Palataanpa kaikkien djinnien yms. jälkeen takaisin omaan maailmaani eli luontoon, mutta tällä kertaa en tarkoita luontoa shamanistisessa mielessä (luonto tarkoittaa vanhassa mytologiassa itseä eli sielunosaa) vaan ihan tuota ulkoa löytyvää ja konkreettista luontoa.

Shamaanit, tietäjät, parantajat, noidat, völvat, viisaat vaimot ja miehet, kyläkätilöt sekä kaikki muut entisaikojen yhteiskunnan rajapinnoilla eläneet apuvoimat, hakivat tietonsa, taitonsa, viisautensa ja magiansa luonnosta. Siis nämä usein yhteiskunnan ulkopuolelle joutuneet vanhat takkutukkaiset ja kyttyräselkäiset, jotka kulkivat metsässä kori kädessä, paitsi opiskelivat jatkuvasti luontoa, mutta heillä oli myös luontoyhteys sekä kyky lukea luontoa ja tajuta sen sanomaa. Tämä ei oikeastaan ole mikään erityistaito puhumattakaan siitä, että se olisi magiaa tai vain tiettyjen ihmisten opittavissa. Jopa nykyajan marjastajat, lintujen rengastajat, vaeltajat, suunnistajat ja metsästäjät käyttävät näitä taitoja.

Nykyään on ”piireissä” suosittua hakeutua opiskelemaan luonto-ohjaajaksi, ympäristökasvattajaksi, eräoppaaksi, ympäristönhoitajaksi, ympäristönsuojeluinsinööriksi, luontoyrittäjäksi ja metsäasiantuntijaksi tai joksikin muuksi luontoaiheiseksi. Tässä koulutuksen luvatussa maassa ja maassa, jossa ei ole mitään tai myöskään osaa todistetusti mitään, jos ei sen tueksi ole tutkinto tai kaksi, kuvittelee helposti, ettei luontoakaan voi osata ilman tutkintoja. Tiedän noitia, jotka eivät ole omasta mielestään katu-uskottavia ilman luonto-ohjaajan koulutusta painopisteenään luonnon eheyttävä voima. Olen kenties väärä ihminen sanomaan, että liika koulutus johtaa joskus harhaan, mutta sanon sen kuitenkin. Ennen vanhaan ihmiset ja erityisesti oppipojat oppivat vanhoilta tekijöiltä tai suoraan luonnolta. Nykyään vanhat tekijät ovat harvassa tai ainakin heidän löytämisensä voi olla kiven takana, mutta luonto on edelleen siellä, minne sen nykyihminen 1800-luvulla jätti ja se on paras opettaja kaikista.

Linkola (Martti, ei tällä kertaa Pentti) sanoo kirjassaan Ympäristöestetiikka, että kulkiessamme metsässä näemme puita, kasvillisuutta, kiviä, kallioita, erilaista maastoa. Jokainen näkee metsän ja tulkitsee sen omalla tavallaan ja ihmisen persoona vaikuttaa siihen, miten hän ymmärtää näkemänsä ja miten hän lukee metsää sekä luontoa. Metsästäjä näkee metsässä riistaa, sahanomistaja hakkuuseen kelpaavia puita ja taiteilija inspiraatiota taiteeseensa. Ihminen siis näkee niin kuin hän on oman kulttuurinsa jäsenenä oppinut näkemään. Ihmisellä ei siis välttämättä ole mitään geneettistä tai maagista alttiutta nähdä, vaan hän on oppinut toisilta ihmisiltä sekä kokeilemalla. Tiede sanoo, että luonnon lukutaito on taitoa lukea luontoa ja yksilöllistä luontokäyttäytymistä siis se tapa millä suhtautuu ympäristöön eli käyttäytyykö luontoystävällisesti, ylläpitääkö ja suojeleeko luontoa ja elääkö tasapainossa sen kanssa vai saako aikaan tuhoa. Luonnon välitön kokeminen on luonnon lukutaidon avain ja luonnon lukutaitoa voi oppia, harjoitella ja käyttää hyväkseen. Käytännössä luonnon lukutaito tarkoittaa sitä, että ihminen lukee luontoa katsellaan ja oppii pikkuhiljaa ymmärtämään lukemaansa.  Käytännössä tämä taas tarkoittaa sitä, että ihminen oppii tunnistamaan puita, maaston muotoja, kiviä ja kasveja sekä oppii niiden ominaisuudet ja mahdolliset erilaiset käyttömahdollisuudet. Miten näitä asioita ja luonnon lukemista sitten voisi oppia muualla kuin koulun penkkiä kuluttamalla, jos ei kerran naapurustostakaan satu sitä kylähullua yrttimummoa/vaaria löytymään?

Tällä hetkellä ongelmana on se, että nykyihmisen luontoyhteys on lähes täysin katkennut ja sen palauttaminen on kaiken alku. Aikoinaan ihminen eli luonnosta ja yhteydessä siihen. Ihmisen oli pakko osata maistaa, tuntea ja ennakoida luonnon erilaisia viestejä. Tietynlainen tuoksu tuulessa ennakoi sadetta, tietynlaiset pilvet ukkosta, tietynlainen sade iholla kertoi rajuilman lähestyvän, lempeä tuuli kertoi saapuvasta lämmöstä, eläinten levottomuus saattoi kertoa maastopalosta kymmenien kilometrien päässä tai nopeasti lähestyvästä rajuilmasta, karvas maku varoitti myrkystä ja tietynlainen maitiaisneste syötävyydestä jne. Aivan kuten metsän eläimet, ihmisen oli osattava lukea luontoa tai kuolo korjasi. Ihminen voi oppia sen saman vielä tänäkin päivänä, mikäli hän ensin palauttaa oman yhteytensä luontoon. Luontoyhteys kuulostaa siltä kuin se vaatisi vähintään shamanismiosaamista, mutta se ei itseasiassa edellytä minkäänlaista maagista maailmankuvaa, uskomusjärjestelmää tai uskomista ylipäätänsä mihinkään. Luontoyhteys ei myöskään vaadi sitä koulun penkkiä ja oikeastaan koulunpenkki voi viedä ihmisen vielä kauemmaksi siitä luontoyhteydestä, mikäli koulutuksen tavoitteena on vain oman ja ryhmän turvallinen toiminta luonnossa ja kestävä kehitys (joka muuten tuntuu olevan maaginen sana ja oikeasti sisällötön ja merkityksetön mantra nykyajan cityvihreälle). Tällainen on omiaan vahvistamaan ihmistä subjektina ja luontoa objektina eli toiminnan kohteena. Eräs shamaani on sanonut, että ihmisen luonnon tajuun riittää ymmärrys siitä, että olemme osa suurempaa kokonaisuutta ja lenkki hyvin pitkässä ketjussa. Kun tämän sisäistää ja menee kirjaimellisesti sinne luontoon nöyränä, uteliaana ja halukkaana oppia kaikki mitä luonto opettaa, niin se on siinä. Tai oikeastaan ei ole, koska se on vasta alku, mutta kenties 20-vuoden kuluttua voi sanoa päässeensä edes osaksi niin pitkälle luonnon lukutaidossaan kuin esi-isämme.

Tässä ajassamme, jossa kärsivällisyys on lähinnä lasten karateseuran naiivi motto ja nöyryys kristillisen kirkon lanseeraama hyve, emme jaksaisi keskittyä mihinkään tarpeeksi pitkään. Kärsivällisyys ja nöyryys ovat kuitenkin ne kaksi tekijää luontoyhteyden lisäksi, joilla luontoa oppii lukemaan ja ymmärtämään. Ei ole olemassa oikotietä tai puhelinappia, jolla saisi kaiken sisäistettyä kerralla. Itse opettelin kasvit ja niiden erilaiset käyttötavat, voimat, käyttövahvuudet, maagiset ominaisuudet ja vaarallisuudet siten, että otin aina viikoittain muutaman kasvin, josta keräsin kaiken tiedon ihan perinteisesti vihkoon. Tein tavallaan aikuisten herbaarion eli kasvion. Osa muistaa sellaisen omalta kouluajaltaan tai lapsiensa tekemänä. Siis se sellainen, jossa on kasveja kuivattuina ja sitten siihen kerättiin mahdollisimman paljon faktatietoa. Olisin voinut korvata oman herbaarioni muutamalla hyvin laadukkaalla biologian professorin tekemällä kirjalla, mutta ihminen oppii kaikkein parhaiten usein itse tekemällä. Rautalangasta väännettynä: valitsin joka viikko kolme kasvia, jotka halusin oppia. Lähdin luontoon, etsin kyseiset kasvit ja sen jälkeen etsin niistä kaiken sen tiedon, joka niistä on saatavilla. Kun osasin nämä kasvit, valitsin seuraavat kolme. Talvella valitsin kasveja, jotka jo entuudestaan tunsin ulkonäöllisesti, mutta muuten tein täsmälleen samalla tavalla. Puut olin oppinut jo lapsuudessani, mutta niistäkin löytyy jatkuvasti uusia ominaisuuksia. Shamaanit tekevät usein niin, että he valitsevat kasvin ja sen jälkeen tekevät shamanistisen matkan ja tutustuvat kyseisen kasvin henkisiin ominaisuuksiin. Tätäkin suosittelen, mutta vasta siinä vaiheessa, kun kasvin maalliset ominaisuudet ovat tutut. Vaikka ei keräisi yrttejä tai kasveja lääkinnällisiin tai maagisiin tarkoituksiin, niin luontoon voi tutustua samalla tavalla ihan muutenkin. Sienestämisessä kyseinen tapa toimii oikein hyvin ja muutenkin päiväkirjan pitäminen omista luontokokemuksistaan on opettavaista. Tämä pätee ihan kaikkeen luonnossa liikkumiseen ja olemiseen. Ei tarvitse ruveta sammakkomieheksi, mutta ennen pitkää huomaa tietynlaisia säännönmukaisuuksia ja asioita, jotka enteilevä tiettyjä tapahtumia eli pikkuhiljaa alkaa oppimaan lukea luontoa. 

Olen kuullut lukemattomia kertoja, miten ihmiset, jopa ihan noidatkin, kertovat suhtautuvansa varauksella kasveihin ja niiden käyttöön. Osasyyllinen on varmasti liian voimakas ja pelotteluun perustuva viranomaisvalvonta. Kuka rehellisesti sanottuna uskaltaa pistää sitä kuivattua pujoa juomaansa, jos kerran viranomaiset kutsuvat sitä hermostotoksiseksi? Totuus on kuitenkin se, että ennen teollisia lääkkeitä luonnonlääkkeet olivat ainoat, jotka meillä oli ja osa nykyisistäkin lääkkeistä on edelleen niitä samoja vanhoja lääkkeitä. En suosittele syömään, juomaan tai hengittelemään (suitsukkeina) mitään, josta ei ole sataprosenttisen varma, mutta tutustukaa näihin kasveihin ja lukekaa niistä muualtakin kuin Eviran tai myrkytyskeskuksen sivuilta. Perinnetietoisuus ja sen eteenpäinvieminen vaatii uskallusta ja sinnikkyyttä. Sinikka Piippo on kasvitieteilijä ja professori, monen muuan asian ohella, ja jos kokee itsensä kovin epävarmaksi, niin kannattaa hakea käsiinsä hänen kirjojaan. Eräs itselleni kovin rakas kirja, jonka aika ajoin voi löytää käytettynä, on Kasvien salaiset voimat. Siinä on oikeastaan kaikki mitä ihminen kasvien käyttöön aluksi tarvitsee. Se on rautalankamalli, jonka turvin jokainen uskaltaa lähteä kokeilemaan. Kirja on muistaakseni kymmenisen vuotta vanha eikä siitä ei ole uusintapainoksia, mutta Piipon mukaan häneltä on tulossa vuoden vaihteessa samansisältöinen uusi kirja.

Lähtekää, kokeilkaa, olkaa uteliaita ja oppikaa lukemaan luontoa, löytäkää luontoyhteys ja luonnon taju. Ja opettakaa se tavalla tai toisella myös sukunne tuleville polville. Osa pelkää, että maailmamme jossakin vaiheessa ajautuu pisteeseen, jossa kaikki teollinen ja tekninen äkillisesti katoaa ja ihmisen selviäminen on kiinni siitä, miten hyvin hän selviää luonnon ”armoilla”, mutta itse ajattelen paremminkin niin, että luonnon taju ja sen eteenpäin vieminen on velvollisuutemme tulevina esi-isinä.