Luontokeskeinen ajattelu

Luontokeskeinen ajattelu

Onko luonnolla itseisarvoa, jolloin se on aivan yhtä arvokas ihmisen kanssa kuin ilman ihmistä. Onko täysin luonnontilassa oleva maa-alue jossain kaukana erämaassa arvokas itsessään ja riippumatta ihmisen tekemästä määrittelystävai onko sen arvo siinä, miten paljon se voi ihmiselle tuottaa?

Länsimainen ihminen on tottunut sulkemaan luonnon itsensä ulkopuolelle ja vielä muutama vuosikymmen takaperin vastaus olisi ollut ihmisen mielestä selkeä eli ainoa arvokas puu on se, jossa näkyy kirveen jälki, ja ainoa maa-alue jolla on ylipäätänsä arvoa, on se, jolla on ihmiselle välinearvoa. Ihmisellä katsottiin olevan kiistämätön ja rajaton oikeus käyttää luonnon resursseja haluamallaan tavalla. Tällainen ajattelu on ihmiskeskeinen ja nimenomaan vain tässä ajassa elävien ihmisten suhteen eli se ei mitenkään ota huomioon tulevaisuutta tai tulevia sukupolvia. Tällaisen maailmankuvan juuret ovat juutalaiskristillisessä traditiossa ja nykyihmisen yksilökeskeisessä ajattelussa. Nämä ovat luoneet ajatuksen siitä, että ihminen on korkeammassa asemassa kuin muu luomakunta. Hänet on luotu jumalan kuvaksi, ja luonto on luotu maan päälle ihmisen ruoaksi tai tuotantovälineeksi. Ajatellaan myös, että jos luonto ja eläimet eivät ole ihmiselle hyödyksi, niin silloin ne ovat jotakin pahaa tai haitallista.

Ihminen on onneksi älyllisesti kehittyvä olento ja nykyään ajatellaan yhä enenevässä määrin, että ihmisellä voi myös olla moraalinen vastuu eläimiä, kasvillisuutta sekä ekologista järjestelmää kohtaan.  Tällöin ajatellaan, että luonnolla on jokin arvo itsessään eli ns. itsearvo. Tätä näkemystä kutsutaan luontokeskeiseksi ajatteluksi. Tämän ajattelun tunnetuin suomalainen guru lienee Pentti Linkola.  Luontokeskeinen ajattelutapa lähtee siitä, että kaikki eliölajit ovat samanarvoisia, eikä ihmisellä ole mitään etuoikeuksia suhteessa muihin eliölajeihin. Tämä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikkien muiden eliölajien oikeudet esimerkiksi veteen ja ravintoon ovat täsmälleen samanarvoisia ihmisen oikeuksien kanssa, ja toimiessaan näitä oikeuksia vastaan eli anastamalla näitä rajallisia resursseja ainoastaan omaan käyttöönsä, ihminen loukkaa räikeästi toisten eliöiden oikeuksia. Luontokeskeinen ajattelutapa on ainoa ajattelutapa luonnon säilymisen kannalta, mutta se asettaa nykyihmisen yhteiskunnan tilanteeseen, jossa sen pitäisi taantua reilusti. Jokainen meistä ymmärtää, ettei se ole mahdollista, koska ihminen ei suostu tinkimään saavutetuista eduistaan ja elintasostaan, joten luontokeskeinen ajattelu ei sellaisenaan tule ikinä toteutumaan. Miksi meistä osa sitten haluaa edelleen pitää kiinni tästä ideologiasta, jos sillä ei kuitenkaan ole tulevaisuutta? Luontokeskeinen ajattelu on vastavoima maailmassa vallitsevalle luontosuhteelle, joka perustuu siihen, ettei luonnolla ole muuta merkitystä kuin tuottaa ihmiselle jotakin materiaa. Tällaista luonnonhyötymisideologiaa kutsutaan hyötyajatteluksi. Luontokeskeisen ajattelutavan eräs tavoite on herättää ihmiset ymmärtämään, että luonnolla on muitakin arvoja kuin raha ja, että hyötyajattelun suurin ongelma on sen uhka kääntyä omia päämääriään vastaan eli hyvinvoinnin saavuttamisen välineestä voi tulla vakava uhka hyvinvoinnille, jälkipolville ja pahimmassa tapauksessa jopa koko planeetallemme.

Tuohon yllämainittuun kuvaan liittyy toinen syy luontokeskeiselle ajattelulle. Tuossa ajatuksessa jumala on kirjoitettu isolla alkukirjaimella ja sitä käytetään yleisesti nimenomaan puhuttaessa kristinuskon, juutalaisuuden tai islamin Jumalasta. Näiden kyseisten uskontojen maailmankuva perustuu juuri tuolle ajattelulle, että luontoa voi riistää ja tuhota, eikä luonto ole minkään arvoinen muuta kuin ihmisen hyötynä. Tuon Reevesin (joka muuten pienenä sivuhuomautuksena on fysiikan tohtori ja ateisti) ajatus pitää sisällään koko luonnonuskovien maailmankuvan eli luonto on se jumala tai oikeastaan niin, että luonnossa ilmentyy koko jumaluus. Se mikä jumaluuden nimi sitten kullekin on, voi vaihdella ja osalla ei ole sille nimeä lainkaan vaan luonto itsessään on se ”jumala”. Lainausmerkit siksi, että jumalan ajatellaan usein olevan personoitu, mutta osalle se ei ole personoitu vaan paremminkin jonkinlainen voima/sielu, joka näkyy kaikessa. Takertumatta siihen, onko personoituja jumalia vaiko ei tai onko olemassa universaalia maailmansielua, niin yhteinen ajatus kaikille on kuitenkin se, että luonto on pyhä.

Olipa sitten luontokeskeisyyden syy mikä tahansa, niin tuohon mietelauseeseen sisältyy hyvin suuri ajatus. Sitä kannattaa hetki maistella ja miettiä. Voisiko luonto sittenkin olla tärkeämpi ihmiselle kuin mitä paimentolaisuskontojen kirjat ovat meille opettaneet vai ovatko ihmiset jopa tulkinneet nämä kirjat väärin vai onko niitä tietoisesti vääristelty? Voisiko yksikään jumaluus oikeasti antaa ihmiselle luvan tuhota sen, jonka hän/he ovat luoneet?

Comments are closed.