Kiitokset eräälle lukijalle, joka kommentoi Luciaan liittyvää legendaa. Siitä kommentista poiki tämänpäiväinen aihe. Lucian päivää vietetään kristillisessä maailmassa muistuttamassa naisesta, jonka kerrotaan olleen yksi ensimmäisistä marttyyreista maailmassa. Uskonsa johdosta roomalaiset asettivat hänet marttyyriksi 304 jKr. Hän ei kuitenkaan nauti samaa suosiota katolilaisissa maissa kuin muut marttyyrit, Italian tiettyjä alueita lukuun ottamatta. Lucia onkin tällä hetkellä suosiossa vain skandinaavisissa maissa, joissa hän liittyy voimakkaasti kristilliseen jouluperinteeseen. Lucian päivää vietetään 13. päivä joulukuuta, koska hänen uskottiin kuolleen tuolloin, tarkalleen ottaen 13.12.304.

Luciasta kerrotaan paljon erilaisia legendoja, mutta yleisimmän mukaan hän oli hyvästä roomalaisesta perheestä ja hänen isänsä kerrotaan kuolleen varhain, jättäen äidin Lucian ainoaksi huoltajaksi. Äiti kuitenkin sairastui vaikeaan suolistotulehdukseen (ilmeisesti punatautiin) ja äidin voimien alkaessa heiketä, kihloihin mennyt Lucia lähti äitinsä kanssa pyhän Agathan haudalle rukoilemaan. Tapahtui ihme ja äiti parani. Tämä sai Lucian kääntymään kristinuskoon ja hän päätti pyhää Agathaa kunnioittaen myös pysyä neitsyenä. Petetyksi tullut sulhanen antoi Lucian ilmi, koska tämä ei enää suostunut avioliittoon ja tämän lisäksi Lucia vielä jakoi myötäjäisensäkin köyhille.  Lopusta kerrotaankin sitten kahta eri versiota. Ensimmäisen mukaan Lucia päätettiin rangaistuksena petoksestaan toimittaa ilotaloon, mutta hänen kerrotaan muuttuneen niin painavaksi, ettei häntä kyetty edes härkien avulla siirtämään. Roviollakaan häntä ei onnistuttu polttamaan. Lopulta hänet surmattiin tikarin iskulla kurkkuun ja tästä verenvuodosta olisi symbolisena muistutuksena se Lucianeidolla oleva punainen vyö. Keskiajalla oli hyvin tavallista pyytää vaivoihinsa apua pyhimyksiltä ja Lucian ominta aluetta pyhimyksenä olikin suojella erilaisilta kaulan vaivoilta sekä kasvaimilta, ja sen lisäksi häneltä pyydettiin apua myös verenvuotoihin ja punatautiin, jota hänen äitinsä oli sairastanut. Toisen legendan mukaan nuorukainen yritti pakottaa Luciaa naimisiin, koska oli rakastunut tyttöön. Mies ihaili suunnattomasti tämän kauniita silmiä. Lucia halusi kuitenkin pysyä neitsyenä ja repi silmänsä irti toimittaen ne tarjottimella nuorukaiselle, jotta miehen ihailu loppuisi. Neitsyt Maria palkitsi Lucian uskon lujuuden antamalla tälle entistä kauniimmat silmät. Lucia sekoitetaankin tästä syystä usein silmäsairaiden suojelijaan pyhään Ottiliaan, joka oli syntynyt sokeana ja oli siksi isänsä hylkäämä.

Lucian jäännökset haudattiin aluksi Syrakuusaan, tosin hänen silmiään sanottiin säilytetyn Napolissa. Keisari Otto Suuren kerrotaan kuitenkin siirtäneen kaikki Lucian jäännökset lopulta 900-luvulla Ranskaan, Pyhän Vicentiuksen luostariin. Lucian sanotaan kantavan valoa päässään, jotta hänen kätensä jäisivät vapaaksi jakamaan mahdollisimman paljon ruokaa ja muuta apua tarvitsijoille. Tämä valokruunu on kuitenkin vain skandinaavinen erikoispiirre ja muualla hänelle on kuvattu tavallinen kruunu tai halo. Kynttiläpäinen Lucia mainitaan ensimmäisen kerran Ruotsissakin vasta vuonna 1764. Keskiajalta lähtien legenda Lucian silmistä on myös yhdistetty valoon.  Lucian nimihän on naispuolinen versio roomalaisesta Luciuksesta, joka on johdos valoa tarkoittavasta lux-sanasta, mutta tähän valoasiaan liittyy monta muutakin pakanallista näkökulmaa, joista tuonnempana hieman enemmän. Skandinaavista perintöä ovat muuten täällä Luciaa seuraavat tärnat, piparkakkulapset, stjärngosset ja itämaan viisaatkin.Tärnä (tytöt, jotka kulkevat ilman valokruunua Lucian perässä) tarkoittaa palvelijaa, joita Lucialla on todellisuudessakin saattanut olla, mutta nuo tähtiveikot, tiernapojat, piparkakku-ukot, lampaat, kärpässienet yms. ovat puolestaan täydellisen sekalainen seurakunta, joka ilmestyi vasta 1800-luvun lopussa Lucian kintereille roikkumaan.

Tähän valoon ja sen myötä syntyneeseen ajatukseen Luciasta valontuojana saanemme nimenomaan täällä pohjolassa kiittää pakanallisia juuriamme. Kansanperinteessä Lucia liitettiinkin alun perin Skandinaviassa nimenomaan vuoden pisimpään yöhön eli talvipäivänseisaukseen. Nykyisen päivänsä Lucia vakiinnutti vasta Gregoriaaniseen kalenteriin siirryttäessä. Tästä syystä Lucianpäivään liittyy vieläkin voimakkaasti kansanperinteeseen liittyviä perinteitä ja uskomuksia. Osasta näistä perinteistä olen kirjoittanut täällä, täällä ja täällä. Hieman ennen 1000-lukua katolilaisuus alkoi vyöryä pohjoiseen ja sen mukana tulivat myös katolilaiset pyhimykset. Pakanalliset juhlat saivat kyytiä tai ne korvatiin kristityillä pyhillä. Vuoden pisimmän yön bakkanaalit olivat aivan omaa luokkaansa, ja niiden taltuttamiseen tarvittiin Jeesuksen syntymäjuhlan lisäksi muitakin juhlia, joiden tarkoituksen oli viedä huomio vanhoilta perinteiltä. Lucianpäivä oli yksi näistä ja adventtipyhät toinen. Siinä saivat pakanat ihan uutta mietittävää. Tosin, jääräpäisiä kuin olivat nämä pakanat, niin heille ei oikeastaan tuottanut kovinkaan suurta ongelmaa yhdistää uuden uskonnon tavat ja vanhat perinteet. Edes Lucianpäivän siirtyminenkään (13. 12) ei vaikuttanut siihen, että sitä edelleen juhlittiin kuten sitä aikoinaan oltiin pakanamenoin vuoden pisimpänä yönä juhlittu.

Vuoden pisimpänä yönä saattoi tapahtua ihan mitä vain kuten, että lehmien sarvet kääntyivät nurinpäin, eläimet saattoivat alkaa puhumaan keskenään ihmisten kielellä ja pihamaat täyttyä peikoista ja muista olennoista. Näitä olentoja pyrittiin torjumaan mm. polttamalla kokkoja. Yötä kutsuttiin myös Lussiyöksi. Lussi oli Skandinaviassa paholaisen ominaisuuksilla varustettu naispuolinen olento, mahdollisesti myös noita, jonka kerrottiin lentelevän vuoden pisimpänä yönä ympäriinsä laumansa kanssa kiusaamassa ihmisiä ja eläimiä. Erityisesti metkuja ja ilkeyksiä tehneet lapset olivat vaarassa, koska Lussi saattoi yön pitkinä tunteina laskeutua savupiipusta tms. taloon ja napata tällaiset lapset mukaansa. Rangaistus oli noitalaumalta myös luvassa, mikäli talo ei ollut saanut kaikkia puhdetöitään, kuten viimeisiä puinteja ja teurastuksia, valmiiksi ennen tuota yötä. Lussiyön kansantapoihin liittyi myös esimerkiksi Ruotsissa kielto tehdä tiettyjä töitä kuten kehräämistä, jauhamista tai pyykinpesua, sillä ilkeä Lussi hakkasi silloin rikki ulkona riippuvan pyykin ja sotki jauhoihin hiekkaa. Norjassa puolestaan ajateltiin naisten lentelevän ”noitavuorelle” Lussiyönä. Suomessa kansanperinne käytti Luciasta nimeä Luttu tai Lukki ja Luciaan liittyy Suomessa vielä kuuterneito eli kullitarkin, kasvaimien tai ruumiin pullistumien parantaja. Samainen neito teki myös puihin pahkoja ja auttoi kaalin kasvatuksessa. Luciaa kutsuttiinkin siksi Suomessa myös kaalinpäiden kaitsijaksi ”Pyhä Lukki lakkapää, katso minun kaalejani!”

Lucianpäivän kunniaksi leivottiin (ja leivotaan vieläkin) myös ns. lussekatteja, joita myös paholaiskissoiksi kutsutaan. Lusse ei kuitenkaan viittaa Luciaan vaan Luciferiin, tosin kyseessä saattaa olla kahden eri perinteen yhteenliittymä. Keskiajan saksassa nimittäin Jeesuslapsi toi lapsille pullia ja paholainen puolestaan tarjosi kissan hahmossa vitsaa. Skandinaviassa taas ajateltiin, että Lussinoita kulki ympäriinsä mustan kissansa kanssa tarjoillen pullaa ja tämä noita saattoi olla jopa paholainen valeasussa. Tuolloin ajateltiin, että syömällä pahuus pois, päästäisiin myös eroon pahasta, joten syömällä noidan pullat päästäisiin eroon myös itse noidasta. Se, miksi pullat olivat kullankeltaisia sahramipullia, onkin sitten mysteeri. Osa sanoo, että pullien muodosta löytyy vastaus. Pullat ovat nimittäin yleensä aurinkoa symboloivan riimun, sowilon, muotoisia ja ajatellaan, että ne olisivat siten tuoneet toivoa päivän pitenemisestä vuoden pimeimpinä tunteina. Osan mielestä taas muoto ei ratkaise mitään, vaan ratkaisu on pullien valoa symboloivassa sahramin aiheuttamassa värissä eli valon olisi ollut tarkoitus pitää tuona yönä vapaana riekkuvat pahat voimat loitolla. Sitten löytyy myös tulkinta, jonka mukaan niin Lucian kruunu, Lucia itse kuin sahramiset lussekatitkin symboloisivat itseasiassa valontuoja Luciferia. Lucifer tarkoittaa sananmukaisesti valonkantajaa tai valontuojaa. Tämä aihe on kuitenkin itselleni vieraampaa, joten en lähde sillä spekuloimaan, vaan palaan omimpaani eli viikinkiaikaan. Näistä kultaisista pullasista on nimittäin olemassa vielä yksi teoria, joka liittyy viikinkiaikaan ja Freijaan. Freijaa palvottiin tuolloin vuoden pisimpänä yönä (Odinin, Thorin ja Frein ohella), ja hänen toivottiin tuovan valon ja hedelmällisen ajan takaisin. Freijan kissojen oletetaan olevan näiden pullien esikuvana. Tätä ajatusta tukee myös useat viikinkiaikaiset hautalöydöt, joista on löydetty lussepullien mallisia uhrileipiä. Näitä lussekatteja aasauskoiset ja seidriä harjoittavat laittavat vieläkin nimenomaan uhrileipinä alttarilleen lusseblotissaan 13.12, jos sellaista siis viettää. Osa viettää vain yulea ja blottaa sen yhteydessä, mutta osalle lusseblot on edelleen juhla, jolloin juhlitaan Freijaa ja hänen rooliaan aikoinaan pisimmän yön valaisijana. Valtiattarena, joka taittaa pimeän ajan, ja vie taas kohti valoa ja hedelmällisyyttä.

Kristittyjen Luciajuhlaan ja kulkueeseen kuuluu kenties tärkeimpänä laulu ja jokainen meistä on varmasti joskus kuullut pyhä Lucia laulun. Kyseinen laulu on suomennettu jo aikaa sitten, mutta sen suomennoksessa ei olla oltu ihan kirjaimellisia ja siksi siitä on jäänyt blogin aihealueen kannalta mielenkiintoinen osa pois.Siitä nimittäin löytyy Seidriin liittyvä pieni yhtymäkohta. Näin siis lauletaan yhden ruotsinkielisen säkeistön alussa:

“Trollsejd och mörkermakt ljust du betvingar,

signade lågors vakt skydd åt oss bringar.”

Suomeksi kyseinen säkeistö kuuluu vapaasti suomennettuna:

”Seidrin ja pimeydenvoimat sinä kiistät ja

siunattujen tulien suojan meille tuot.”

Seidrin merkityshän on teille selvää ja liekeillä ilmeisesti viitataan noihin kokkoihin, joilla tuona Luciayönä poltettiin pitämään pimeyden voimat loitolla.

Melkoinen matka on ollut italialaisella pyhimyksellä skandinaavisen noidan kautta suomalaiseksi kaalinpäävartijaksi. Tämä kansanperinteiden ”Lucia” on kaukana siitä italialaisesta marttyyrista ja vieläkin kauempana siitä nykypäivän teennäisen hitaasti eteenpäin hiipivästä neitosesta kultaisine kutreineen, lempeine katseineen ja melankolisine lauluineen.