Pitääkö rumpu todellakin tehdä itse?

Pitääkö rumpu todellakin tehdä itse?

Noitarumpu, shamaanirumpu, voimarumpu, lapinrumpu, kehärumpu, kannus, kontakka. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Se millä nimellä rumpuaan saa kutsua on arka aihe ja palaan kenties siihen myöhemmin, mutta vielä arempi aihe liittyen rumpuihin on se, miten rumpunsa hankkii.

Rumpu täytyy tehdä itse, saada lahjaksi tai löytää ja ostetussa rummussa ei ole taikaa ­–sanotaan. Sanotaan myös, että jos olet lähdössä shamanistiselle tielle, rummun tekeminen itse on ainoa vaihtoehto. Rummun rakentaminen on kieltämättä voimallinen kokemus ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, mutta entä jos ei esimerkiksi fyysisen rajoituksen takia voi tehdä rumpua itse, eikä satu saamaan rumpua lahjaksi, eikä sellaista tule vastaan löytötavaranakaan? Eikö silloin voi lähteä shamanistiselle tielle? Onko kaikilla muilla tavoilla hankittu rumpu, kuin itse synnytetty, väärä rumpu?

Historiankirjoituksista tiedetään shamaanien tehneen itse rumpujaan, mutta heidän tiedetään myös hankkineen rumpujaan kyläyhteisöltään, vanhojen shamaanien tiedetään siirtäneen työvälineensä sekä rumpunsa oppilaalleen ja kuolevien shamaanien tiedetään luovuttaneen rumpunsa annettavaksi sukuun mahdollisesti syntyvälle uudelle shamaanille. Näissä vanhoissa teksteissä ei ole mainintaa siitä, onko rumpuja annettu vastikkeetta lahjaksi vai onko ne esimerkiksi ostettu kyläyhteisössä joltakin. Osassa shamanistisia traditioita shamaani ei itse edes soittanut rumpua, vaan sitä soitti hänen oppilaansa tai muu avustava henkilö. Oliko rumpu silloin soittajan vai shamaanin, ja kumpi sen oli tehnyt? Rummun löytäminenkään ei tuona aikoina varmaan ollut kovin yleistä, toisin kuin nykyään kun rummut ovat yleisempiä kuin koskaan, ja niitä tosiaan voi löytää jopa puistosta puuta vasten yksinään makoilemasta. Todellisuudessa me emme varmuudella tiedä kaikkia niitä keinoja, joilla historialliset rummuttelijat rumpunsa hankkivat eli tuo tiukka ja usein kovin ehdotonkin ajatus, että rummun on oltava itsetehty toimiakseen työvälineenä, on usein täysin perusteeton ja saattaa hyvin usein perustua siihen, että kun itse on tehnyt oman rumpunsa, niin silloin sen täytyy olla ainoa oikea tapa muillekin.

Rumpu on shamaanille tai shamanistisella polulla kulkevalle pyhä, mutta sen pyhyys ei riipu siitä, miten se on henkilölle tullut. Rummun pyhyys henkilölle riippuu siitä, miten hän toimii yhdessä rummussa olevan hengen tai henkien kanssa. Rumpu tulee henkilölle pyhäksi työn, yhteisten kokemusten, vuorovaikutuksen ja luottamuksen kautta. Heistä tulee työskennellessään tavallaan yhtä, ei voi sanoa mistä rumpu alkaa ja mihin shamaani loppuu tai päinvastoin. Puhutaan rummun vihkimisestä tai herättämisestä käyttöön ja tuolloin tarkoitetaan juuri sitä, että rummusta tulee henkilön työväline tai paremminkin työkaveri. Shamanismin historiasta tiedetään, että shamaani on hakenut rummulle hengen tai käynyt tutustumassa rummun henkeen henkimaailmassa. Toki rummussa on animistisen maailmankuvan mukaan henkiä jo rakennusvaiheesta asti, ja rummuntekijä on aikoinaan saattanut valita metsästä nimenomaisen puun, josta kehä tehdään, juuri tietyn eläimen nahan, nahan sidontavan, käsisijan muodon yms. henkien ohjaamana alusta asti, jolloin rumpu on kirjaimellisesti synnytetty henkimaailman taholta. Olettaisin, että tämä ajatus on juuri se, johon tuo itsepintainen ajatus vain itsesynnytetyn rummun voimasta perustuu. Kaikella on kuitenkin henki, myös joka ikisessä rummussa on henki tai henkiä, riippumatta siitä oletko sinä synnyttänyt sen vai et. Siksi rumpu kutsuu tiettyä ihmistä ja kenties hylkii toista. Henkimaailma nimittäin on se, joka kutsuu ihmisen polulle, henkimaailma on se, joka opettaa ihmistä, henkimaailma on se, joka tekee nämä valinnat, ja jos rummussa oleva henki kutsuu markkinoiden myyntiständilla, faceryhmässä tai pyytää unessa tai shamanistisella matkalla teettämään tietynlaisen rummun (tai helistimen, rumpukapulan yms.), niin millainen maailmankuva on ihmisellä, joka väittää henkimaailman olevan väärässä?

Ulkomailla vaikuttava shamaaniherrasmies, joka on tehnyt rumpuja yli 30 vuotta itselleen ja muille, kertoo rakentamisen tilauksesta aina noudattavan tietynlaista prosessia. Tilauksen tullessa hän tekee shamaanimatkan selvittääkseen synnytettävän rummun luonteen ja tulevan tehtävän, mistä raaka-aineista rumpu tulisi rakentaa sekä miten se pitäisi koristella. Samanlaisen matkan hän pyytää myös tilaajaansa tekemään, ja näin he pääsevät yhteisymmärrykseen millaisen rummun henget haluavat.  Saman prosessin hän tekee mahdollisesti rummun mukaan tulevan kapulan kanssa. Hän ei koskaan herätä tai vihi rumpua, vaan sen tekee aina tilaaja itse. Hän ohjaa uutta rummunomistajaa herättämään rummun eli tutustumaan rumpuunsa, soittamaan sitä, tekemään rumpumatkoja, kuuntelemaan mitä rummulla on sanottavaa, antamaan lasten leikkiä (soittaa) sillä ja viemään rumpuaan henkilön omiin pyhiin paikkoihin. Hän ei koskaan puhu rummun vihkimisestä. Vihkiminen ja herättäminen nimittäin ovat hänen mukaansa hyvin pitkälle sama asia. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Suhde rummun hengen tai henkien ja ihmisen välillä on luottamukseen ja kunnioitukseen perustuva vuorovaikutussuhde, joka voimistuu ainoastaan siitä, miten hyvin he toisensa tuntevat ja mitä he kokevat yhdessä. Tämä toimii samalla tavalla kuin jos tapaisit ihmisen, johon tutustuttuasi alat luottamaan ja jonka kanssa voit jakaa kaiken. Ei sitäkään suhdetta tarvitse vihkiä käyttöön mitenkään. Se herätetään ja sitten kasvetaan yhdessä. Hyvänä esimerkkinä tuosta yhdessä kasvamisesta rumpunsa kanssa on se, että rummun takapuoli alkaa usein yhteisten matkojen ja kokemusten myötä koristautumaan. Sinne voi ilmestyä mm. matkoilla saatuja esineitä ja symboleita, rummun hengen toivomia esineitä ja matkaamista helpottavia esineitä. Usein rumpu myös täytyy ajan kanssa erilaisilla hengillä ja lopulta rummussa voi olla vaikka kokonainen kylällinen henkiä.

Oma vanhin kolmikymppinen rumpuni on kuin rihkamatorin överein pöytä. Se kilisee, kolisee ja sieltä roikkuu kankaanpalasia, nauhoja, tiukuja, metallipalasia, kynsiä, hampaita ja muutama kasvikin. Kaikilla esineillä on historiansa ja merkityksensä, yhteisiltä matkoilta kerättyjä. Siellä asustaa myös lähes kymmenen henkeä. Se on hyvin voimallinen rumpu, itsesynnytetty. Uusin tulokkaani, ensimmäinen ostettu rumpuni, on täysin koristelematon, me vasta tutustumme toisiimme.  Tämä rumpu kutsui minua juuri faceryhmässä ja ei jättänyt rauhaan. Pienen sisäisen prosessin (siis henkinen paini henkien kanssa) ja erittäin taitavan rummuntekijän työn tuloksena punainen hevosennahkarumpu saapui kotiin. Olemme tehneet muutamia yhteisiä matkoja ja alamme tuntemaan toisiamme, luottamaankin. Jo nyt voin sanoa, että tämäkin kaveri on hyvin voimallinen. Hyvin erilainen kuin tuo vanha rumpu, siis voima on erilaista, mutta tämä rumpu siirtää vielä vuoria. Ja se voima ei todellakaan tule minusta (toinen yleinen harhaluulo on, että shamaani tms. antaa voiman rummulle).

Palataan hetkeksi tuohon rummun vihkimiseen. Uuden rummun hankittuaan tai tehtyään, ihmisellä tuntuu olevan hillitön kiire sen vihkimiseen. Ei oikein tiedetä mihin uskotaan, mikä se oma maailmankuva oikein on, millainen se rummun henki on tai mitä tarkoittaa seremonia, mutta sellainen vihkimisseremonia pitää järjestää, koska kaikki sanovat, ettei rumpu ole voimallinen ennen vihkimistä. Sitten googletetaan ja löydetään kivalta kuulostava vihkimisohje, josta ei oikeastaan ymmärretä mitään, mutta se kuulostaa hienolta. Ei tiedetä, miksi ohjeessa on tulta, vettä, maata ja ilmaa. Ei tiedetä miksi pitää rummutella länteen, etelään, pohjoiseen, itään, ylös ja alas jne. Mutta se kuulostaa todelta hienolta eli ei muuta kuin menoksi ja täysikuukin näyttää juuri olevan nousemassa. Raahataan rumpu ja tuikkukynttilät metsään tai takapihan nurmelle ja tehdään kuten ohjeessa sanotaan. Mutta seremonian aikana tai jälkeen ei tunnu miltään. On tyhjä olo ja fiilis, että ”tässäkö tämä nyt oli?” Ei tullut tunnetta henkien läsnäolosta eikä siitä, että rumpu olisi nyt vihitty käyttöön -se tuntuu ihan samalta kuin ennen seremoniaakin. No, tietenkään ei mitään eroa tunnu, koska kyseessä oli tyhjä teatteriesitys, jolla ei ollut mitään todellista merkitystä ihmiselle itselleen. Ihminen larppasi annettujen ohjeiden mukaan rummun vihkimisseremonian. Ohjeiden, jotka ovat todennäköisesti toimineet antajalleen, koska hänelle ilmansuunnilla, elementeillä on valtava merkitys, mutta jotka ovat larppaajalle vain tyhjiä sanoja. Tyhjä olo johtaa usein siihen, että rumpu päätyy seinälle koristeeksi tai unohdetaan vaatekaapin perukoille. Voi olla, että rummun henkeä ja sinua ei ollut tarkoitettu yhteen, mutta todennäköisempää on, että kiirehtiminen esti todellisen tutustumisen.

Mitä jos ei kiirehtisikään sen vihkimisen kanssa vaan tekisi niin kuin tuo vanha shamaani ohjeisti tekemään eli tutustuu rumpuunsa, herättää siellä olevan hengen. Tekee rumpumatkan ja selvittää kuka tämä rumpu oikein on, mikä teidän yhteinen tehtävänne on. Siitä se voima alkaa nimittäin syntymään ja vuosikymmenien aikana se liitto on voimakkaampi kuin mikään. Se on rikkumaton, pyhä. Ilman, että kertaakaan tietoisesti sitä vihit. Ja jos kolmenkymmenen vuoden päästä vihit sen, niin ainakin tiedät mitä, miten ja miksi. Olette oppineet sen rumpusi kanssa yhdessä. Rummun henki on opettanut sinua. Sinusta ja siitä on tullut te, riippumatta siitä miten sen hankit.

Comments are closed.