Kulttuurinen appropriaatio

Kulttuurinen appropriaatio

Varoituksen sanana ja vastuuvapauslausekkeena mainittakoon, että tuleva kirjoitus tulee takuuvarmasti aiheuttamaan mielensäpahoittamista 😉

Maahamme ovat saapuneet Yhdysvalloista (yllätys yllätys) alun perin lanseeratut, ja maailmalla jo jonkin aikaa vaikuttaneet käsitteet: kulttuurin lainaaminen, kulttuurinen omiminen eli kulttuurinen appropriaatio ja kulttuurinen varastaminen. Kaikki käsitteet tarkoittavat periaatteessa samaa eli sitä, että yleensä valtaväestö käyttää toisen kulttuurin elementtejä. Jotkut pitävät sitä vähintäänkin arveluttavana ja katsovat sen olevan vähemmistön sortoa tai sen identiteetin tai älyllisen omaisuuden riistämistä. Toiset taas pitävät kulttuurista omimista väistämättömänä asiana ja keinona edistää moninaisuutta ja ilmaisunvapautta. Kannattajat näkevät kulttuurisen lainaamisen myönteisenä asiana, ja jopa osoituksena toisen kulttuurin arvostamisesta.

Toivoisin, että tästä keskusteltaessa eroteltaisiin käsitteinä kulttuurinen varkaus, joka ei ole hyväksyttävää ja joka on aina riistoa, ja lainaaminen tai omiminen. On moraalisesti aivan eri asia lainata ideoita toisilta, kuten esim. keltit ja viikingit, jotka tekivät hiuksiinsa rastoja Euroopassa, ja masait ja monet muut heimot tekivät niitä Afrikassa, kuin varastaa kulttuuri toiselta kulttuurilta ja siten viedä kyseisen kulttuurin identiteetti. Ovatko viikinkien rastat olleet kulttuurista varastamista, omimista, lainaamista vai luonnollinen seuraus planeetalla, jolla ihmiset ovat matkustelleet ristiin rastiin olemassaolonsa alkuhetkistä lähtien? Uskontommekaan eivät ole muuta kuin toisten uskontojen lainaamisia. Kansanvaellusten aikaan ihmiset siirsivät tietoa, taitoa ja uskomuksia geeniensä ohella kaikkialle, missä kulkivat. Muun muassa Pohjois-Amerikan alkuperäisväestö on aikoinaan kulkenut jäiden yli Aasiasta nykyisten Yhdysvaltojen ja Kanadan alueille ja vieneet mennessään mm. rummut, sulkapäähineet ja uskonsa. Heidän kulttuurinsa on hyvin saman näköinen vieläkin kuin Siperian alueen kulttuuri aina sulkapäähineitä ja shamanismia myöten. Kuka siis on ominut ja keneltä? Skandinaavinen muinaisusko taas on kuin suora toisinto muinaisten kreikkalaisten jumaltarustoista, ja myös suomenuskon ja skandinaavisen muinaisuskon jumalista löytyy huolestuttavia yhtymäkohtia. Ovatko siis pohjolan rautakauden asukkaat sortuneet kulttuurin omimiseen ensin kreikkalaisilta ja sitten toisiltaan? Asiat eivät ole näin mustavalkoisia ja suurimmasta osasta ei koskaan voida saada selville kuka alun perin jonkin asian keksi ja kuka sen omi. Nykyään rastoista pohjoismaalaisen valkoisen päässä voi saada melkoisen hepulin aikaiseksi, mutta ovatko hänen rastansa perua viikinkien rastoista, masaiheimon rastoista vai karibianmeren rastoista ja kenen rastat ovat omitut? Ja mitenkäs sitten on rastojen vastakohdat, siis vaalennetut tai punaisiksi värjätyt suorat hiukset? Ovatko ne vain ja ainoastaan skandinaavien ja kelttien jälkeläisten yksinomaisuutta? Pitäisikö meidän loukkaantua suoristusrautojen käytöstä ja hiusten valkaisuista silloin kun niitä tekee joku, jonka kulttuuriin suorat, sileät ja vaaleat hiukset eivät ole kuuluneet?  Entäs tatuoidut skandinaaviset riimut suomalaisen ihossa? Saako hän käyttää niitä, jos ei perimä ole ruotsalainen, norjalainen, tanskalainen, islantilainen tai grönlantilainen? Tämä menee jo kärjistämiseksi, mutta koska asioilla on aina taipumus mennä hyvin pitkälle ääripäähän ennen kuin se palaa takaisin edes jotakuinkin normaaliin tilaan, niin tätä taustaa vasten on ihan oletettavaa, että tämä kulttuurinen appropriaationkin menee täysin ääliömäisyyksiin ennen kuin taas järki palaa kuvioihin.

Nykyään mielensäpahoittajat hyökkäävätkin ja syyttävät toisia tästä kulttuurisesta appropriaatiosta hyvin heppoisin perustein ja edes faktoja tarkistamatta.  Viimeisimpänä esimerkkinä saamelaisten kohtuuttoman voimakas reaktio ”noitarummun” esiintymiseen Oululaisen yliopiston oppilaskunnan videossa. Heidän (saamelaisten) mielestä videossa oltiin omittu heidän kulttuurinsa muinaisuskon esine eli noitarumpu ja se koettiin syvästi loukkaavana. Niin, kuten tämän blogin lukijat jo ovat useaan otteeseen varmaan lukeneet, niin rumpu ei tutkitusti ole pohjoismaissa vain saamelaisen muinaisuskon esine, vaan rumpua käyttivät suomalaisen- ja kalevalaisenkin muinaisuskonkin edustajat, tietäjät ja parantajat. Kannus on ikiaikainen karjalainen soitin ja uskonnollinen esine ja saagoissa mainitaan rummun käyttö myös skandinaavisessa muinaisuskossa ja nimenomaan osana uskonnollista rituaalia. Saamelaiset eivät siis mitenkään voi omia rumpua kulttuurisena perintönä maassa ja alueella, jossa rumpu on ollut osa historiaamme jo ennen kuin maillamme pohjolassa oli edes maantieteellisiä rajoja.

Loukkaantuminen, uhriutuminen ja mielensäpahoittaminen ovat varmasti ne käsiteet, jotka leimaavat meidän aikakauttamme tulevien sukupolvien silmissä. Kenties he ajattelevat, että sen sijaan, että ihmiset olisivat tuolloin tehneet jotkakin rakentavaa ja pelastaneet yhdessä maapallon, niin he päättivätkin minä-minä-keskeisessä ja ”minulla on oikeus (muttei velvollisuuksia)” – kulttuurissaan viisveisata mistään muusta kuin omasta mielensäpahoittamisesta. Ja siitä kantavat raskaimman taakan jälkipolvemme. Mutta ei hätää, ainakin he taistellessaan hengestään maapallon olemattomien resurssien keskellä, tietävät, että rastat eivät kuulu valkoisen päähän ja noitarummun käyttäminen on loukkaavaa. Kannattaisi varmaan nyt pahoittaa mielensä siitä, että nämä kiittämättömät sukupolvet tulevat todennäköisesti vihaamaan meitä tekojemme takia?!

Comments are closed.