Varoituksen sanana mainittakoon, että tämän kertainen aihe on hieman rankka ja raadollinen ja se voi loukata herkimpiä lukijoita.

Harva asia herättää ihmisissä niin suunnatonta pelkoa, epäluuloa, inhoa tai jopa vihaa kuin luiden käyttö. Luiden käyttö kaikissa muodoissaan on ei-aiheeseen perehtyneille ns. taviksille joskus täysin käsittämätöntä johtuen erilaisesta arvomaailmasta, mutta myös aihepiirin sisällä toimivien keskuudessa törmää usein ajatukseen, että on täysin hyväksyttävää käyttää ja kerätä esimerkiksi erilaisia eläinten luita, taljoja, kynsiä, hampaita ja kalloja, mutta ihmisluiden käyttö on väärin tai epäkunnioittavaa vainajaa kohtaan. Käyttöä siis rajoittavat niin juridiset kuin moraaliset syyt. Suomessa hautarauha kieltää ruumiin osan ottamisen luvattomasti avatusta haudasta ja laki muinaismuistoista puolestaan kieltää käyttämästä tällaiseksi luokiteltuja luita paikoista, jotka ovat määritellyt muinaismuistoiksi. Mikäli metsässä tai muualla törmää sattumalta ihmisluihin niin niitäkään ei kannata ottaa itselleen, vaan niistä on aina ilmoitettava poliisille esimerkiksi henkirikosten varalta.

Suomessa luita nouseekin esiin lähinnä silloin, jos vanhan hautapaikan päälle aletaan rakentaa, tai kun hautausmailla 15 vuoden hautarauha umpeutuu ja samaan paikkaan kaivetaan uudelle vainajalle hauta. Näitä luita päätyy hautausmailla multakasoihin, ja pienempiä luita tai jopa kalloja, saatetaan pistää taskuun kaikessa hiljaisuudessa. Onko tämä eettisesti oikein vain väärin, on jokaisen itsensä pääteltävissä oleva asia, mutta laki ei varsinaisesti kiellä tai anna lupaa tällaisen uudelleenkaivuun yhteydessä, vaikkapa hautausmaan takapihan multakasaan päätyneen, sormiluun ottamista. Mikäli hautarauhaa ei rikota, ihmisluiden ja vaikkapa pääkallojen ostaminen ja hallussapito on Suomessakin laillista. Hautarauhan rikkominen tarkoittaa siis luiden osalta lähinnä sitä, ettei niitä saa mennä omin päin kaivelemaan hautapaikoilta. Joskus vanhoja lääketieteellisessä käytössä olleita kalloja, lantiomaljoja ja sääriluita, jotka ovat peräisin muualta kuin Suomesta, löytyy jopa kirpputoreilla, kuten myös kokonaisia aiemmin opetuskäytössä olleita oikeita ihmisen luurankoja, ja näiden ostaminen ja omistaminen on siis täysin laillista.

Suomessa ihminen voi testamentata ruumiinsa ja luunsa tieteen käyttöön, mutta ei myytäväksi alan harrastajille tai annettavaksi omaisille vaikkapa kirjahyllyyn (tällaisiakin toiveita joskus kuulee). Monissa maissa on kuitenkin mahdollista lahjoittaa luunsa myös tieteen ulkopuolelle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa toimii yrityksiä, jotka myyvät ihmisen lahjoittamia luita mm. hammaslääketieteen käyttöön, mutta yrityksissä myydään myös esimerkiksi polvilumpioita ja kokonaisia luurankoja niille, jotka ovat valmiita maksamaan niistä suuria summia. Kyseiset yritykset näyttäisivät toimittavan myöskin Eurooppaan. Myös Ranskasta tiedetään ostetun laillisesti lahjoitettuja kalloja. Aikoinaan Intia möi ruumiita ja niiden osia keräämällä kaduilla kuolleiden köyhien ruumiita, ja vaikka Intiakin sittemmin on kieltänyt ruumiiden myynnin ilman lupaa, niin edelleen ruumiiden tai niiden osiin liittyy ajatus, etteivät kaikki ole ruumistaan vapaaehtoisesti ja tietoisen suostumuksen antaneena lahjoittanut. Sama eettinen ongelma liittyy hautausmailta otettujen luiden käyttöön ­–onko vainaja antanut siihen suostumuksensa, ja onko lähtökohtaisesti väärin viedä johonkin uskontokuntaan ja siunatusta maasta haudatun ihmisen luita, kun kuitenkin on melko oletettavaa, että kyseinen ihminen on nimenomaan sinne halunnut tulla haudatuksi? Esimerkiksi syvästi kristityillä ihmisillä on ajatus, jonka mukaan heidät herätetään viimeisenä päivänä, ja silloin tulisi kaikkien luiden olla kasassa, tai nykymenon mukaan (kun haudat käytetään useita kertoja uudelleen) edes samalla maalla.

Onko siis oikein, että joku shamaanin- tai noidanalku vie vaikkapa vain pienen sormiluun multakasasta hautausmaalta tietämättä, kenen ja millä vakaumuksella varustetun henkilön luu se oli? Tämä on asia, josta jokaisella on mielipide, mutta luonnollisesti mitään lakiin verrattavaa yhtä ainoaa oikeaa moraalista sääntöä ihmisjäännösten kohtelusta ei ole olemassa, sillä eettiset kysymykset ja vastaukset vaihtelevat riippuen siitä, minkälaisista kulttuurisista tai uskonnollisista ja filosofisista näkökulmista niitä tarkastellaan, joten jokainen on vastuussa itse omista ratkaisuistaan. Joissakin kulttuureissa vainajan suunnatonta arvostusta symboloivat rituaalit voivat sisältää nykyaikaisesta länsimaisesta näkökulmasta aivan järjettömiä asioita kuten kannibalismia tai jättämisen eläinten syötäväksi.  Vastauksia eettisiin kysymyksiin ei siis myöskään voi kopioida suoraan muualta tai ajatella, että vain meidän länsimainen tapamme on ainoa oikea ja hyväksytty tapa. Eettisyys on kuitenkin asia, joka itselle merkitsee paljon ja siitä syystä pyrin itse suosimaan luita ja kalloja, jotka ovat olleet vaikkapa opetuskäytössä, koska silloin voin ainakin itselleni vakuuttaa, että luiden päätyminen kiertoon oli vainajan oma päätös. Itsepetosta kenties tuokin, mutta miksi sitten ihmisluita käytetään? Miksi eivät eläinten luut riitä?

Siihen on varmasti yhtä monta syytä kuin on luiden käyttäjiäkin, mutta jos puhutaan vaikkapa shamanismista niin, luissa ajatellaan olevan enemmän voimaa kuin muualla kehossa, siis myös olennon ollessa elossa.  Elämänvoima piilee luissa, ei lihassa. Osa jopa ajattelee, että sielu sijaitsee luissa. Saalis- ja kotieläinten ajateltiin syntyvän uudelleen luidensa ympärille, ja siksi metsästyksen jälkeen saaliiden luut asteltiin takaisin tarkasti siinä järjestyksessä kuin ne elävässäkin eläimessä olivat. Suomessa tätä on erityisesti tehty karhunkaatojen yhteydessä. Skandinaavisen mytologian mukaan puolestaan Thor ruokki itsensä usein reissuillaan omilla pukeillaan, jotka hän sitten herätti aina uudelleen henkiin näiden luista. Sama kohtalo oli myös Valhallan sioilla, jotka syötiin joka ilta uudelleen ja uudelleen. Ihmisten hautaamisten kohdalla on puolestaan törmätty hautoihin, joissa esimerkiksi vihollisten luut on aseteltu niin, että pää on jalkojen välissä tai pää on haudattu eri paikkaan, ja tällä on varmistettu, ettei vaarallinen vihollinen kerää luitaan kasaan ja palaa yhtä vaarallisena. Luut symboloivat monessa traditiossa suurinta voimaa, joka elollisella olennolla on. Shamaanilla on lähes kaikissa kulttuureissa rituaaliasu, joka edustaa niitä henkiä, jotka shamaanin mukana kulkevat ja suojelevat häntä, mutta asu kertoo usein myös shamaanin maailmankuvasta, joten asu on kaikilla erilainen. Tietyt peruselementit löytyvät kuitenkin lähes jokaisesta asusta ja yksi niistä ovat luut. Luut eivät välttämättä ole oikeita luita vaan taottuja rautaisia tai muuten metallisia. Luiden ajatellaan traditiosta riippuen yleisimmin symboloivan joko linnunluita (shamaani lentää) tai edustavan shamaanin initiaatiota, jossa hänet on paloiteltu ja kaikki luut irrotettu, puhdistettu ja liitetty takaisin raudalla (hän, joka on kuollut ja palannut). Luut voivat myös imitoida luurankoa eli nimenomaan esi-isien luita. Shamanismi voidaan jäljittää ihmisen historiassa kymmenien tuhansien vuosien taakse ja yhtä kauas voidaan myös jäljittää ihmisjäännösten käyttö rituaali- tms. menoissa tai ainakin eritavoilla työstettyjä ihmisten luita on löydetty yhtä kauan kuin on löydetty merkkejä ihmisten olemassaolosta. Ovatko kyseessä aina olleet shamaanien suorittamat rituaalit vai kuuluiko esimerkiksi vainajien jäännösten tietynlainen käsittely normiarkeen ja kaikkien heimolaisten tai omaisten suorittamiin toimiin, siihen emme varmaan koskaan saa vastausta?

Vainajien ruumiiden ja luiden käsittelystä osana hautausrituaaleja on merkkejä Euroopassa jo paleoliittiselta ajalta ja noin 20 000-10 000 vuoden takaa löytyy useita arkeologisia kohteita, joissa pelkät kallot ovat saaneet rituaalisen hautauksen, mutta muita luita ei ole löydetty sekä kohteita, joissa kalloa on käsitelty kuoleman jälkeen esimerkiksi skalpeeraamalla tai pehmytkudosta poistamalla. Saksan Ofnetista löydettiin luolasta aikoinaan jäämistö, jossa useat kallot oli asetettu kuin munat koriin. Myös Tonavan ja Reinin varrelta löydettiin luolat, joihin oli haudattu useampi pää. Ne oli koristeltu punamullalla, asetettu samansuuntaisesti ja mukaan oli laitettu myös kalan hampaita. Kaikissa oli merkkejä päähän kohdistetuista iskuista sekä kurkkujen viiltämisestä auki. Luolista löydettiin myös kalloja, joka oli ympyröity kivillä ja peitetty punamullalla. Kaikki tällainen kuulostaa meistä jopa sairaalta, mutta tuohon aikaan erilaiset ruumiisiin kohdistetut, ja meille tänä päivänä, täysin vieraat hautaustavat kuuluivat lähes jokaiseen kulttuuriin. Myös kelttien tiedetään koristelleen tilojaan ihmisten kalloilla. Monissa länsimaiden ulkopuolisissa kulttuureissa vainajan jäännökset eivät vielä tänä päivänäkään ”lakkaa olemasta” kuoleman jälkeen, vaan he säilyttävät kuolemaa edeltäneen suhteensa yhteisön jäseniin vielä kuolemansa jälkeenkin. Paitsi kokonaiset ruumiit, niin myös ruumiiden eri osat, voivat saada yhteisössä meille täysin vieraita merkityksiä ja ne vaikuttavat siihen, miten näitä ruumiinosia kohdellaan. Osa ei vieläkään hautaa vainajiaan kokonaisina, vaan vainajista voidaan poistaa liha, paloittella, ruumiin eri osia voidaan levittää asuinympäristöihin, osia voidaan hyödyntää vaikkapa erilaisina soittimina, luita voidaan käyttää ennustamiseen tai osat (tai koko ruumis) voidaan toistuvasti nostaa haudasta ylös istumaan vaikkapa juhlapöytään. Tämä kuulostaa kaikki ihan kajahtaneelta toiminnalta meistä, mutta kyseisten yhteisöjen silmissä tämä kaikki on ihan järkeenkäypää toimintaa ja perustuu nimenomaan vainajien kunnioitukseen. Me emme siis voi arvostella eri kulttuurien erilaisia hautaamisrituaaleja oman kulttuurimme näkökulmasta. Tai totta kai voimme, ja sehän onkin länsimaisen ihmisen perisynti, jota myös länsimaiseksi ylimielisyydeksi kutsutaan eli pitää omaansa ainoana oikeana toimintatapana. Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu myös silmien sulkeminen omalta toiminnalta ja keskittyminen toisten arvostelemiseen. Tästä lienee hyvänä esimerkkinä katolilainen kirkko, jossa kokonaisia kirkkoja on sisustettu tuhansien vainajien luurangoilla, kuten esimerkiksi Roomassa ja Puolassa. Shamanistisessa maailmassa noudatetaan hyvin pitkälle ikivanhoja perinteitä ja niihin kuuluvat myös nämä vainajien kunnioittamiset aivan erilaisesta näkökulmasta kuin mistä länsimainen ihminen asiaa katsoo.

Luita ja ihmisen jäämistöjä on siis aina käsitelty ja käsitellään edelleen mitä eriskummallisin tavoin. Länsimaissa leski voi puristuttaa kuolleen puolisonsa, tai vanhempi lapsensa, pieneksi timantiksi koruunsa ja se koetaan ainakin jollakin tasolla suhteellisen hyväksytyksi. Mutta ihmiset ovat koristautuneet ja koristaneet kotinsa aina ihmisruumiin osilla, jotka eivät niinkään kestä länsimaista päivänvaloa. Luiden on ajateltu vainajan kunnioituksen ohella suojelevan pahoilta hengiltä ja vastaavasti tuovan hyvää onnea. Parhaiten luut ovat siis toimineet erilaisina talismaaneina ja amuletteina. Eräs tuntemani shamaani pitää aina edesmenneen isänsä sormiluuta nahkanauhassa kaulassaan. Kenties on mainittava, että kyseinen sormi irtosi sirkkelionnettomuudessa ja jostakin syystä isä säästi sen. Näky on kuitenkin vähintäänkin erikoinen, kun suurin osa ihmisten talismaaneista ovat nykyään kristalleja tai värjättyjä sulkia. Luista on myös kaiverrettu hienostuneempia koruja, kuppeja, soittimia ja aseita. Näitä kaikkia siis tehdään edelleen, vaikka me haluaisimmekin ajatella tällaisten liittyneen vain ihmiskunnan alkuhämärään. Tunnetuimmat esimerkit ihmisjäännösten käytöstä liittyvät kaiken lisäksi kulttuureihin, joita emme millään tavalla miellä alkukantaisiksi, noituudeksi tai shamanismiksi vaan ne katsotaan kuuluviksi maailmanuskontoihin. Erityisesti buddhalaiset munkit esimerkiksi Tiibetissä ovat edelleen erikoistuneet käyttämään ihmisjäännöksiä rituaaleissaan. Chicagon luonnontieteellisessä museossa työskentelevä Berthold Laufer julkaisi jo vuonna 1923 teoksen Use of Human Skulls and Bones in Tibet, jossa hän avasi ensimmäisen kerran länsimaalaisille, mitä kyseisen maan luostareissa oikein tapahtuu ja samat rituaalit ovat käytössä vieläkin. Andrea Loseries-Leickin vuonna 2008 julkaistusta tutkimuksesta Tibetan mahayoga tantra: An ethno-historical study of skulls, bones, and relics, voi halutessaan myös lukea aiheesta lisää, mutta tyydyn tässä nyt poimimaan lähinnä jälkimmäisestä teoksesta muutamia esimerkkejä teille, jotta saatte jonkinlaisen käsityksen mistä puhutaan, kun puhutaan modernin aikamme ihmisjäännösten käytöstä rituaaleissa.

Nyt siis kannattaa viimeistään lopettaa lukeminen, mikäli kokee aihealueen liian puistattavana.

Käytettävät luut käsitellään mielellään mahdollisimman tuoreina, koska luuaines haurastuu hyvin nopeasti kuivuttuaan. Tiibetissä harjoitetaan vielä ikivanhaa hautaustapaa, jossa vainaja jätetään ulos raadonsyöjien kuten korppikotkien, puhdistettaviksi. Pääasiassa nämä kalutut ihmisluut toimivat raaka-aineina rituaalivälineiden valmistuksessa, mutta ruumiista saatetaan ottaa myös muitakin osia tai aineksia kuten rasvaa, joka keitetään ja niin sanotusti kirkastetaan, nahkaa alttarivaatteiksi sekä moniin muihin tarkoin määriteltyihin tarkoituksiin ja esimerkiksi insestin seurauksena syntyneiden lapsien sydämiä. Tunnetuimpia käytettäviä ihmisruumiinosia ovat kuitenkin kalloista tehdyt kupit. Niitä käytetään uskonnollisissa rituaaleissa, mutta Tiibetissä on säilynyt myös hyvin vanha perinne, jossa poika kunnioittaa edesmenneen isänsä kuoleman vuosipäivää juomalla isänsä kallosta. Rituaalikäytössä kallo käsitellään ja kaiverretaan tiettyyn muotoon, ja kallon sukupuolella, löytöpaikalla ja sekä löytövuodenajallakin on merkitystä. Kallo käy läpi monenmoista testausta ennen kuin se hyväksytään rituaalikäyttöön ja osa on hyvin tarkkoja myös siitä, oliko kallon omistaja hyvä vain huono ihminen. Buddhalaisuudesta ei voi puhua ilman, että mainitsee malat. Siis ne 108 helmeä käsittävät tupsulliset kaulakorut, joita näkee nykyään myös varsinkin joogaajien kaulassa tai ranteessa. Kyseessä on siis uskonnollinen esine, jonka tekemiseen käytetään myös ihmisluita. Luut otetaan usein 108.sta eri kallosta ja niistä muotoillaan pienet helmet. Tosin on olemassa myös käytäntöjä, joissa käytetään eri määrä eri kalloja ja olen nähnyt sormiluistakin tehtyjä maloja. Rituaaleissa käytetään myös paljon soittimia ja arvokkaimmat niistä on tehty ihmisruumiin osista. Tunnetuimpia lienevät värttinäluista tehdyt huilut ja pienet tiimalasin muotoiset, kahdesta kallosta tehdyt, rummut. Rumpujen kallot voivat toki olla keiden tahansa, mutta ihanteellista kuulemma olisi, mikäli toisessa päässä olisi 16-vuotiaan pojan ja toisessa 16-vuotiaan tytön kallot. Kirja sisältää paljon materiaalia, mutta tämä aihe on melkoisen haastava, joten jätän jatkotutkimiset jokaisen omalle vastuulle.

Ihmisluiden käyttö ei ole mitenkään ehdottoman tarpeellista shamanismissa, eikä itseasiassa Tiibetin buddhalaisuudessakaan (heille vain kulttuuri mahdollistaa sen) ja mikäli luuhun törmää, niin mikäs siinä, mutta ilmankin pärjää enemmän kuin hyvin, ja menestyminen shamaanina tai noitana ei todellakaan ole kiinni siitä löytyykö sinulta ihmisen luu vaiko ei. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei siis ole siis motivoida ketään hankkimaan ihmisluita, vaan kirjoituksen tarkoitus on lähinnä murtaa tabuja ja tuulettaa hieman luutuneita ajatuskuvioitamme.