Kun linnut saapuvat

Kun linnut saapuvat

Tämä ei ole väärään vuodenaikaan ajoitettu postaus, eikä siis liity kevääseen ja muuttolintujen paluuseen -vaikka sitä aika niin rakastankin.

Sanotaan, että kun linnut saapuvat ihmisen elämään, alkaa hänen henkinen polkunsa.

En tiedä allekirjoittaako jokainen ornitologi tuota väitettä, mutta lähes jokainen polullaan kulkija voi melkein tarkalleen sanoa ensimmäisen kohtaamisensa lintujen kanssa, joka kenties muutti polun suuntaa tai jopa jälkeen päin katsottuna sai ihmisen astumaan tälle polulleen. Itse muistan sen kuin eilisen päivän kun elämääni ja urbaanille piha-alueelle ilmestyi haukka. Se oli täysin väärässä paikassa ja väärään aikaan. Se vietti pihallamme tietyn ajan, huusi muutaman metrin päässä talosta öisin hyvin pelottavalla rääkyvällä äänellään ja päivisin istui katselemassa ikkunoistamme sisälle. Saattaisin pitää näitä muistoja mielikuvituksen tuotteena, jos eivät muutkin olisi nähneet ja kuulleet sitä ja kyseisestä haukasta löytyy jopa kuviakin, joissa se tiirailee ikkunasta sisään. Tämä nimenomainen haukka sai aikaiseksi sen, että olen tällä polullani vielä tänäkin päivänä.

Olen aina rakastanut eläimiä, mutta lintuja ihailin ilman sen kummempaa tunnesidosta. Haukkaa ja muita petolintuja jopa hieman kammosinkin aikaisemmin. Tämä kaikki muuttui täysin selittämättömästi ja äkillisesti tuon haukkakohtaamisen jälkeen. Yht’äkkiä kaikki lintujen äänet alkoivat kuulostaa todella voimakkaalta, näin lintuja joka paikassa -niitähän toki oikeastikin näkyy koko ajan joka paikassa, mutta tämä oli erilaista, siis todellakin NÄIN ne. Tuntui kuin ne olisivat alkaneet sirittää kovempaa ja nimenomaan tarkoituksenaan tulla kuulluiksi ja nähdyiksi. Jokaisella linnulla oli tavallaan oma tarinansa ja huomasin hymyileväni jokaista, pienintäkin tsirppaa seuratessani. Näin jokaisen pienen silmäparin, joka piti meitä pihalla silmällä ja suureksi riemukseni valtaosa pihamme linnuista on oppinut tuntemaan myös minut. Sillä seurauksella, että ne pesivät autotalliin, pihasuihkupuuhun ja lasten majapuuhun. Me emme ole enää uhka toisillemme, vaan elämme symbioosissa. Emme kuitenkaan opeta niitä tulemaan hakemaan ruokaa kädestä tms., koska maailma on raadollinen paikka eläimelle, joka kuvittelee kaikkien ihmisten olevan eläinrakkaita. Siis pidämme turvallista etäisyyttä, mutta elämme rinnakkain, kuten esi-isämmekin aikoinaan tekivät. 

Esi-isillemme linnut olivat hyvin tärkeä osa heidän uskomusjärjestelmäänsä ja monet muinaiset lintutarinat liittyvät aikaan ja ajallisuuteen sekä elämän kiertokulkuun.Kalliopiirustusten ja -maalausten yleinen aihe ovat olleet erityisesti vesilinnut, joilla ajatellaan olevan keskeinen osa maailmankaikkeuden synnyssä. Kuolevan ihmisen henki lentää lopun koittaessa lintuna ruumiista, mutta palaa sieltä ottamaan vastaan elävien tuomat antimet kertoen elämän jatkumisesta tuonpuoleisessa ja palaa vielä kenties jonakin päivänä itse takaisin tähän elämäänkin.

Näitä samankaltaisia tarinoita ja mytologioita löytyy ympäri maailmaa ja erityisesti kotkista, kurjista, käestä, haukoista, pöllöistä ja joutsenista sekä muista vesilinnuista löytyy paljon tarinoita yli maan- ja maanosarajojen. Itämerensuomalaisessa syntyrunossa sotka lentää väsyneenä alkumeren yllä etsien lepopaikkaa. Lopulta se laskeutuu vedessä ajelehtivan jumalan polvelle ja munii munan. Muna kuitenkin putoaa hajoten ja sen kappaleista syntyvät maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet. Myöhemmissä tarinoissa maailmankaikkeus syntyy pääskysen laivanmastosta putoamasta munasta tai siten, että pääsky tai kuikka kokoaa maailman sukeltamalla maata merenpohjasta. Näitä kaikkia tarinoita yhdistää muna eli maailma tai maailmankaikkeus nähdään kolmikerroksisena ja munan muotoisena. Hieman taas pelkistettynä voi sanoa, että tämä maailma koostuu vainajien alisesta, ihmisten keskisestä maailmasta ja jumaluuksien ylisestä. Muuttomatkoja tekevät joutsenet, hanhet ja sorsat (ja muut vesilinnut) ovat ylisten jumaluuksien viestinviejiä ja näiden lintujen tie ylisen ja ihmisten maailman välillä kulki pitkin Linnunrataa. Ylinen on suomalaisessa kansanuskossa myös ns. Lintukoto eli paikka, jossa linnut talvehtivat. Maailma, jonne johtaa ahdas aukko eteläisessä horisontissa, paikassa, jossa taivaankansi koskettaa maanpintaa.

Suomalaisessa mytologiassa esiintyy myös jättiläismäinen vaakalintu eli kokko, joka ilmeisesti on joko korppi tai kotka, joka iskee tulta. Kesällä ja pääsisäisenä poltettavat kokot lienevät saaneen nimensä tästä myyttisestä linnusta. Samanlaisia ukkoslinnusta kertovia uskomuksia, jossa lintu iskee salamana tulen maailmaan, tavataan muun muassa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilta. Kurjen puolestaan sanottiin kannattelevan koko taivaankantta. Sammon ryöstössä vartioiva kurki herää Lemminkäisen lauluun ja hälyttää Pohjolan väen takaa-ajoon. Kaikista pyhin lintu oli kuitenkin laulujoutsen  ja sitä pidettiin ihmisen yhtenä esi-isänä karhun ja hirven ohella, eikä ihmissuvun esi-isää saanut vahingoittaa tai syödä.  Lemminkäinenkin lopulta menetti henkensä, kun hän yritti pyydystää tätä pyhää lintua. Joutsenen surmaajaa kohtasikin siis aina varma kuolema. Joutsen eli usean maailman rajalla ja kykeni uimaan vainajien ja tämänpuoleisen väliä sekä lentämään Linnunrataa pitkin jumaluuksien ylisiin. Joutsen haki ja toimitti viestejä toiselta puolelta. Joutsenen tappaminen on kuin tappaisi enkelin, sanoo vanha sananlasku. Karjalasta löydettiin aikoinaan hauta, jossa pieni lapsi oli haudattu joutsenen siiven päälle, kuin enkelin siiven päälle, ja on mietitty mikä sen tarkoitus oli: lähettiinkö lapsi viimeiselle matkalleen joutsenen saatamana ja turvaamalla siten hänen pääsynsä vaikkapa ylisiin?

Vaikka suomalaiset lintulajit saivat viralliset nimensä ja tieteelliset sukunsa vasta 1800-luvulla, niin suurin osa suomalaisten lintujen nimistä ovat kuitenkin ikivanhoja ja jo esi-isiemme käyttämiä kuten västäräkki ja pääsky, huuhkaja, joutsen, korppi, kurki, pyy, sotka, kalasääski, varis ja kuikka. Esi-isämme seurasivat lintujen käyttäytymistä ja ennustivat niistä tulevia tapahtumia. Kevätmuutto ennakoi uuden kasvukauden alkamista ja elämän saapumista takaisin pitkän pimeän ja kuolleen ajan jälkeen. Jos esimerkiksi kurkiaura lensi korkealla hyvässä järjestyksessä, tulossa oli lämmin kesä, mutta jos kurjet lensivät matalalla ja epäjärjestyksessä, oli luvassa sateita. Keväisin kurjet myös varoittivat ihmisiä jäiden haurastumisesta. Syksyllä lintujen poismuutto taas ennakoi luonnon kuolemista ja tulevaa pimeyttä. Muuttolintujen kykyä suunnistaa pidettiin jo tuolloin hyvin erikoisena ja toisin kuin nykyihminen, joka tietää suunnistuskyvyn liittyvän lintujen kykyyn tunnistaa maisemia sekä heidän kykynsä aistia magneettikenttiä, niin silloiset ihmiset pitivät tätä kykyä yhdistettynä lentämisen vapauteen ylimaallisena ja maagisena ominaisuutena. Tuolloin esimerkiksi laivojen mastoihin saatettiin kiinnittää onnea tuovia ja suunnistamista helpottavia lintukuvia. 

Muinaiset suomalaiset uskoivat, että ihmisellä on monta sielua: henki/löylysielu, itsesielu sekä haltija. Näistä olen kirjoittanut aikaisemmin, mutta pelkistetysti esitettynä ajateltiin, että henki eli löyly edusti ruumiin konkreettista elämää ja elinvoimaa eli sitä hengitystä, sydämen sykettä ja verenkiertoa. Kun hengitys lakkasi, tämä henki pakeni usein pienen eläimen muodossa, ja usein nimenomaan pikkulinnun eli sielulinnun hahmossa. Merimiehien sielu saattoi myös lähteä lokin muodossa. Ajateltiin myös, että sielulintua vastaan tulivat saattajalinnut. Saattajalintu, yleensä korppi, naakka tai huuhkaja, saattoi tulla talon läheisyyteen jo hyvissä ajoin ennen kuolemaa odottamaan kuolevan sielulintua ja linnun ilmestyminen vakavasti sairaan pihapiiriin ajateltiinkin enteeksi lähestyvästä hengenlähdöstä.  Vainaja saattoi myös ilmestyä linnunhahmossa vanhalle kotipihalleen ja pikkulintujen ruokkiminen onkin ollut alunperin kuolleista esi-isistä huolehtimista. Osa tutkijoista on väittänyt kuppikivien, joihin laitettiin vainajille ruokaa, perustuvan juuri tähän ajatukseen, että vainajat saapuisivat lintuina ja saisivat näin ruokansa näistä kuppikivistä. Erityisesti joulun aikaan laitettiin pihan linnuille apetta ja kutsuttiin heidät sillä tavalla mukaan juhlaan. Useimmat meistä muistavat varmaan surullisenkauniin joululaulun ”Varpunen jouluaamuna”, jossa kerrotaan miten lintuja jouluaamuna ruokkiva tyttö törmääkin kuolleeseen veljeensä sielulintuna.

Muistan omasta lapsuudestani, miten isoäitini kertoi tarinoita linnuista. Yksi mielenkiintoisimmista linnuista oli käki. Käkeä pidettiin joko ilon tai epäonnen tuojana. Jos käki ei kukkunut toukokuun loppuun mennessä, niin isoäiti sanoi kesän tulevan myöhässä ja jos käki taas kukkui liian pitkään eli tuonne heinäkuun loppupuolelle niin luvassa oli pitkä ja lämmin kesä. Käen kukunnasta laskettiin tulevia elinvuosia tai vuosia omiin häihinsä, mutta vanhat ihmiset laskivat vuosia hautajaisiinsa. Jos kuuli käen kukkuvan aamulla ennen kuin ehti syödä aamupalaa, niin huono onni vainosi koko kesän. Usein siis kuuntelimmekin käen kukuntaa portailla aamutuimaan isoäitini kanssa istuen ja sokerikorppua nakertaen. Minä laskien tulevia elinvuosiani ja isoäitini todennäköisesti vuosia hautajaisiinsa. Molemmat olimme siis tyytyväisiä pitkistä kukunnoista.

Itselleni käki on aina edustanut iloa ja onnellisia asioita, mutta esimerkiksi saamelaisille käki on noitalintu, linnuksi muuttunut noita ja siksi käen tappajaa odottikin kuolema. Monien lintujen ajateltiinkin tuovan vähintäänkin huonoa onnea. Jos korpit, joita pidettiin lemmon lintuina, riitelivät talon päällä, pariskunnalle tuli ero.  Korppi saattoi myös olla noutamassa vainajan sielua ja ennakoi siten kuolemaa. Raakkuvat varikset tiesivät onnettomuutta. Samoin pihalla naureskelevat harakat ennustivat pahaa onnea, epäonnistumisia työssä, tappeluja ja riitaa talonväelle. Tosin talon edessä hyppivä ja naurava harakka saattoi myös ilmoittaa vieraan saapumisesta. Kirkkojen lähistöllä asuvat naakat olivat syntisten vainajien sydämiä. Naakan mainittiin myös hakevan kuolleiden sieluja. Tikkakin piti häätää pihapiiristä, koska tikan seinään koputtamisen ajateltiin nimittäin ennakoivan kuolemaa tai kovaa lumipyryä. Kuikkaakin pelättiin noitalintuna.  Pääskysen pesää puolestaan ei saanut missään nimessä rikkoa, koska niin kauan kuin talossa asui pääskysiä, niin talossa asui myös onni, vauraus ja ilo. Jos pääskyt lähtivät talosta oli talonväellä sama edessä. Muinaiset suomalaiset uskoivat väkiin eli erilaisiin henkiin ja metsälinnut edustivat metsän väkeä, joten niitä ei haluttu omaan pihapiiriin, ja niiden ilmestymisen poikkeuksellisen suurina joukkoina ajateltiin ennustavan myrskyä tai jopa kuolemaa. Eri väet piti pitää visusti erossa toisistaan tai onnettomuus osui varmasti kohdalle.

Linnuilla on siis ollut ja on edelleen suuri merkitys ihmisten elämässä. Kun sanotaan ihmisen henkisen polun alkavan lintujen saapuessa ihmisen elämään, niin sillä tarkoitetaan juuri tuota lintujen yhteyttä henkimaailmaan, ylisiin, keskisiin ja alisiin. Linnut toimivat viestintuojina ja sanansaattajina tuoden näistä maailmoista ihmiselle viestin, joka usein on kutsu shamanistiselle tms. polulle. Tämän kutsun jälkeen linnut eivät koskaan enää ole ”vain” lintuja. Näet niitä kaikkialla, kuulet niiden viserryksen, huhuilun, kukunnan, sirityksen, huudon ja poikasten piipityksen siitä hetkestä lähtien kirkkaampana, selkeämpänä ja kutsuvampana kuin koskaan aikaisemmin. Osa väittää varmaankin kokevansa sen jokainen kesäaamu yrittäessään nukkua ikkuna auki, mutta se on eri asia. Tämän kohtaamisen jälkeen lintujen äänet eivät enää häiritse, ei edes se kakofonia kello viisi kesäaamuna.

Comments are closed.