”Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi katselee kulttuurinsa monenkirjavia pikkukukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni! Silti huudan, yritän huutaa kovempaa kuin he huitovat. Silloinkin kun te olette parhaimmillanne, silloinkin teidän murresanakirjanne, kokeilukoulunne, raitiovaunumuseonne, lintujen rengastuksenne ja musiikkikirjastonne ovat mielettömyyttä, kun maailma kaatuu niiden päälle. Pankaa ne syrjään ja pelastakaa ensin maailma ja sitten taidegallerianne! Vielä on elonkehästä osia jäljellä, teidän on havahduttava ja otettava vastuu maailmasta, ei vain omista yksityisistä töherryksistänne” –Pentti Linkola, Johdatus 1990-luvun ajatteluun (WSOY 1989). 

On helpompaa sanoa olevansa shamaani tässä maassa kuin sanoa kannattavansa Linkolaa. Ihmiset ovat poliittisista, tieteellisistä tai uskonnollisista kannoistaan riippumatta suloisen yhtä mieltä siitä, että shamaanit yms. ovat vain harmittomia kylähulluja tai vain omituisia puunhalaajahöpöttäjiä, joiden kannattaa antaa olla omissa oloissaan. Mutta kun kerrot olevasi ”Linkolalainen” niin muutut yhtäkkiä, kommentoijan omista kannoista riippuen, joko vihervasemmistolaiseksi, natsiksi, viherpiipertäjäksi, ituhipiksi, ihmisvihaajaksi tai ekofasistiksi. Sinänsä tuo kertoo jo sen, ettei Linkolalaisuutta voi kategorisoida, koska hänen ainoa ideologiansa on ”luomakunnan” kuten hän itse kauniisti kutsuu sitä, suojeleminen ja pelastaminen, mutta se kertoo myös siitä, että hän on varmaan enemmän kuin kukaan muu  modernilla ajallamme elänyt suomalainen herättänyt voimakkaita ajatuksia ja tunteita ihmisissä. 

Olen vuosikymmenien aikana lukenut kaikki Linkolan julkaistut kirjoitukset, katsonut ja kuunnellut kaikki saatavilla olevat haastattelut sekä lukenut kaikki hänestä kirjoitetut kirjoitukset ja kirjat sekä niistä kirjoitetut arvostelut. Enkä koskaan ole lukenut kenestäkään kirjoitettavan niin tunnepitoisia arvosteluja. Hänen sanomansa on niin ehdoton ja voimakas, että tuntuu, ettei näitä kirjoja arvostelevilla riitä tiedolliset tai henkiset rahkeet pysyä arvosteluissaan hänen sanomassaan, vaan lähes poikkeuksetta arvostelut ovat kääntyneet Linkolan persoonan arvostelemiseen ja hänen nimittelemiseensä, milloin miksikin.

Myönnetään, että Linkola on matkansa varrella itsekin sortunut melkoiseen suorapuheisuuteen: ”toukokuussa (1999) hän julisti Suomen Kuvalehden kannessa, että ihmiskunta on tullut tiensä päähän, elinaikaa on enää 30-100 vuotta. ”Olemme keskellä katastrofia, myrskyn silmässä. Eliökunnan sukupuuttoaalto kiihtyy, ilmastonmuutos on nähtävissä jo omin silmin, Nobel-palkitut taloustieteilijät vetoavat julkilausumassaan talouskasvun katkaisemisen puolesta”. Linkola esitteli lehden lukijoille eloonjäämisohjelmansa, joka mukaili hänen vihreille kirjoittamaansa ohjelmaa. Hän halusi tarjota toivoa ja kertoi mitä pitää tehdä, jotta katastrofilta vältyttäisiin. Syntyvyyttä on säännösteltävä, fossiilisista polttoaineita, myös turpeista, on luovuttava, sähkö on tuotettava tuulivoimalla, konekanta poistettava, voimalat, ensimmäisinä vesivoimalat, on purettava, puoli miljoonaa hevosta on palautettava maatilojen raskaisiin töihin, massamatkailun sijaan on alettava retkeillä kotiseudulla, pyörillä tai patikoiden, lentokentät on metsitettävä ja kouluista kitkettävä kilpailu. Hänen reseptinsä herätti enemmän kauhistusta kuin ilmastonmuutos.”

Suorapuheisuuteen hän turvautui silloinkin kun ”Hän syytti politiikkojen piittaamattomuudesta järjestelmää, demokratiaa. Demokratia ja yleinen äänioikeus takasivat hänen mielestään pelkästään sen, että hallintoon ei noussut muita kuin kansan mielistelijöitä. Ja kansa halusi aina vaan lisää tavaroita eikä ajatellut kustannuksia tai piitannut seurauksista.” ja suoraan  tiettyjen ihmisten kohdalla, kuten silloin kun hän kirjansa (Voisiko elämä voittaa –ja millä ehdoilla, Tammi 2004) julkistamistilaisuudessa kielsi kirjansa lukemisen ”pölkkypäiltä ja rosvoilta, kuten Jorma Ollila”. Hän jatkoi ehdottamalla, että ”talouskasvun pahimmat pukarit, ollilat ja niinistöt siirrettäisiin vuoristo- ja ylänköseuduille mietiskelemään ja uudelleenkoulutukseen”. Hän on myös osuvasti nimitellyt ahneita luonnonraiskaajia (tämä on siis minun mielipiteeni) möykkääväksi roskasakiksi. Kokoomuslaisten lisäksi myös perussuomalaiset ovat saaneet Linkolalta takkiinsa siinä missä demaritkin, puhumattakaan vihreistä. Aikoinaanhan Linkola oli perustamassa vihreitä, mutta ajan saatossa sekä Linkola, että vihreät tajusivat, etteivät he puhu samaa kieltä eivätkä aja samaa tavoitetta. Vihreissä ei ole luonnonsuojelun kannalta mitään muuta vihreää kuin nimi (tämäkin on siis oma mielipiteeni). Nykyään tosin vihreätkin, jotka ovat käyttäneet vuosia lähes kieltääkseen Linkolan olemassaolon, ovat joutuneet myöntämään hänen olleen oikeassa.

Riitta Kylänpää on onnistunut siinä, missä moni muu on epäonnistunut. Hän on onnistunut kirjoittamaan objektiivisen ja kiihkottoman kirjan ihmisestä, joka herättää voimakkaita tunteita. Kirjan, jossa kerrankin on koko kokonaisuus näkyvillä, ei vain ne kiihkeimmät kirjoitukset tai kärkkäimmät kommentit, joiden tarkoituksena oli herätellä ihmisiä, vaan ihminen niiden takana. Ihminen, joka on koko elämänsä taistellut luonnon puolesta, nähnyt miten hänen puheensa ei vain mene ihmisille perille, joutunut näkemään miten tilanne vain pahenee vuosikymmen vuosikymmeneltä. Ihminen, joka ei vieläkään halua hyväksyä tulevaa katastrofia vaan haluaa toivoa, että ihmiskunta heräisi ennen kuin on liian myöhäistä, samalla tajuten, ettei niin tule koskaan käymään.

Kaikki syväekologian kannattajat tuntevat Linkolan ajatukset ja tuntevat sen saman tuskan ja ahdistuksen, joka syntyy sen tajuamisesta, ettei mitään ole tehtävissä, koska ihmiset eivät halua luopua saavutetuista eduista, ja kaikki mikä tekee elämästä vielä helpompaa, houkuttelee kuin hopealusikka harakkaa –sitä on saatava lisää ja aina vain nopeammin. Linkolaa jo tuntevat tuskin saavat kirjasta mitään sellaista, jota eivät jo tiedä (koska Linkolan ihmissuhteet eivät kuulu syväekologistien kiinnostuksen kohteisiin ja se aihealue lienee ainoa uutuus), mutta kirjailijan tapa kirjoittaa on positiivisella tavalla yllättävä. Kunnioittava olematta alentuva, rehellinen olematta raadollinen ja Linkolan persoonallisuutta arvostava, antaen kunnian sille ihmiselle, joka ei oikeastaan koskaan ole tullut muiden kirjoittajien takaa näkyviin. Muut ovat hakeneet sensaatioita, Kylänpää ihmistä. Suosittelen lukemaan kirjan, jos mahdollista jo ennen kuin siirtyy näihin muihin teksteihin, koska tämän kirjan jälkeen saa perspektiivin siihen, miksi Linkola kirjoittaa niin kärkkäästi kuin kirjoittaa. Jos aloittaa toisinpäin saa mielipiteet, joiden takana olevasta persoonasta saa väärän kuvan, mutta aloittamalla tällä, koko ketju muuttuu ymmärrettävämmäksi niille, joille tämä Linkolalaisuus ei ihan ole auennut.

”Hänellä on perspektiiviä tarkastella muutosta kahdeksankymmenen vuoden ajalta. Sinä aikana Suomesta on tullut ruma ja raiskattu maa, ja jatkuvan kasvun ideologiasta hallitseva uskonto. Monet pelot ovat alkaneet tuntua todellisilta: kansainvaellukset ovat käynnissä, ja ekokatastrofit saattavat tehdä niistä väkivaltaisia, sähköinen tiedonsiirtojärjestelmä on osoittanut haavoittuvuutensa, kansainvälinen terrorismi on todellinen pelon aihe, olemme saaneet esimakua myös pandemioista. Ilmastonmuutos etenee, vaikka kaikki eivät usko siihen. Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa noin 20 miljoonaa ihmistä uhkaa nälänhätä ja nälkäkuolema. Maailman 23 000 eläinlajia uhkaa sukupuutto. Montako lajia on jo kadonnut? Montako metsää hakattu paljaaksi? Kuka enää muistaa minkälainen on aarniometsän tunnelma? Kuinka voi muistaa sellaista, jota ei ole koskaan nähnyt? Vanhoja metsiä on enää vain prosentti Suomen metsistä. Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö on ostanut niitä, jotta ”myös tulevat polvet voivat nähdä minkälainen Suomi olisi voinut olla”: Useimmille metsät ovat pelkkiä raaka-ainevarastoja, ja metsäkokemukset läpinäkyvistä hoitometsistä”

Kirja oli erittäin hyvin kirjoitettu ja epäilemättä myös hyvin rehellinen ja uskollinen aiheelleen, koska käsittääkseni Linkola on itse tarkastanut kirjan. Se kertoo Linkolan elämästä aina lapsuus-, nuoruus- ja miehuusvuosien kautta aikaan kohti vanhuutta. Kirjassa käsitellään Linkolan omien muistiinpanojen ja haastattelujen kautta myös hänen suhteitaan. Hän ei ole ollut helppo ihminen kanssaihmisilleen, mutta harva todellinen ideologi on, mutta hän on ollut järkähtämättömän uskollinen omalle maailmankuvalleen ja läpi kirjan näkyy mies, joka on aina elänyt niin kuin on opettanut. Kuten Kylänpää sanoo siteeraten Philip Rothin kirjaa ”Siinä se on –ihmisen elämä. Tuolta näyttää sitkeys”.

Toivon, että Linkola voisi nähdä miten moneen ihmiseen hänen perintönsä on vaikuttanut ja miten paljon meitä itseasiassa on, jotka yrittävät kukin omalla tavallaan viedä hänen sanomaansa eteenpäin. Ihminen kerrallaan. Kenties meillä vielä on toivoa, eikä aika lopu kesken. Myönnetään, että optimismin tilalle on hitaasti hiipimässä alakulo vääjäämättömän edessä.

 

Kirjailija: Riitta Kylänpää
Kustantaja: Siltala
E-kirjan julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 400
ISBN: 9789522344892

Kaikki kursivoidut lainaukset on kirjasta.