Kansanparannus
Usein sanotaan, että Suomessa lääketiede on painanut perinteisen kansanparannuksen, jota siis myös kansanlääkinnäksi kutsutaan, unholaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan se elää ja voi hyvin. Sen saman kansan, jonka esi-isät aikoinaan saivat kaiken avun kansanlääkinnästä, jälkeläiset hakeutuvat edelleen hyvinkin usein hoitojen piiriin, joita voisi kutsua kansanparannukseksi. Vaikka kansanparannus ei ole painunut unholaan, niin tiedot suomalaisten kansanlääkinnästä tai erilaisista hoito/parannustavoista ovat kuitenkin jääneet monelta osin hämärän peittoon, koska tietoa siirrettiin aikoinaan pääasiallisesti suusanallisesti jälkipolville. Kalevalaa ja Elias Lönnrotia, jota lääkärinä kiinnosti erityisesti kaikki parantamiseen liittyvä, on kiittäminen siitä, että edes osa rikkaasta karjalaisesta tiedosta saatiin kerättyä kirjoihin ja kansiin. Juuri näillä alueilla nimittäin suusanallinen kerronta- ja runonlauluperinne oli voimakkainta, ja siksi oli olemassa suuri vaara, että kaikki tämä tieto olisi osaajien myötä kadonnut. Ruotsissa, Norjassa ja islannissa tietäjät, parantajat yms. puolestaan kirjoittivat runsain mitoin reseptinsä ja parannuskeinonsa kirjoihin ja kansiin, joten näiltä alueilta on huomattavasti enemmän tietoa aina loitsuista lähtien, miten sairauksia tuolloin hoidettiin. Näitä hauraita, käsin raapustettuja aarteita putkahtelee esille tasaisin väliajoin vieläkin kellareiden ja ullakoiden uumenista, ja osista on tehty jopa pieniä painettuja kirjasia, jotka ovat myyneet meille modernin aikakauden ihmisille kuin häkä. Suomessa ehdottomasti arvokkain aarre-aitta, liittyen nimenomaan kansanomaiseen lääkintätietouteen, löytyy Kansanrunousarkostosta. Sen sisältämät 100 000 muistiinpanoa yksistään kansanparannuskeinoista, lääkkeistä, vanhanajan tautiopista ja parantajista on aivan mieletön kokoelma historiaamme. Kansanrunousarkiston mukaan heidän arkistonsa kysytyimpiä aineistoja ovatkin tällä hetkellä nimenomaan kansanaparannukseen liittyvät aineistot eli kansan syvissä riveissä on todellakin herännyt mielenkiinto omiin juuriin myös tältä osin.

Kuva: I.K. Inha 1894
Kansanparannuksella tarkoitetaan vuosituhansien kokemuksiin ja perinteisiin kansanuskomuksiin perustuvia käsityksiä sairauksista ja vammoista, ja niiden parannus- tai hoitokeinoja. Yhteisöjen suhteellisen harvassa olleet tietäjät, parantajat, lapsenpäästäjät,verenseisauttajat ja vaikkapa shamaanit (tosin sanaa shamaani ei koskaan käytetty, eikä sitä sanaa edes ollut täällä olemassa) sekä noaidit ovat luonnollisesti toimineet kansanparantajina, mutta suurimmaksi osaksi kansanparantajat ovat kuitenkin olleet maallikkoja kuten tavallisia isäntiä, emäntiä, aatelisrouvia, leskivaimoja, itsellisiä, lukkareita, upseereita ja jopa pappeja. Parantaja oppi taitonsa itse tai sai ne vanhemmalta osaajalta. Parantajien keinot olivat usein kokemusperäisiä menetelmiä, joiden perusta oli vankasti kunkin alueen myytillisessä maailmankuvassa. Usein parannustaito myös periytyi suvussa ja vanhempi parantaja opetti tietonsa sekä taitonsa valitsemalleen sukulaiselle ja erityisen voimallinen oli hammas suussa syntynyt lapsi, koska hän ajateltiin kantavan jo syntyessään jo kuolleen tietäjän sielua. Myöhemmin lääketieteen ja tieteen ylipäätänsä painoarvon lisääntyessä kansanparannuksesta tuli ”kylähullujen” ja höyrähtäneiden ukkojen ja akkojen hullutuksia. Joiden luokse kuitenkin salaa mentiin vielä kauan, mikäli lääkäri ei voinut auttaa tai lääkäriä ei ollut satojen kilometrien säteellä.
Varsinaisen kansanparannuksen alasajon aloitti kuitenkin kristinuskon leviäminen. Kristittyjen kirkko piti kaikkia kansanparantajia paholaisen käskyläisinä ja liittolaisina. Tuolloin parantajina toimivat nimenomaan noidat, ja tiedämme historiankirjoista mihin tämä johti –noitavainoihin. Suomessa varsinaiset noitavainot osuvat pääosin 1600-luvulle, jolloin noin reilut viitisenkymmentä ihmistä tuomittiin kuolemaan syynä noituus. Asiakirjoista käy ilmi, että useimmiten syynä noituudesta syyttämiselle oli juuri se, että kyseisten henkilöiden väitettiin parantaneet tai hoitaneet kansanlääkinnän keinoin yhteisön jäseniä tai eläimiä. Myöhemmin noidat (käsitteenä) väistyivät muilla nimillä kutsuttujen kansanparantajien tieltä. Kansanparantajat saivat edelleen tietonsa näiltä vanhemmilta kansanparantajilta/noidilta, mutta vanhan kansanuskon kadotessa ja sulautuessa uuteen kristinuskon maailmankuvaan vanhojen myyttien ja mytologian roolit kansanparannuksessa heikkenivät. Parantamiseen tuli voimakas kristinuskoinen twisti. Loitsuihin mm. lisättiin Ave Marioja ja Jeesuksia sekä Pyhiä Henkiä. Osittain näin varmasti tehtiin, koska ajateltiin uusien jumaluuksien yms. pyhimysten voimien olevan vahva lisä vanhaan loitsuun (jonka pohjana siis edelleen olivat vanhojen jumaluuksien aikaiset myytit) tai sitten niitä käytettiin, jotta voitiin vakuuttaa olevansa ”kirkon ihmisiä” eikä vastapoolin eli paholaisen laumoissa.
Kansanparannuksella ja kansanlääkinnällä on vieläkin hyvin suuri rooli modernin lääketieteen historiassa, vaikka moderni lääketiede noin pääpiirteissään haluaakin pysyä erossa vanhasta kansanlääkinnästä. Joitakin vaihtoehtoisia hoitomuotoja, kuten akupunktio tai kiropraktiikka, on kuitenkin hyväksytty osittain myös perinteisen lääketieteen menetelmien piiriin ja ihan ensimmäisenä lääketieteen ns. Käypä hoito -suosituksiin pääsi hieronta, joka on kuulunut yhtenä hoitomuotona lähes kaikkiin maailman kansanperinteen mukaisiin hoitomenetelmiin tuhansien vuosien ajan. Käypä hoito -suosituksissa mainitaan myös akupunktio ja jooga, sekä hypnoosi, meditaatio, mielikuvaharjoitukset ja erilaiset rentoutumismenetelmät. Manipulaatiohoidoista myös osteopatia, on hyväksytty viralliseksi hoitomuodoksi tuki- ja liikuntaelimistön häiriö- ja kiputilojen hoidoksi. Lääketieteellisissä hoitosuosituksissa kuitenkin ehdottomasti suurimmanryhmän muodostavat erilaiset ravintolisät, joita käytetään osana ravitsemushoitoja ja kasvilääkintää. Käypä hoito -suosituksissa on esimerkiksi useita erilaisia vitamiineja, kivennäisaineita, ubikinonia, omega-3-rasvahappoja, mäkikuismaa, probiootteja ja kuituvalmisteita sekä lääkelakien alaisuuteen kuuluvia kasvirohdosvalmisteita.
Nykyään erityisesti terveydenhuollossa ajatellaan, että kansanparannus ja kansanlääkintä on osa ns. uskomuslääkintää, jossa paraneminen tai oireiden lievittyminen perustuu ainoastaan hoidettavan omaan uskoon. Tästä uskomuslääkinnästä käytetään myös termejä kuten vaihtoehtolääkintä, vaihtoehtohoidot, täydentävät hoidot, täydentävät hoitomuodot, vaihtoehtoiset hoitomuodot, hyvinvointihoidot ja luonnonlääkintä.Käsitteestä uskomuslääkintä ollaan kuitenkin luopumassa Suomessakin ja maailmalla siitä on jo kauan puhuttu perinteisenä lääketieteenä, vaihtoehtoisena tai täydentävänä lääketieteenä eli complementary and alternative medicine (CAM).Uskomuslääkintä termiä on pidetty sopimattomana, koska siihen liittyy olettamus kaikkien muiden kuin virallisesti hyväksyttyjen hoitojen tehottomuudesta ja, että nämä hoidot olisivat pelkkää humpuukia. Nykyään puhutaankin uskomuslääkinnästäCAM-hoitoina. Esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO määrittelee perinteisen lääketieteen näin:Perinteinen lääketiede (traditional medicine) on kokonaisuus, joka sisältää erilaisissa kulttuureissa esiintyviä teorioita, uskomuksia, kokemuksiin perustuvia tietoja, taitoja sekä käytäntöjä terveyden ylläpitämiseksi, mutta myös fyysisten ja psyykkisten sairauksien ehkäisemiseksi, diagnosoimiseksi, parantamiseksi tai hoitamiseksi. Perinteistä lääketiedettä, joka on hyväksytty alkuperäiskulttuurien ulkopuolisissa väestöryhmissä, kutsutaan usein vaihtoehtoiseksi tai täydentäväksi lääketieteeksi = CAM (complementary and alternative medicine).Lisääntynyt kiinnostus kansanlääkintään liittynee, omien juuriensa etsimisen lisäksi, myös näiden CAM-hoitojen lisääntymiseen länsimaisessa yhteiskunnassa. CAM-hoidot eivät kaikki kuitenkaan liity perinnetietoon (kuten vaikkapa yksisarvishoito) puhumattakaan siitä, että ne kaikki liittyisivät shamanismiin. Itseasiassa aika harva niistä liittyy nimenomaan shamanismiin ja, siksi en aio tässä työssäni mitenkään ottaa kantaa tai edes käsitellä CAM-hoitoja tänä päivänä, koska en halua hypätä jälleen altaan syvään päähän. Käsittelen siis kansanparannusta ihan puhtaasti sen historiallisesta näkökulmasta ilman minkäänlaista arvolatausta puoleen, jos toiseenkaan. Kalevala on omakohtaisen kokemukseni mukaan yksi rikkaimmista lähteistä, mitä tulee kansanparannukseen ja Kalevalan lisäksi oma rakastakin rakkaampi teokseni on Matti Hakon Kansanomainen lääkintätietous vuodelta 1957, jossa on näytteitä tuon Kansanrunousarkiston materiaalista. Tästä kirjasta on myös tullut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama uusintapainos.
Tutkijat ovat tutkineet kansaparannusta 1700-luvulta asti pyrkien jäsentämään sitä käsitteenä ja selvittämään kuka teki, mitä teki, miten teki ja miksi teki. Vastaukseen siitä kuka teki, on tutkija Olavi Räsänen jakanut kansanparantajat heidän käyttämänsä tekniikan perusteella neljään ryhmään; transsiin vaipuviin ja hurmoshenkisiin eli ekstaatikkoihin, sanalla ja loitsuilla parantajiin eli verbalisteihin, kasvilääkinnällä parantaviin eli herbalisteihinsekä teknikoihin, jotka paransivat pelkästään käsillään käyttämättä muita tekniikoita lainkaan eli hierojat, kupparit ja niksauttelijat. Kaikkiin näihin suhtauduttiin aikoinaan yhteisöissä hyvin arvostavasti ja heiltä haettiin apua sairauksien, synnytysten, kuolemisen ja vainajien hoidon lisäksi myös karjan siunaamiseen ja tulevan puolison valintaan liittyvissä asioissa. Osa teki parannushommia päätyökseen, mutta suurin osa teki näitä töitä muun työnsä ohella. Löytyi myös niitäkin, jotka kiertelivät kylissä tarjoten apuaan pyytämättä muuta palkkaa kuin ruoan ja yösijan. Völvat olivat aikoinaan juuri näitä kiertäviä parantajia.
Vanhan kansan suhtautuminen tauteihin ja sairauksiin oli hyvin shamanistinen tai sellainen, joka nykyään mielletään shamanistiseksi. Sairaudet koettiin siis sielullisiksi olennoiksi, jotka pääsivät tunkeutumaan ihmisen sisimpään aiheuttaen sairauden oireet. Jotta sairaus voitiin parantaa tai edes oireita helpottaa, oli tiedettävä mikä kyseisen sairauden aiheutti eli mikä oli kyseinen sielu (sairaus) ja ennen kaikkea oli tiedettävä mistä kyseinen sielu oli syntynyt tai paremminkin mikä sen oli synnyttänyt. Yleisesti ajateltiin, että kaikki yhdeksän tautia synnytti LouhiPohjolan Emäntä, joka tunnetaan myös nimillä; Lovetar, Loviatar, Louheatar,Lovehetar, Loveatar, Louhitar, Loviitar, Lovin eukko, Lohjatar, Lohja-Tartta, Lohettari, Lavokämmen, Launavatar, Lakeitar, Lokahatar, Pohjan akka harvahammas, Portto Pohjolan emäntä ja Louki muutamia mainitakseni. Pohjan Emäntä on jumaluutena äärimmäisen mielenkiintoinen ja hänet on liitetty lukuisiin muiden kulttuureiden jumaluuksiin kuten Skandinaavisen mytologian pahaan poikaan Lokiin. Lokin äidin on mm. ajateltu olleen juuri Louhi. Tautien synnyttäjänä hän linkittyy myös toiseen Skandinaavisen mytologian jumaluuteen eli Hel-jumalattareen, jonka ajatellaan kyseisessä mytologiassa synnyttäneen kaikki sairaudet ja taudit. Louhi siis synnytti tarinan mukaan yhdeksän poikaa, jotka ovat Kalevalan mukaan yhdeksän tunnettua sairautta. Yhden pojan nimeä ei mainita, mutta hänet lähetetään velhoksi vesille ja kateiksi (noita, joka vahingoittaa toisia kateudellaan) kaikkialle. Kahdeksan poikaa puolestaan nimetään Kalevalan mukaan; pistokseksi, ähkyksi, luuvaloksi, riisitaudiksi, paiseeksi, rutoksi, ruveksi ja syöväksi. Louhi lähettää nämä poikansa kalevalaisten tuhoksi.

Taudit ja sairaudet siis synnytti Louhi, mutta hyvin harvoin sen kuitenkaan aiheutti yksilölle Louhi itse. Poikkeuksiakin löytyi ja saatettiin ajatella, että juuri Louhen Pohjolasta ammuttiin nuolia, jotka osuessaan aiheuttivat ihmisen sairastumisen. Yleisesti ajateltiin kuitenkin, että tietyt taudit ja sairaudet olivat periaatteessa kahden eri voiman aiheuttamia, joista toiseen ns. jumalantautiin ei ollut tiedossa minkäänlaista apua, parannuskeinoa tai loitsua, ja se koituikin aina kuolemaksi. Näitä sairauksia pidettiin siis jumaluuksien lähettäminä ja siksi ne myös hyväksyttiin jumaluuksien tahdon mukaisina ihmisen elämän päättäjinä. Tällaisia jumaluuksien lähettämiä sairauksia olivat usein kaikki vanhusten kuolemaan johtaneet tilat sekä erilaiset rokot. Jumaluuksien aiheuttamien sairauksien lisäksi ajateltiin olevan myös niin sanottuja panetauteja, jotka olivat joko toisten ihmisten aiheuttamia tai sitten ne olivat erilaisten paikanhaltioiden, väen tai vihan aiheuttamia. Näitä paikanhaltioita, väkeä ja vihaa löytyi metsistä, kallioista, soista, vesistöistä, tuulesta, hautausmailta ja vaikkapa omasta riihestä tai navetasta. Ihmiset saattoivat aiheuttaa näitä toisilleen kadehtimalla toisiaan tai pahan silmän avulla, ja sekä ihmiset, että haltiat saattoivat myös aiheuttaa panesairauksia manaamalla, kiroamalla ja loihtimalla. Suuttuessaan haltiat ja erilaiset väet sekä vihat saattoivat tarrata ihmiseen ja aiheuttaa erilaisia tauteja kuten vatsatautia, kuumetta, kouristuksia, pahoinvointia, puistatuksia, huimausta, päänsärkyä, äkillistä väsymystä ja jopa halvaantumisen. Vanha kansa tunsi myös unihalvauksen, mutta sen aiheuttajaksi ajateltiin olento nimeltään painajainen, joka ilmestyi, koska ihminen oli puhutellut tai ajatellut liiaksi kuolleita. Se oli vähintäänkin pahantahtoinenolento, joka asettui nukkuvan ihmisen rintakehän päälle, jolloin nukkuja ei voinut huutaa eikä liikahtaa.
Nämä panetaudit olivat juuri niitä sairauksia, joita hoidettiin kansanlääkinnän keinoin, mutta niitä vastaan voitiin myös yrittää suojautua muun muassa mukana kannettavilla tai yöllä tyynyn alla pidettävillä rauta- ja teräesineillä sekä piirtämällä ja kaivertamalla talojen ja asumusten ovenpieliin erilaisia suojasymboleita kuten viiskantoja, ympyröitä ja hannunvaakunoita. Mikäli panetauti kuitenkin iski, oli apua haettava asiansa osaavilta henkilöiltä. Shamaanit, noaidit ja tietäjät etsivät parannusta usein tuonpuoleisesta, verbalistit paransivat sanoillaan ja loitsuillaan, herbalistit rohdoillaan ja yrteillään sekä teknikot käytännön toimillaan hieromalla, kuppaamalla, suonta iskemällä, niveliä manipuloimalla. Ennen kuin tautia päästiin hoitamaan, oli kuitenkin ensin saatava tietoon taudin alkuperä. Osa katsoi sen viinasta, osa näki sen unessa ja shamaanit ja noaidit etsivät tiedon toisista maailmoista. Kun taudin alkuperä (synty) oli selvitetty, niin tauti hoidettiin kunkin parantajan oman tekniikan mukaan. Verbalistit paransivat loitsujen, rukouksien, manauksien, parannussanojen ja ns. syntysanojen avulla. Tarkoituksena oli saada aikaan voima, joka pakottaisi taudin tottelemaan parantajaa. Manauksella ajettiin tauti ulos sairaasta esimerkiksi erityiseen kipukiveen ja syntysanoilla osoitettiin taudille, että sen alkuperä oli paljastettu ja ihminen pystyi nyt hallitsemaan sitä. Teknikot saattoivat kupata ja hieroa suonia. Vanha kansa esimerkiksi kertoo suonien hieronnasta näin: Kulmasuonia ohimolla ei saa hieroa kovasti. Fiinit suonet siinä menee rikki ja poikki ja siitä tulee hammastauti, korvain kuulottomuus ja vaikka mitä. Nykyään tiedämme, että ohimosuonien hieronta voi laukaista kolmoishermosäryn ihmisellä, jolla on siihen taipumus ja nuo oireet kuvastavat sitä melko yksi yhteen. Herbalistit puolestaan käyttivät yrttejä, rohtoja, juomia, uutteita, hauteita ja rasvoja sekä voiteita. Yksi voimallisimmista kasvislääkintään kuuluva haude tai voide oli terva. Vielä tänäkin päivänä tiedämme sanonnan, jonka mukaan ”jos ei tautiin auta viina, sauna tai terva, niin se on kuolemaksi”. Hoitokeinoina käytettiin myös mm. vainajien luita ja hiuksia, karhun ja käärmeen ruumiinosia, elohopeaa, muurahaisia ja koiran kuolaa (siis koira nuolee vaikkapa märkivää haavaa). Kiven vihat (lyönyt varpaansa tms. kiveen) lähtivät esimerkiksi hiomalla kiviä vastakkain ja laittamalla siitä syntyvää hikeä särkyneen paikan päälle. Veden vihat saattoivat puolestaan olla esimerkiksi jalkoihin ilmestynyt rakkulatauti, jonka ajateltiin tulleen järvenrannalla olleista limakivistä. Sen vihan hoitoon käytettiin kyseisistä limakivistä keitettyä vettä hauteena ja kuumien kivien aiheuttamaa höyryä. Maanvihoja puolestaan suorastaan pelkäämällä pelättiin, koska se vei ihmisen nopeasti hautaan, jos viha vain pääsi sydämeen asti. Tuulen nenä (tauti) saattoi taas tulla siitä, että tuulen mukana kulki matoja ja otuksia, jotka päästessään ihmisen sisään aiheuttivat yskän. Näin jälkiviisaana voisi sanoa, että hyvin olivat ihmiset tuolloin kartalla taudeista, jotka tunnistamme nykyäänkin. Ilma kuljettaa mm. influenssa- ja flunssaviruksia ja maasta voi saada verenmyrkytyksen tai jäykkäkouristuksen, jotka olivat ennen vanhaan varma kuolema. Yleisenä periaatteena hoidoissa oli, että parantavan asian tai esineen tuli olla joko voimakkaampi kuin taudin synty, tai sitten tautia hoidettiin tavallaan samanlaisella ”taudilla” vaikkapa niin, että paisetta hoidettiin puusta vuollulla pahkalta, joka näytti paiseelta ja siirrettiin tauti paiseesta pahkaan. Usein avuksi pyydettiin myös Lohia, Ukkoa ja jopa Neitsyt Mariaa hoitoa voimistamaan.
Voimakkain hoitomuoto oli kuitenkin sauna. Tämä meille suomalaisille lähes pyhä paikka. Paikka, jossa puhdistauduttiin, synnyttiin, kuoltiin ja siinä välissä hoidettiin tauteja. Siellä pestiin ja kylvettiin pois kaikki pahimmatkin taudit. Sauna toimi myös kuppaus- ja hierontatiloina. Vaikka aseptiikka ei tuolloin ollut kovinkaan yleisesti tiedossa, niin sauna oli kuumuutensa ja keitetyn vetensä ansioista ehdottomasti ihmisen asuinpiirin puhtain paikka. Saunaan ei kuitenkaan aina ollut menemistä vaan vanha viisaus kertoo seuraavaa: Saunassa ihminen hautuu. Kun ihminen tuntee, että on oikein suonet kiinteällä ja sivut kipeät, niin se on tarpeellista, se on sauna sen lääkitystä. Päänkipu kun on, niin saa mennä saunaan. Kun on yskä, ei saa mennä saunaan. Sitten kun yskä lakkaa, saa mennä, mutta pitää huokua sitten tervaa. Jos on kylmyys ihmisessä ja menee saunaan, niin kylmyys painuu sydämeen. Pitää ensin sisältäpäin lämmittää itsensä ja sitten vasta mennä saunaan. Saunassa tulee vihtoa aina ensin selkä ja sitten aina alas jalkoihin päin. Näin poistuu kylmyys ja kipu ruumiista. Jos vihtoo päinvastoin, menee kylmyys ja kipu ruumiiseen. Ja mitä sanookaan nykyinen lääketiede hypotermiapotilaan (normaalin lämpötilan lasku) ensihoidosta: Tavoitteena on toimittaa potilas tarpeetonta liikuttelua välttäen hoitopaikkaan, jossa häntä voidaan lämmittää ja samalla valvoa sydämen toimintaa. Potilas kuljetetaan makuuasennossa, jotta raajoista ei lähtisi liikkeelle kylmää verta aiheuttamaan sydämen kylmenemistä entisestään. Ja kaikkihan tiedämme nykylääketieteen ohjeen, ettei hengitystieinfektiossa saa mennä saunaan.

Kuva: Museovirasto
Kansanlääkinnässä piilee usein suunnaton viisaus. Shamanistisen maailmankuvan mukaan ajatteleva kokee lähes kaikki vanhat hoidot loogisina, mutta myös hieman skeptisemmällä maailmankuvalla varustettu joutuu hyvin usein myöntämään, että näissä ohjeissa piilee sama totuus kuin nykylääketieteenkin ohjeissa ja hoitojen perusteissa. Sinänsähän tämä ei ole mitään erikoista, koska nykyinen lääketieteemme perustuu hyvin pitkälle tähän vanhaan tietoon sekä tutkimuksiin, joista osa on puhtaasti empiirisiä (kokemusperäiseen tietoon perustuvia) aivan kuten kansanlääkintäkin aikoinaan perustui. Vanhat parantajat oppivat kokemuksesta, ettei sauna tehnyt hengitystietulehduksessa hyvää yhtä lailla kuin he oppivat kokemukseensa perustuen, että tietyt yrtit tyrehdyttivät verenvuotoa, auttoivat synnytyskivuissa ja tietynlainen hieronta ja manipulaatio auttoi päänsärkyyn tai selkäkramppeihin.
Kansanparannus ja kansanomainen lääkintätietous käsittää todellakin yli 100 000 tunnettua ja kerättyä ohjetta, joten niiden läpikäyminen olisi sula mahdottomuus. Siksi suosittelenkin lämpimästi asiasta kiinnostuneita lukemaan vaikkapa tuon Matti Hakon Kansanomainen lääkintätietous-kirjan tai tutkailemaan Kansanrunousarkiston tarjontaa. Osa arkiston tiedoista on vain tutkijoiden saatavilla, mutta käsittääkseni osa on kaikkien tarjolla. Shamanismiin kansanparannus sen enempää kuin nykylääketiedekään ei välttämättä istu sellaisenaan valmiine loitsuineen ja hoitokeinoineen, mutta shamanismiin kuuluu hyvin voimakkaasti esi-isien kunnioittaminen ja heidän tietotaitonsa sekä perinteidensä eteenpäin vieminen, joten jo sillä perusteella on tärkeää tuntea kansanlääkintää edes sen verran, että tietää mistä puhutaan eikä sekoita sitä samaan nippuun esimerkiksi yksisarvishoitojen tai hopeaveden juomisen kanssa (vanha kansa käytti vain ja ainoastaan hopeaa ulkoisesti haavojen hoitoon), ja että ymmärtää miten suuri merkitys kansanlääkinnällä on aikoinaan ollut esivanhempiemme elämässä.