Karhumies, Vesa Tuominen ja Esa Silander

Karhumies, Vesa Tuominen ja Esa Silander

Käsi ylös se, joka ei tiedä kuka on Sulo Karjalainen tai Juuso-karhu? Ei varmaan kovinkaan montaa kättä tämän blogin lukijoiden joukosta noussut, koska sekä Sulo että Juuso ovat muodostuneet jo legendoiksi. Kaikki Suomessa tietävät Sulo Karjalaisen, miehen, joka on valittu Suomen positiivisimmaksi ihmiseksi ja, joka pääsi linnanjuhliinkin elämäntyönsä ansiosta. Miehen, joka on nostanut karhut takaisin suomalaisten huulille, ja sen miten ihminen voi vielä tässäkin ajassa ajatella jotakin muuta kuin ensisijaisesti itseään. Hän on Sulo Karjalainen, mies joka on adoptoinut emonsa menettäneitä karhunpentuja, ja elänyt niiden kanssa vuosikausia. Useimmat pennut ovat löytyneet salametsästyksen uhreina kaadettujen emojensa ruumiiden vierestä ja Suloa sekä Erik S. Nyholmia saamme kiittää siitä, että aikoinaan saatiin laki, joka kieltää emokarhujen ampumisen.

Myönnän kuuluvani niihin, jotka ovat katsoneet joka ikisen Sulo Karjalaisen karhuista tehdyn videon YouTubesta ja tirauttaneeni muutaman kyyneleenkin Juusokarhun asettautuessa talviunille. Joten odotin tätä kirjaa kuin karhu talviunilta heräämistä. Karhut ovat mahtavia, upeita, majesteettisia sekä kuuluvat historiaamme, mytologiaamme ja ovat osa meitä suomalaisia, ja naisena minun on pakko todeta, että ”ne ovat ihania”. Mutta tässä konseptissa on muutakin kuin karhujen hienous, joka vetoaa. Sulo Karjalainen, ja hänen rinnallaan työskentelevät ihmiset, tuovat meille tunteen, että niin kauan kun jostakin löytyy vielä ihmisiä, jotka haluavat auttaa hädänalaisia eläimiä, niin kaikki ei ole vielä menetetty. Se luo uskoa ihmiskuntaan.

Sulo Karjalainen on porotilallisen poika, joka kasvoi pienestä pitäen kunnioittamaan luontoa ja kotitila totutti Karjalaisen elämään petoeläinten keskellä. Ihminen oli osa luontoa ja luonto ihmistä. Ensimmäisen karhunsa Sulo kohtasi lapsena uimarannalla. Rannalla kasvoi pitkäoksainen kuusi, jonka oksat ulottuivat maahan asti. Oksien seasta kohosi karhun pää. Karhu ja Sulo katsoivat hetken toisiaan ja karhu murisi, syvästi kuin ukkonen. Hetken Sulo mietti mitä karhun päässä mahtoi liikkua ja sitten hän lähti pakoon ja niin lähti karhukin.  Kotona Sulon isä Väinö kertoi pojalle, ettei karhuja tarvitse pelätä, jos niitä ei häiritse. Näin sanoi kokenut poromies siitäkin huolimatta, että hän tiesi kokemuksesta karhujen vievän poronvasoja. Isällä oli kuitenkin normaali suhtautuminen tilanteeseen ja hän kasvatti lapsensakin ymmärtämään, että se on vain normaalia luonnon kiertokulkua. Ja turhaan pelkoon ei ole aihetta.

Nuorena aikuisena Sulo lähti mukaan kaivonporausbisnekseen ensin setänsä apuna, sitten oman poran omistajana, itsenäisenä yrittäjänä. Myöhemmin uusi kalusto olisi tullut liian kalliiksi ja Sulo siirtyi hoitamaan kotitilaa veljensä kanssa, ja perusti kalankasvattamonkin. Ajan kuluessa kalankasvattaminen muuttui kuitenkin kannattamattomaksi lisääntyneen tarjonnan takia, mutta sitten kuvioihin astui suurpetotutkija Erik S. Nyholm, ja karhumiehen tarina varsinaisesti alkaa. En spoilaa tämän enempää, mutta kuten elämässä yleensäkin, kaikki ei mene elämässä niin kuin on suunnitellut, ja joskus ihminen voi löytää itsensä suorittamassa elämäntehtävää, jota ei koskaan olisi itselleen voinut kuvitellakaan.

Kustantaja kertoo kirjasta näin Koskettava tarina Sulo Karjalaisen ja Juuso-karhun ystävyydestä!

Joka aamu kello kahdeksan mies ottaa takin naulasta, laittaa lakin päähän ja suuntaa kohti aitauksia, joissa eläimet ovat. Hän kiertää karhujen, susien, kettujen, ilvesten, ahman ja porojen aitaukset tarkistaakseen, että kaikki hyvin. ”Millä mielellä sitä ollaan?” hän kysyy Juusolta, isolta uroskarhulta. Juuso katsoo miestä silmiin ja hymy leviää sen karvaisille kasvoille. Kaikki on siis hyvin, toteaa mies ja jatkaa kierrostaan päivän muihin toimiin.

 Sulo Karjalainen on adoptoinut emonsa menettäneitä karhunpentuja. Hän on osoittanut karhujen inhimillisen puolen elämällä niiden kanssa. Elämäntyöllään hän on näyttänyt, että ihmisen ja karhujen välinen yhteys voi kasvaa ystävyydeksi.

Sulon karhut tuntevat iloa ja surua ja pitävät hoitajaansa omana emonaan. Sulo on käynyt karhujensa kanssa kalassa ja metsällä. Hän on nukkunut niiden kanssa tarkkaillen niiden unirytmiä. Hän on halunnut osoittaa, etteivät karhut normaalioloissa ole ihmiselle vaarallisia. Ne väistävät ihmistä ja haluavat elää rauhassa.

 Sulon karhut eivät enää pärjäisi luonnossa. Ne ovat aina eläneet ihmisen lähellä ja osoittautuneet hyvin taitaviksi ja luoviksi. Inhimillisiksi.

 Erityisen lahjakkaaksi on osoittautunut Juuso, Sulon karhuista kuuluisin. Juuso on taiteilijaseuran jäsen. Hän maalaa tassuillaan tai koko kehollaan. Juuson tauluja on myyty ympäri Suomea, ja taiteilijakarhuna hänet tunnetaan ympäri maailmaa.

 Karhumies kertoo Sulosta ja hänen suurpetokeskuksestaan Kuusamossa: hänen elämäntyöstään ja karhuistaan, joilla kaikilla on tarinansa ja persoonallisuutensa, kuten meillä ihmisilläkin.

Karhumies-kirjan tekijät ovat kirjailija, kirkkoherra Vesa Tuominen ja käsikirjoittaja Esa Silander. Kirjan kuvitus on suureksi osaksi Tapio Paappasen käsialaa.”

 Usein kun puhutaan ei-luonnonvaraisista karhuista, niin ei voi välttyä keskustelulta siitä, onko karhujen vangittuna pitäminen väärin. Myös Sulo on kuullut näitä kommentteja ja hän toteaa kirjassaan näin ”Kun ne on orpoina pentuina tuotu keskukseen eivät ne enää selviä luonnossa vaan kuolevat viimeistään talven tullessa, koska eivät osaa kerätä tarpeeksi vararavintoa talviunien koittaessa. Toinen vaihtoehto on, että emonsa menettäneet pennut jäävät luontoon oman onnensa varaan. Lopputulos on sama.”

 Lopuksi vielä toinen lainaus kirjasta ”Sulo toteaakin, että karhu on niin älykäs, että sitä voi verrata ihmiseen. Karhu voi opettaa kohtaamisen. Sillä on sovitteleva luonne, eikä se halua riitaa. Karhu puolustautuu vain pakon edessä. Karhu väistää tilannetta, jossa se joutuisi puolustautumaan. Näin se voi opettaa toisen kunnioittamista. Kunnioittaahan se itse ihmistä ja väistää kohdatessaan”

 Tätä ei mainita kirjassa, mutta usein saa lehdistä lukea miten pentujen kanssa ollut naaras on uhitellut ihmiselle ja varsinkin tilanteessa, jossa ihminen on joutunut emon ja pentujen väliin. Mutta tiesittekö sitä, että karhuemo nimenomaan hakeutuu poikasineen ihmisen läheisyyteen, koska se kokee ihmisen läheisyyden turvaavan sen poikaset? Urokset, jotka usein tappavat poikasia, eivät uskalla tulla niin lähelle ihmisasutusta ja siksi se jättää emot poikasineen rauhaan. Karhuemo siis hakee turvaa ihmisistä.

 

Kirjailija: Vesa Tuominen ja Esa Silander
Kustantaja: Docendo
Kirjan julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 120
ISBN 9789522914583

 

 

 

Comments are closed.