Tällä kertaa aiheena on niinkin eksoottinen aihe kuin noidan mustakirja, jollainen näennäisestä eksoottisuudestaan huolimatta löytyy yllättävän monelta itseään puhtaasti shamaaniksikin kutsuvalta. Osa shamanismin harjoittajista kuitenkin pitävät noituutta jonakin, joka ei shamanismiin missään tapauksessa kuulu, mutta heille sanoisin, että lukekaa ensin historianne ja palataan sitten asiaan. En siis aio tällä kertaa kirjoittaa esseetä noituuden ja shamanismin yhtymäkohdista, tai aloittaa väittelyä sanan shamaani etymologiasta. Olen itseasiassa kurkkua myöten täynnä shamaani-sanan etymologiaa ja aivan järjettömiä riitoja, joita näennäisesti ihan mukavat ja täydellä järjellä varustetut ihmiset, käyvät esimerkiksi facessa siitä kuka saa käyttää sanaa shamaani ja mikä tai kuka on oikea shamaani. Suomessa, jossa shamanismia toimintana harjoitettiin jo satoja vuosia sitten, ei sanaa shamaani tai samaani tai edes sanaa šamaani, tunnettu tai käytetty tuolloin, joten tällainen pilkunviilaaminen on kaikkien energianhukkaamista ja keskittymistä täysin epäolennaisuuksiin. Shamanointi on tärkeää, sanan etymologia ei. Riitely siitä kuka saa käyttää sanaa shamaani on vain liian isojen egojen kolinaa maailmantilanteessa, jossa pitäisi keskittyä oikeisiin asioihin, eikä siihen kenellä on oikeus johonkin käsitteeseen. Mainittakoon nyt kuitenkin, että suomessa mm. käsitteellä noita tarkoitettiin henkilöä, joka myös shamanoi. Kaikki noidat eivät luonnollisestikaan nykyään harrasta shamanismia, eivätkä kaikki shamaanit ole noitia, mutta Suomessa ja erityisesti saamelaisilla oli noitansa ja noaidinsa, jotka nimenomaan olivat shamaaneja sanan siinä merkityksessä, joka määrittelee shamanistisen toiminnan, mutta tämän lisäksi he myös paransivat, loitsivat ja manasivat.

Noidan ja shamaanin erottaminen on siis yleensä äärimmäisen hankalaa, ja koska en usko lokeroimiseen enkä varsinkaan siihen, että muut ihmiset osaisivat lokeroida toisia ihmisiä oikeisiin lokeroihin, niin en lokeroi tälläkään kertaa. Jos ihminen siis sanoo olevansa noita, niin hän on noita ja jos hän sanoo olevansa shamaani niin hän on shamaani. Jos hän taas sanoo olevansa shamanistisella polulla kulkeva noita, niin hän on juuri sitä ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä harjoittaa suomalais-ugrilaista tai skandinaavista shamanismia, joiden taustalla vaikuttavat kyseisten vanhojen mytologioiden kuten Kalevalan ja Eddojen tarinat ja heidän taustavoimiinsa kuuluvat myös entisten aikojen noidat, tietäjät, völvat ja muut, joista käytettiin Skandinaviassa sanaa trollkunnig.  Trollkunnig tarkoittaa loitsimistaitoista tai henkilöä, joka taitaa taikuuden.

Nämä entisaikojen loitsimistaitoiset kirjoittivat tai piirsivät usein muistiin loitsunsa erilaisin vihkosiin, kirjoihin ja kansiin. Tällaista kirjaa kutsuttiin Suomessa mustaksi kirjaksi ja esimerkiksi Ruotsissa svartkonstbokiksi. Tanskalaiset käyttävät vastaavista kirjoista nimitystä Cyprianus.   Osa sanoo, että mustakirja on saanut nimensä sitä, että kyseisen kirjan kannet olivat usein mustat tai kenties jopa sivutkin. Islannissa puolestaan tiedetään olleen ”maagisia muistikirjoja”, joista tunnetuin lienee Galdrabók . Muita vähemmän tunnettuja ovat mm. Rauðskinna (punanahka), Gulskinna (kultanahka), Silfra (hopeakirja) ja Gráskinna (harmaanahka). Nämä kirjat toimivat islantilaisten tarinoiden mukaan mustan koulun oppikirjoina. Kyseinen koulu sijaitsi tuntemattomassa paikassa, maan alla ja ylläpitäjänä toimi itse paholainen. Opettajia koulussa ei ollut, vaan oppilaiden piti itse oppia joko kolmessa tai seitsemässä vuodessa kaikki kyseisten kirjojen opit.  Viimeiseksi asiat oppinut joutui jäämään iankaikkisesti paholaisen seuraksi, ja tämä varmasti toimi opintotukea parempana kannustimena suorittaa opintonsa ajallaan. Tämä versio on siis kristittyjen kertoma versio. Vanhemman version mukaan nämä kirjat olivat esi-isiltä saatuja oppikirjoja ja tämä on siis myös luonnollisesti se oikea historiallinenkin totuus. Islantilaisten kirjojen nimet kertovat nimenomaan kansinahan värin, mutta niiden sisältö luokiteltiin siis mustaksi magiaksi ja osan mielestä mustakirja onkin saanut nimensä nimenomaan sen sisällön takia. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tuohon aikaan aivan kaikki magia oli kirkon muokkaamassa maailmassa mustaa eli todellisuudessa näissä kirjoissa oli mustan magian lisäksi (jos siis niissä oli sellaista lainkaan) nimenomaan parannusloitsuja sekä keinoja, jolla saatiin lehmät lisäämään maidontuotantoa, viljaa kasvamaan ja pahat voimat pysymään loitolla tiluksilta. Mustakirja ei siis välttämättä pidä sisällään yhtään loitsua, joka voitaisiin luokitella mustaksi magiaksi. Suomessa kirjaa kutsutaan tosiaan mustaksi kirjaksi, mutta tiettävästi ainoa säilynyt versio on ns. Aaprami Pöyrysen mustakirja. Tarinan mukaan Tuomas Taittonen muutti kesällä 1862 Perhoon ja siellä hän törmäsi paikalliseen noitaan ja parantajaan Juha Kellokoskeen. Kylällä kulki huhu, jonka mukaan Kellokoski oli saanut oppinsa Aaprami Pöyrysen tekemästä mustasta kirjasta, jota Kellokoski säilytti aarteenaan lukitussa arkussa. Taittoselle mustastakirjasta tuli pakkomielle ja lopulta hän sai houkuteltua Kellokosken piian varastamaan kirjan arkusta. Kellokoski kuitenkin huomasi varkauden, ja siitä seurasi yhteenotto.  Lopulta Taittonen kuitenkin sai sovittua kiistan maksamalla kirjasta yhden markan, joka tuolloin oli kohtalaisen iso raha, mutta kirjan arvoon ja tapaan, jolla se hankittiin, nähden häpeällinen. Taittonen lähetti kirjan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, mutta se katosi ilmeisesti matkalla 46 vuodeksi (ongelmat postin kulussa eivät siis rajoitu vain tähän päivään) ja vasta vuonna 1908 eräs ylioppilas lahjoitti sen lopulta seuralle, jossa sitä säilytetään edelleen suurimpien harvinaisuuksien arkistossa. Salakirjat on tehnyt kyseisestä kirjasta ainakin yhden painoksen, joten innokkaat varmasti voivat löytää sen jostakin.

Kyseessä on siis noidan muistiinpanoväline ja lähes kaikilla noidilla ja noitaryhmillä on tällainen kirja ja esimerkiksi osa wiccoista kutsuvat omaa muistikirjaansa Varjojen kirjaksi, joka siis on suora suomennos wiccojen perustajaksi ajatellun Gerald Gardnerin pitämän muistikirjan nimestä The Book of Shadows (BOS). Moni ei-wiccalainenkin noita (siis kaikki wiccathan eivät ole noitia) kutsuu omaansa varjojen kirjaksi. Toisaalta esimerkiksi eklektiset wiccat harvemmin kutsuvat kirjaansa Varjojen kirjaksi kuten eivät muutamat muutkaan wiccalaiset covenit, joten se miten kirjaansa kutsuu, vaihtelee. Tällainen muistikirja voi olla noidan henkilökohtainen, tai ryhmällä eli covenilla voi olla yhteinen kirja. Yhteisiä, ja jollakin tasolla huomattavasti yleisemmällä tasolla kirjoitettuja kirjoja, kutsutaan yleisnimityksellä grimoir. Esimerkiksi Wikipediasta löytyy hyvä selvitys grimoireista, joten en kirjoita siitä sen enempää. Mikäli esoteerinen tai pyhä nettimateriaali kiinnostaa ja englanninkieli taittuu, niin täältä löytyy erittäin laaja kirjasto erilaisia materiaaleja aina Gardnerin Book Of Shadowista buddhalaisten pyhiin kirjoituksiin. Suosittelen lämpimästi perehtymään kyseiseen sivustoon.  Mustakirja voi siis olla loitsukirja, muistikirja, tai vaikkapa runokirja tai enemmänkin piirustus/luonnostelulehtiö. Sen ulkonäkö ja sisältö vaihtelevat, eikä sillä ole mitään määrättyä mallia tai sisällysluetteloa. Edellä mainittuja grimoireja lukuun ottamatta noidilla ei ole mitään yhtenäisiä ”oppikirjoja” eli jos netin syvät syöverit jotakin sellaista väittävät, niin se on rahastusta. Mustakirja ei myöskään ole sama asia kuin musta raamattu, joka siis kyllä pitää sisällään loitsuja ja manauksia ja, joka luokitellaan grimoiriksi. Mustan raamatun sanotaan koostuvan Raamatusta pois jätetyistä kuudennesta ja seitsemännestä Mooseksen kirjasta eli vaikka monet kristityt haluavat ajatella jokaisen noidan kulkevan kainalossaan musta raamattu, niin he ovat väärässä. Hyvin harvalla noidalla on mustaa raamattua, tai harva on koskaan edes lukenut sen yliarvostettua sisältöä. Muistaakseni musta raamattukin löytyy tuolta esoteeristen materiaalien kirjastosta.

Musta kirja, tai vain kirja, kuten itse sitä kutsun, sisältää loitsuja ja niiden suorittamiseen liittyviä huomioita, kuten milloin joku kannattaa tai ei kannata suorittaa, mitä pitää erityisesti huomioida jne. Kirjassa on valtava määrä erilaisia symboleita, laskelmia, kuivattuja yrttejä  ja riimujen tulkintoja. Sen sivut pursuavat erilaisia lippusia ja lappusia, ja löytyypä sieltä todennäköisesti kokonaisen kahvikupinkin kuivunut sisältö, koska sen verran monta kahvikuppia sen päälle on nimittäin vuosien saatossa kaatunut…ja muutama lasi punaviiniä ja kenties pari tee-kuppostakin suklaasta puhumattakaan. Kirjassa on myös paljon omia ajatuksia, aforismeja, jopa runoja, piirustuksia, ja myös jonkin verran ”matkakertomuksia” eli muistiinpanoja muutamien erittäin tärkeiden (shamaani)matkojen kokemuksista. Yleensä kirjoitan kuitenkin matkakertomukseni aivan tavallisiin vihkoihin. Kirja on aina mukana rituaaleissa ja vaikka kirjassa ei itsessään ole voimaa (voima on noidassa), niin luonnollisesti se on voimallisempi kuin esimerkiksi Aku Ankan- taskukirja, joka sekin varmasti voimaantuisi, mikäli sitä käyttäisi osana rituaalejaan. Kirjaan on, sen ylipursuavuudestaan huolimatta, koottu vain sellaisia asioita, joilla on todellista merkitystä. Sieltä löytyy luonnollisesti voiman/hengenkohotus loitsu, henkienkutsumislaulu (vardlockur), oma pyhä laulu ja sitten tietysti erilaisia loitsuja. Näillä ei sinänsä ole mitään merkitystä kenenkään muun lukemana, koska voima on noidassa, ei loitsussa ja jokaisella on omat loitsunsa. Joskus valmis loitsu voi toki toimia toisellakin noidalla tai ainakaan se ei aina välttämättä vaadi sen suurempia justeerauksia toimiakseen, mutta omasta kokemuksesta sanoisin, että voimakkaimmat loitsut ovat aina noidan omia (ja tulevat vaikkapa henkimatkoilta). Tämä kannattaa pitää kirkkaana mielessä, kun lähtee suomentamaan Gardnerin Book Of Shadowista loitsuja 😉

Mikäli kaipaa inspiraatiota oman kirjan tekemiseen, niin YouTubesta löytyy materiaalia ja Googlettamallakin löytyy paljon kuvia ja ohjeita.