Mietteitä ihmisen vieroittumisesta

Mietteitä ihmisen vieroittumisesta

Viisi päivää somepaastossa ja kaikki tuntuu jotenkin paljon todellisemmalta. Shamanistisella polulla olevat ihmiset välttelevät sosiaalista mediaa kuin ruttoa, vaikka tiedostavatkin sen olevan nykyään ainoa keino verkostoitua ja saada nopeasti ja tehokkaasti tietoa. Todellisuudessa asia ei oikeastaan ole näin. Tieto, jonka olemassaolon olemme jo unohtaneet, ei tule somesta.  Se tulee hiljaisuudesta, luonnosta, nuotion ritinästä, hämähäkin kulkua langallaan seuraamisesta ja sen tajuamisesta, että ihminen on osa jotakin suurempaa ja syvempää.  Kaikesta tästä tiedosta some meidät vieroittaa, jos ei muuten niin viemällä aikamme. Sen sijaan, että menisimme metsään istumaan kannon nokkaan ja kuuntelemaan luonnon ikiaikaista viisautta, niin googlettamme ensin millainen sää vaikkapa Nuuksion kansallispuistossa on, ja jos se on hiemankin epämiellyttävä, niin valitsemme satojen eurojen goretex varusteistamme huolimatta mieluummin istua kotona ja katsoa leffan tai surffailla netissä. Pikkuhiljaa vieroitumme sieltä, josta vasta äsken tulimme –metsästä.

Metsä on vielä ihmisen sielussa, sinne meneminen laskee tiukimmankin businessihmisen verenpainetta ja saa huolet tuntumaan täysin yhdentekeviltä. Metsä tekee ihmiselle hyvää ja parantaa sielua. Lääkäritkin määräävät joillakin paikkakunnilla reseptiksi menemisen metsään, kun verenpaine nousee ja ahdistaa.

Tutkimusten mukaan metsä on suomalaisille tärkeä, mutta siitä huolimatta sinne ei enää mennä, vaikka kansallispuistotkin ovat nykyään lähes kaikkien ulottuvilla ja niissä liikkuminen on tehty hyvin helpoksi. Eksyminenkin on käytännöllisesti katsoen mahdotonta, mikäli ei itse halua. Kaikesta tästä huolimatta ihminen ei mene metsään. Katselin kerran ryhmää pieniä partiolaisia, jotka tulivat samaan kansallispuistoon, jossa itse olin ja aluksi ärsyynnyin aivan suunnattomasti siitä huutamisesta, laulamisesta ja mekkaloimisesta, jota ei aikuiset vetäjät mitenkään hillinneet. Hetken sitä touhua seurattuani tajusin, että nämä lapset olivat kotonaan siellä metsässä, heistä oli kivaa olla siellä ja se näkyi heidän tavassaan olla. Vaikka edelleen arvostan metsässä hillittyä käytöstä –olemmehan muiden kotona, niin siitä huolimatta arvostan myös partiolaisia eri tavalla kuin aikaisemmin. Jos ei opi olemaan metsässä, niin sinne ei osaa, tai edes uskalla, kovin helposti aikuisenakaan mennä. Ja kun metsä on kerran tullut ihmiseen, niin sitä ei enää sieltä pois saa eli kuten sananlasku sanoo ”voit ottaa ihmisen metsästä, muttet metsää ihmisestä”.

Toinen asia, jota ehdin miettimään, on se, että ihminen helposti kuvittelee olevansa tärkeä, kun hänen kalenterinsa on äärimmilleen täytetty ja täynnä tapaamisia toinen toista merkittävämpien ihmisten kanssa tai hän ajattelee arvonsa ihmisenä korreloivan suoraan facekavereiden määrän kanssa tai harrastusten määrän, vaatteiden kalleuden tai asunnon koon, puhelimen, tietokoneen tai auton merkin perusteella. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, niin todellisuudessa kukaan ei muista edes hänen olemassaoloaan viiden vuoden päästä siitä, kun hän on kuollut. Edellä luetelluista meriiteistä huolimatta. Ainoat, jotka hänet muistavat vielä viidenkymmenenkin vuoden päästä ovat ne ihmiset, joita hän on jotenkin koskettanut elämänsä aikana. Ne ihmiset, joiden elämään hän on vaikuttanut hyvässä tai pahassa.  Näiden ihmisten kautta hän elää vielä sukupolvesta toiseen ja hänet muistetaan siitä, millainen hän oli, ei siitä oliko hänen kalanterinsa täysi vai ei.  Ihmisen tulisi siis nähdä vaivaa tullakseen mahdollisimman hyväksi esivanhemmaksi, koska millään muulla ei oikeastaan ole merkitystä.

 

Comments are closed.