Miten pakanallinen maailmankatsomukseni näkyy arjessa?

Miten pakanallinen maailmankatsomukseni näkyy arjessa?

Kun mitä tahansa on tehnyt tarpeeksi kauan, huomaa, ettei enää kiinnitä huomiota yksityiskohtiin, ja asioista tulee luonnollinen osa itseä, elämää, arkea ja lähes automaationa tekemiään valintoja. Näin saattaa olla siihen asti, kunnes joku kysyy sinulta näistä yksityiskohdista, kuten siitä miten oma vakaumuksesi näkyy siinä, miten elät arkeasi.

Olen joutunut paljon miettimään ja joskus selvittelemään ihmisille sitä, miten oma maailmankatsomukseni eroaa perinteisen aasauskoinen maailmankuvasta. On kuitenkin huomattavasti helpompaa kertoa miten völvana hahmotan aasauskon, kuin kertoa miten völvanaolo SEKÄ sen taustalla vaikuttava aasausko, näkyy arjessani. Kysymys on todella mielenkiintoinen, koska oletettavaa ja toivottavaa on, että kaikkien arkea ohjaavat jotkin taustalla vaikuttavat arvot, ja joskus on todella terveellistä miettiä mitkä ne omat arvot ovat ja näkyvätkö ne omassa toiminnassa. Uskon nimittäin, että jos ihminen jatkuvasti toimii vastoin niitä syvimpiä arvojaan, niin pikkuhiljaa ihminen alkaa voimaan huonosti edes tajuamatta mistä se johtuu.

Maailmankatsomukseni on itseasiassa muuttanut kokonaan suhtautumiseni elämään, se verran on helppo sanoa. Kenties se syvin oivallus ja kantava voima omassa arjessani on sen ymmärtäminen, että kaikki linkittyy toisiinsa. Käytän tästä ajatusta nimeltä wyrd eli sen mukaan mennyt, nykyinen ja tuleva liittyvät toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisellä on vastuu kaikista teoistaan, tekemättä jättämisistään, valinnoistaan ja sanoistaan. Maailmankatsomuksessani ei ole armoa tai jumalan anteeksiantoa ja syntien poispyyhkimistä, vaan olen itse vastuussa itsestäni ja valinnoistani. Riippumattomuus ja vahva omanarvontunto liittyvät itselläni myös tähän vastuullisuuteen, sekä myös kunniaan, josta hieman myöhemmin lisää. En tarkoita ylimielisyyttä, itsekkyyttä tai omahyväisyyttä vaan sitä, että ihmisen tulee itse päättää asioistaan, jopa silloin kun ne ovat ristiriidassa yhteiskunnan vallitsevien käytäntöjen kanssa. Siis vaikkapa, jos olen sitä mieltä, että lapsille on terveellistä olla metsässä, juosta, kiipeillä, ryömiä ja välillä vähän kaatuakin sekä hyppiä suojaverkollisessa trampoliinissa, niin annan heidän tehdä niin, vaikka yhteiskunta huutaa jatkuvasti korvaan kertoen, miten lapsia pitää suojella kaikelta edellä mainitulta. Tai jos olen sitä mieltä, että lapsille pitää opettaa mikä on elämässä oikein ja väärin, opettaa heidät kyseenalaistamaan asioita sekä opettaa heidät myös kestämään vastoinkäymisiä niin kasvatan heidät niin, vaikka yhteiskunta yrittäisi saada kaikki toteuttamaan curlingvanhemmuutta. Tai sitten niin, että jos olen päättänyt pitää huolta pihani luontokappaleista, niin silloin ruokin heitä talvisin ja juotan kesäisin, vaikka muiden mielestä se pitää sisällään mahdollisen tautiriskin. Eli tähän omanarvontuntoon liittyy se, ettei anna toisten tehdä päätöksiä itsensä puolesta tai taivu painostuksen alla tekemään jotakin, joka on omien arvojensa vastaista.

Aasauskossa keskitytään elämään tässä ja nyt. Se mikä tapahtuu elämässä, on tärkeämpää kuin se mitä tapahtuu kuolemassa, tai sen jälkeen. Keskeistä uskonnossa on myös kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että on saanut elämän, kiitollisuus siitä, että saa olla osa tätä suurta maailmankaikkeutta, kiitollisuutta siitä, että päivä nousee päivä toisensa jälkeen, kiitollisuutta esivanhemmille olemassaolostamme, kiitollisuutta siitä, että ymmärtää oman roolinsa tässä kaikessa ja osaa suhteuttaa oman pienen elämänsä olennaiseksi osaksi elämän kiertokulkua. Tämä kiitollisuus on kenties omassa arjessani se voimakkaimmin näkyvä osa, joka muuten suunnattomasti ärsyttää sitä osaa ympäristöstäni, joka elää elämän epäkohdista ja negatiivisuudesta. Heille edustan todennäköisesti ärsyttävää naivia ällöpositivismia, jossa ollaan koko ajan kiitollisia ja onnellisia kaikesta. Silläkin uhalla aion jatkossakin tehdä töitä säilyttääkseni tämän kyvyn olla kiitollinen (vanhemmiten sitä tuppaa meinaan kyynistymään).

Kunnia on arvona myös korkeassa asemassa arkielämässäni. Olen jossakin vaiheessa blogihistoriaani käsitellyt viikinkiaikaisia kunniakäsitteitä ja omani eivät juurikaan eroa näistä vanhoista käsitteistä. Minulle kunnia pitää sisällään mm. rohkeuden, rehellisyyden, uskollisuuden, vieraanvaraisuuden, heikommista huolehtimisen, lupausten pitämisen ja suoraselkäisyyden sekä sen, että edes yrittää elää niin kuin opettaa. Elää kunniallisesti tarkoitti viikinkiaikana sitä, että ihminen eli hyvin. Sellaista elämää, jota hyvä ihminen elää tai pitäisi elää. Eli ihmiset elivät sellaisten ohjeiden mukaan, jotka olivat periytyneet sukupolvelta toiselle aina aikojen alusta asti. Tähän minäkin uskon ja pyrin pitämään oman perimäni elämäntavat, käytöstavat, arvot, ohjeet ja kasvatusperinteet kunniassa. Kunniallinen ihminen on mielestäni myös viisas ja harkitseva, olematta nöyrä siinä merkityksessä kuin kristilliset arvot määrittelevät nöyryyden. Ajatus asettumisesta jonkun kynnysmatoksi on vastoin omaa kunniakäsitystäni eli ketään ei pokkuroida ja ihmisille vastataan aina samalla mitalla. Jokainen ihminen on siis mielestäni yhtä lailla vastuussa omasta käytöksestään ja sen mahdollisista seurauksista eli posken kääntäminen tahalliselle huonolle käytökselle ei kuulu maailmankuvaani. Viisautta ja harkitsevuutta on sitten osata erottaa milloin ihminen on tahallaan ääliö, ja milloin kyse oli jostakin muusta. Saagoissa esiintyy myös määritelmä ”toimia pikkuihmisten tavalla”, jolla tarkoitettiin kunniatonta ihmistä, jolla oli heikko luonteenlaatu ja joka ajatteli vain itseään ja omaa etuaan sekä oli ahne. Tämä ajatus myös ohjaa elämääni –en halua toimia pikkuihmisten tavalla.

Olin jo aikeissa tehdä tähän listauksen siitä, miten maailmankatsomukseni konkreettisesti näkyy arjessa, mutta suurin osa asioista on ihan samoja, joita kaikki luontoa ja eläimiä vertaisinaan arvostavat ihmiset muutenkin tekevät eli kompostoin,  kierrätän, suojelen, mietin mitä ja miten kulutan ja mitä syön ja millaista toimintaa tuen. Se miten se saattaa erota tavallisen ”tiedostavan ihmisen” elämästä on se, että minä teen rumpumatkoja tai saatan istua pihalla paukuttamassa sauvalla maahan mutisten jotakin, hoilaan loitsuja (galdr), puhun hengille ja omille fylgjoilleni joskus ihan arkiaskareidenkin keskellä, tuoksun ajoittain suitsukkeille, ranteissani ja kaulassani voi roikkua oudon näköisiä koruja tai hiukseni ovat täynnä havunneulasia, pihamaallani voi nähdä blottausta tai muita rituaaleja ja juomien kaatamista maahan, sormissani voi olla jälkiä rituaaleja varten piirretyistä riimuista, kuljen ympäriinsä kesäisin korin ja sirpin tai saksien kanssa keräämässä yrttejä, tunnen jokaisella solullani syvää tuskaa kaltoin kohdellun eläimen kohdalla ja kohdatessani luonnonraiskaamista missä tahansa muodossa, saatan istua tuntikaupalla kallioilla mutisemassa itsekseni sekä juttelen linnuille, koppakuoriaisille, muurahaisille ja kissoilleni useammin kuin ihmisille.

 

Comments are closed.