittämättömällä tavalla epämiellyttävä ja sieltä haluaa vain mahdollisimman nopeasti pois.  Luonnossakin tällaisiin paikkoihin törmää ajoittain ja joskus paikalla on pahansisuinen haltia tai paikka on suojattu muilta eli se on energioiltaan luotaantyöntävä ja joskus jopa uhkaava. Itse en koe tarpeelliseksi väen väkisin ängetä tällaisiin paikkoihin, en siksi että pelkäisin vaan siksi, että kokisin toisen vartioimalle alueelle tunkeutumisen äärimmäisen epäkohteliaana.

Völvana suhtaudun pyhiin paikkoihin kuin kristityt kirkkoihinsa, mutta tällä meditaatioiden ja mindfulnessien aikakaudella tällaisen paikan löytäminen tekee uskomattoman hyvää jokaisen pääkopalle. Olipa sitten polulla tai ei, niin oman lempipaikkansa voi löytää jokainen. Siihen ei tarvita itämaisia mystiikoita tai kalliita retriittejä, koska kaikilla on sisäsyntyinen kyky löytää se paikkansa, jossa tuntuu hyvältä. Osa istuu tuntikaupalla samoilla rantakivillä vain aistien ja kuunnellen merta, osa löytää sen makaamalla nurmikolla puiden latvoja ja pilviä katsellen ja osa löytää sen pyhästä lehdosta tai jatulintarhaa kiertäen. Joskus se paikka voi olla hyvin vaatimattoman näköinen mänty kallioisessa metsässä. Olennaista on antaa paikan kutsua ja vastata kutsuun ja mitä useammin pyhität paikkasi käymällä siellä, sitä voimakkaammaksi se tulee. On myös kohteliasta antaa lahjasta jokin vastalahja eli seuraavan kerran kun menet sinne, niin ota mukaan pieni leivänpalanen, jonka jätät kiitokseksi tai kaada maahan pieni kulaus juomastasi. Mutta pidä huolta, ettet jätä sinne mitään sellaista, joka ei sinne kuulu kuten roskia tms. Se ei ole kohteliasta tai kunnioita paikan henkiä, puhumattakaan siitä, että se vaarantaa eläinten terveyden. Niin, ja jos et halua viedä sinne mitään aineellista, niin muista ainakin (ääneen tai äänettä) kiittää paikan haltiaa siitä, että saat olla ja voimaantua siellä.

Niin ja se tärkein neuvo: ”Unohda tärkeily ja luota kerrankin intuitioosi!” Jos sinun tekee mieli voimapaikallasi laulaa, tanssia, itkeä tai huomaat juttelevasi pääsi sisällä jonkun muun kanssa kuin itsesi kanssa, niin luota siihen. Olet juuri saattanut ottaa ensimmäisen askeleen polullesi.