Kuolema ja kuoleminen völvan näkökulmasta

Kuolema ja kuoleminen völvan näkökulmasta

Länsimaisessa maailmassamme kuolema on asia, jota kohtaan tunnetaan suunnatonta pelkoa. Pelko voi olla niin voimakasta, että kuoleman jatkuva läsnäolo kielletään ja sen saapumista yritetään kaikin keinoin pitkittää. Osa olisi jopa valmis antamaan kaiken annettavissaan olevan, voidakseen kokonaan estää kuoleman. Kuolemattomuus linkittyy usein ajatuksissa nuoruuteen ja osa länsimaisesta nuoruuden ihailusta perustuu kenties ajatukseen, että nuoren ja nuorekkaan näköinen ihminen on sisäisestikin vielä niin nuori, ettei kuolo häntä vielä korjaa. Yritetään huijata kuolemaa kiristämällä rypyt suoriksi, istuttamalla päälaelle uusia hiuksia ja ehostamalla itsensä nuoremmaksi. Jokainen kuitenkin tajuaa syvällä sisimmässään, ettei kuolemaa voi huijata.

Meillä ajatellaan, että ihmisen elämä on jatkumo, joka alkaa syntymästä ja päättyy kuolemaan, mutta vanhojen perinteiden mukaisissa uskomuksissa ajatellaan, että elämä on kyllä eräänlainen jatkumo, mutta se ei pääty ihmisen kuolemaan. Kuolema on osa elämää, ja kuolemassa vain olomuoto ja ymmärrys muuttuvat. Eivät nämäkään ihmiset toivo ennenaikaista kuolemaansa, mutta he ovat eri tavalla valmistautuneet siihen, kuin me täällä länsimaissa. Jatkumon sijasta voisikin puhua spiraalista. Tähän spiraaliin liittyy näkemisen ja parantamisen yms. ohella völvan yksi tärkeimmistä tehtävistä. Kautta ihmiskunnan historian tietyt ihmiset yhteisöissään ovat saattaneet ja opastaneet kuolevien tai jo kuolleiden sieluja kohti määränpäätänsä. Kreikkalaiset puhuvat psychopompoksesta, joka tarkoittaa kirjaimellisesti sielujen ohjaajaa. Omassa traditiossani tämä on sanana vieras, ja puhun mieluummin sielujen saattamisesta. Kaikki eivät siis käytä tätä kreikkalaista sanaa, mutta toimintaa, jossa sieluja ohjataan kuoleman hetkellä ja sen jälkeen, kohti tuonpuoleista, esiintyy kuitenkin lähes kaikissa uskonnoissa ja mytologioissa.

Völva on henkilö, joka kutsutaan paikalle, kun ihminen tarvitsee apua ja myös silloin kun hän tarvitsee apua kuolemassaan. En tarkoita kuolinapua tai eutanasiaa, vaan henkistä apua ja ohjausta. Völva on kuolevan ja hänen läheistensä kanssa ja helpottaa kuolemanpelkoa ja kuoleman kohtaamista sekä on omaisten tukena. Tässä on taas paino sanalla kutsua eli kukaan ei voi tunkea apuaan kuolintaloon pyytämättä. Völva viettää elämänsä aikana pitkiä aikoja henkimaailmassa, joten on luonnollista, että hän myös osaa saattaa kuolevan eteenpäin. Se ei olekaan tämän vaikeus, vaan kuolevan rinnalla oleminen ennen kuin hän on kuollut. Se ja omaisten tuska, ovat ne vaikeimmat asiat. Tämä tuska ja ahdistus välittyy usein suoraan kuolevalle lisäten hänen pelkoaan ja ahdistustaan, ja kerron myöhemmin mitä vielä pahimmassa tapauksessa voi käydä. Koenkin, että völvan tärkeä tehtävä on auttaa kaikkia tilanteessa olevia uskaltamaan kohdata kuolema ilman pelkoa. Ennen kuin siihen pystyy on kuitenkin osattava kohdata oma kuolemanpelkonsa. Henkimaailmassa touhuaminen ja tutustuminen kuolemaan vie völvalta kuolemanpelon, mutta siitä huolimatta kuolevan kohtaamisen pelko saattaa istua aika tiukassa, ja tästä pelosta on päästävä irti. Miten tämä sitten tehdään, koska kuolemasta puhuminen koetaan meillä usein irvokkaana? Huomasin ilokseni, että nykyään on olemassa ihmisiä, joiden titteli on kuolemavalmentaja. Tämä on erittäin tärkeä titteli ja yhtä tärkeä kuin elämäntapavalmentaja ja synnytysvalmentaja. Kuolemaan voi varautua ja siihen voi valmistautua ilman, että olisi irvokas, itsetuhoinen, ylidramaattinen, luulosairas tai todellisuuspakoinen. Kuolema on asia, johon voi oppia suhtautumaan luonnollisena osana ihmisen elämänkulkua. Kuolema ei ole luonnoton tila, ei edes silloin kun se on ennenaikainen. Olemme ohjelmoituja ajattelemaan, että jokainen meistä elää sen elinodotusiän mukaisesti ja kuolee sitten nopeasti ja kivuttomasti, ja tämä on normaalia. Kuolemalla ei kuitenkaan ole ikärajoja tai minimimäärää eletyille päiville tai tunneille, mutta siitä huolimatta se on aina luonnollista.

Omassa traditiossani ajatellaan, että kuolema on jatkuvasti ihmisen elämässä läsnä ja hän itseasiassa sijaitsee ihmisen vasemman olkapään takana. Sieltä häneltä voi kysyä neuvoa ja ohjeita. Kuolema on tavallaan kuin ystävä. Joskus hän saattaa antaa ihmiselle pieniä vinkkejä olemassaolostaan tai muistutuksia siitä, että hän todellakin luuraa hyvin lähellä ja, että kannattaisi alkaa elämään elämäänsä. Yksi esimerkki tällaisesta ovat ns. läheltäpiti-tilanteet, joissa esimerkiksi saa kuulla ylimääräisestä solumuutoksesta kehossaan ja tulosten odottelun tai hoidon aikana kokee tavallaan jo pienen kuoleman. Useimmat ehtivät tänä aikana miettiä elämäänsä hyvinkin perusteellisesti ja tajuta, että se kuolema voi todellakin nyt tapahtua. Sitä miettii mitä tuli tehtyä ja mikä jäi tekemättä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Tilanteessa usein miettii, mitä tekisi, jos saisi edes vuoden lisäaikaa. Kun negatiivinen tulos sitten tulee tai ihminen selviää hoitojen ansioista takaisin elävien kirjoihin, niin valtaosa muuttaa elämäänsä. He alkavat elämään, kenties ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. He ovat kohdanneet oman kuolemansa kasvoista kasvoihin ja se muuttaa ihmistä. Kukaan meistä ei tiedä, viekö kuolema meidät tunnin päästä vaiko vasta neljänkymmenen vuoden päästä, tai minä tahansa hetkenä siinä välissä, joten jokainen meistä voi ilman tuollaista lähelläpiti-tilannettakin miettiä asiaa samalta näkökulmalta kuin tilanteista selvinneetkin, ja miettiä miten haluaisin elää tulevan vuoden. Kuolema antaa meille itseasiassa elämänlahjan muistuttamalla meitä siitä, minkä kaiken voimme minä hetkenä tahansa jättää taaksemme. Monet tällaisen tilanteen läpikäyneet eivät myöskään enää pelkää kuolemaa, koska he ovat joutuneet työstämään sen läpi.

Tuolla alussa jo sivusin sitä, ettei sielun saattaminen ole se raskain osa völvan työtä, eikä useimmiten edes sen kuolevan kuolemaan auttaminen, vaan surun murtamat omaiset. Kun nyt puhun tästä kaikesta, niin puhun nimenomaan oman traditioni näkökulmasta eli nämä eivät koske kaikkia shamanistisia tms. traditioita. Meillä, völvilla, on sellainen maailmankuva ja ajatus, jonka mukaan sielu jää aluksi kuoleman tapahduttua kehonsa lähettyville. Jos kuolema on ollut äkillinen ja odottamaton, voi sielulta jäädä ymmärtämättä, että hän on kuollut. Surun murtama omainen on mahdollisesti menettänyt sielunpalasen ja tähän tyhjään tilaan kuolleen sielu saattaa mennä. Kun ihminen toteaa, että menetti läheisensä kuollessa puolet itestään tai tuntuu kuin palanen olisi poissa, niin hän oikeasti kuvailee hyvin tarkastikin mitä on tapahtunut. Völvan tehtävänä onkin tuollaisessa tilanteessa varmistaa, ettei kukaan ole tällaisessa tilassa ja tarvittaessa on paikattava nämä reiät. Mikäli sielu on jo sinne mennyt, niin silloin on luonnollisesti tehtävä muita toimenpiteitä. Kuolleen sielun saattamista ei kuitenkaan useimmiten tarvita, mutta kun tietyt ajat ovat kuluneet kuolemasta, völva selvittää onko kuollut ymmärtänyt olevansa kuollut ja onko hän päässyt jatkamaan matkaansa. Varsinainen sielun saatteleminen tehdään vasta siinä vaiheessa, kun tiedetään, että sielu on syystä tai toisesta jäänyt jumiin jonnekin matkansa varrelle eli automaattisesti ei ketään saateta.

Völvan omalla mahdollisella uskonnollisella vakaumuksella tai kuolevan vakaumuksella ei oikeastaan ole mitään merkitystä tässä kuoleman, kuolemisen tai sielun saattamisessa. Tämä tapahtuma ei ole uskonnollisesti värittynyt sen enempää kuin völva synnytyssalissa doulankaan roolissa. Hän on vain läsnä, ja pyydettäessä auttaa pyydetyn avun mukaisesti. Hän on vain apuhenkilö henkimaailman ja päähenkilöiden välillä.

Comments are closed.