Kun elämä on jumissa ja polku hukassa

Kun elämä on jumissa ja polku hukassa

Kun polku on noussut pystyyn, tai kadonnut kokonaan näköpiiristä ja elämä tuntuu lievästi sanottuna potkivan päähän. Ihmissuhteet menevät solmuun, blogiin ei keksi kirjoitettavaa, sillat roihuavat ja ovia paiskautuu toistuvasti vasten kasvoja, mutta missään ei tunnu avautuvan tilalle edes niitä paljon puhuttuja uusia ikkunoita. Taudit iskevät toinen toisensa perään ja hetken joudut oikein miettimään, oletko ylipäätänsä ollut viimeisen vuoden aikana edes kokonaista viikkoa terveenä.

Ihminen on siitä metka otus, että mikäli hän edes hieman suostuu kuuntelemaan itseään, niin hän osaa aavistaa mistä kiikastaa. Sen suhteen hänessä on vielä ripaus sitä luontoa, josta hän niin kovasti yrittää karkuun. Eläimetkin nimittäin luonnossa tietävät milloin jokin on vialla ja hakevat siihen apua esimerkiksi syömällä jotakin tiettyä kasvia tai paastoamalla. Luonnon ja ihmisen väliltäkin löytyy kaksi otusta, nimittäin kissa ja koira, jotka syövät ruohoa halutessaan syystä tai toisesta oksentaa.

Joskus ihminen voi tiedostaa tilanteensa, mutta tajuaa myös, ettei tilanteen korjaamiseen riitä maahumalatee tai islanninjäkälän popsiminen. Tilanteen korjaamiseen vaaditaan suurempia toimenpiteitä. Puhutaan pienestä kuolemasta. Ihmisen on luovuttava jostakin päästäkseen eteenpäin tai, jotta jotakin uutta voisi syntyä. Mutta mitä tehdä, jos et yksinkertaisesti tiedä miten ratkaista ongelma? Olet jumissa, etkä enää näe eteesi, et taaksesi etkä uskalla ottaa askeltakaan siinä pelossa, että astut väärään suuntaan.

Tässä eräs keskustelu, joka on käyty vanhan ja viisaan opettajan ja jumissa olevan oppilaan välillä.

”Istuimme talvisessa metsässä, syksyn myrskyissä kaatuneen puunrungon päällä, ja kerroin opettajalleni, että polkuni on pahasti hukassa ja kysyin mikä se polkuni loppujen lopuksi oikein edes on? 

Hän vastasi hitaasti: ”Miten minä voisin tietää mikä sinun polkusi on”. Nyökkäsin, koska tiesin hänen vastaavan noin, vaikka toivoin kerrankin toisenlaista vastausta.

”Millä sitten oikeastaan on mitään merkitystä?” Nyt hän vuorostaan nyökkäsi ja ojensi kätensä eteensä piirtäen käsillään horisonttiin piirtyvät kalliot, puut, lumen ja taivaan: ”Tällä”. Pitkän tauon jälkeen hän laski kätensä sivuilleen ja jatkoi: ”Eikä millään”. 

Hämmentyneenä kysyin ”Eikö millään ole mitään merkitystä?” Katsoin hänen syvien ryppyjen uurtamia kasvojaan ja ihmettelin: ”Entä tulevaisuus? Tai menneisyys? Eikö niilläkään ole merkitystä?”

”Niillä saattaa olla, mutta juuri nyt niillä ei ole.” Ymmärsin mitä hän tarkoitti. ”Ainoastaan tällä hetkellä on merkitystä. Sillä, mitä teet juuri nyt. Ei sillä mitä teit eilen, tai mitä olit suunnitellut tekeväsi huomenna -sitä ei välttämättä edes tule. Vain tämä hetki merkitsee.”

 Huomasin opettajani hymyilevän minulle. Huokaisin kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni, kunnes huomasin seuraavan huolen nousevan pintaan: ”Jos tämä hetki on ainoa, jolla on mitään merkitystä ja yritän löytää polkuani, niin miten ihmeessä löydän sen, jos en edes voi suunnitella tulevaisuuttani?”

Vastaus tuli hieman huvittuneena: ”Ala kävellä!” Nyt oli minun vuoroni hymyillä. Vastaus oli niin helppo -kävele ja polkusi alkaa muotoutua.

(Tämä keskustelu ei ole minun ja opettajani välinen keskustelu, mutta olen käynyt täsmälleen vastaavia keskusteluja.)

Tänään on kevätpäiväntasaus eli se hetki, jolloin auringon keskipiste siirtyy eteläiseltä tähtitaivaalta taas meidän pohjoiselle tähtitaivaallemme. Se on meille pohjoisen asukkaille lupaus kevään ja uuden elämän saapumisesta. Monet henkisen polun kulkijat istuttavat tänään kukkia ja vaihtavat kukkamultia sekä siivoavat kotinsa ja sielunsa nurkat sekä miettivät uudistumisentarpeitaan. Minä aion istua pitkän sairastelun jälkeen hetken pihalla kuunnellen talitiaisten kevätlaulua, siivota nurkkani ja ottaa sitten vastaan kauan odotetun vieraan – vanhimman opettajistani, ja alan taas kävellä.

 

Comments are closed.