Kuten Susanna Aarnio aikoinaan sanoi radio rockissa, niin suomalaiset ponnistavat kivestä ja vanhimmat dokumentit meidän suomalaisten elämästä löytyvät kalliomaalauksista. Meidän muistimme siis on näissä kalliomaalauksissa. Se mitä olemme tänään, ponnistaa näistä maalauksista. Susanna jatkaa kertoen, että nämä maalaukset kytkevät meidät luontoon ja kertovat meidän luontoyhteydestämme. Tämä on niin totta. Kalliomaalaus on mykistävä kokemus. Ajatus siitä, että sillä samaisella paikalla on seissyt ihminen ainakin 5000 vuotta (!!!) sitten ja piirtänyt elämäänsä kallion seinään. Se on pysäyttävää. Nämä kuvat ovat hänen hiljaisia, tuhansia vuosia kulkeneita viestejään ja meidän on osattava kuunnella mitä hän meille kertoo. Se on niin suurta ja konkreettinen muistutus siitä, miten todellakin olemme vain yksi lenkki esi-isiemme ketjussa. Heidän elämänsä ja olemisensa on ollut täysin riippuvaista niistä olosuhteista, joita luonto tarjosi. Ilman tätä luontoyhteyttä ja ymmärrystä heitä ei olisi ja meitä ei kenties olisi. Meidän on ymmärrettävä oma roolimme tässä ketjussa ja tajuttava, että meillä on vastuumme tämän ketjun jatkumisesta. Meillä on vastuu tästä planeetastamme ja sen jäämisestä jälkipolville, aivan kuten näilläkin jälkipolvilla on seuraaville polville. Seidrissä sanotaan, että ihminen on esi-isiensä muodostaman keihään kärki. Kärki ilman vahvaa vartta ei toimi, mutta pelkkä varsikaan ei toimi. Siksi kunkin on vuorollaan oltava tämä kärki siirtyen sitten osaksi vahvaa vartta. Mitä kalliomaalaukset sitten kertovat tästä varresta ja miten niistä on luettavissa shamanismia?

(Tässä postauksessa ei muuten ole yhtään kuvaa, mutta esimerkiksi täältä  löytyy kuvia kaikista Suomen kalliomaalauksista.)

Suomessa ensimmäiset kalliomaalaukset tunnistettiin jo satakunta vuotta sitten, mutta järjestelmällinen kalliomaalausten tutkiminen on Suomessa vielä alkumetreillä ja niitä on vasta rekisteröity, kuvattu ja viety niin sanotusti kirjoihin. Useimmiten näitä löytöjä on tehty sattumalta ja löytäjinä ovat olleet harrastajat. Tutkijoiden mukaan kalliomaalauksia on Suomessa todennäköisesti vielä runsaasti löytämättä, mutta tällä hetkellä täältä on löydetty ja rekisteröity 150 kalliomaalausta, joka on eniten mitä koko Pohjois-Euroopassa on löydetty. Kalliomaalaukset ovat siis ihmisten kivipinnalle, kuten kallioihin ja siirtolohkareisiin tekemiä esihistoriallisia maalauksia. Kalliomaalausten lisäksi kalliotaiteeseen luetaan myös kalliopiirrokset (kaiverrukset yms.). Kalliomaalauksia on voitu tehdä myös luoliin, jolloin puhutaan luolamaalauksista. Suomen kenties tunnetuin luolamaalaus löytyy Varsinais-Suomesta, Maskusta. Virallisen nykytiedon mukaan suomalaiset kalliomaalaukset on tehty noin 5000 – 1500 eaa., mutta esimerkiksi Mikkelin Ristiinassa sijaitsevan Astuvansalmen kalliomaalaukset on todennäköisesti tehty kivikauden kampakeraamisella kaudella eli jo noin 6 000–4 000 vuotta sitten. Ajoitus on pystytty tekemään Saimaan veden pinnan korkeuksien perusteella. Perusperiaatteena on, että mitä ylempänä kuvat sijaitsevat, sitä vanhempia ne ovat.  Suomen kalliomaalaukset ovat ilmeisesti punamultamaalilla, johon on kenties lisätty linnunmunia, eläinten verta tai rasvaa, tehtyjä erilaisia merkkejä ja symboleita, jotka ovat tutkimusten mukaan pääosin neoliittisenkivikauden ja pronssikauden ajalta. Tosin vielä ei tiedetä varmuudella mistä tämä punamullaksi epäilty väri todellisuudessa koostuu. Kuviot ovat lisäksi osaksi huonosti säilyneitä johtuen sään ja kasvillisuuden tuhoavasta vaikutuksesta ja osaltaan niitä ovat myös tuhonneet ihmiset itse. Maalaukset ovat kuitenkin jossakin muodossaan säilyneet tuhansia vuosia suojaisilla kalliopinnoilla niiden päälle muodostuneen lasimaisen piidioksidikerroksen alla. Tämän peittävän kalvon kirkkaus vaihtelee ja joissakin seinämissä se on niin samea, ettei maalauksia kaikkina aikoina näy ollenkaan. Kirkkaimmillaan maalaukset ovat kuulemma maalis- ja huhtikuussa.

Maantieteellisesti kalliomaalauksia on löydetty eniten Kaakkois-Suomesta, mutta jonkin verran myös Etelä-Suomesta sekä Kainuusta ja muutamia löytöjä on tehty myös läntisiltä merenranta-alueilta, joissa on aikoinaan pyydetty hylkeitä. Maalauksia on löydetty myös soistuneiden ja maatuneiden vesiväylien varsilta. Useimmat kuvista sijaitsevat vielä tänäkin päivänä käytössä olevien vesiteiden rannoilla, järvien kapeikoissa ja koskien niskoilla. Tihein maalauskohteiden keskittymä on kuitenkin Saimaan ja Päijänteen vesistöissä olevissa rotkojärvissä seuraten Muinais-Päijänteen ja Suur-Saimaan muinaisten uomien kulkua. Tutkijoiden mukaan kalliotaiteen keskuspaikat ovat kautta maailman sijainneet ihmisten pysähdyspaikoilla ja nimenomaan vesireittien risteyskohdista. Suomessakin on näin, mutta syytä sille miksi Suomen kalliomaalaukset keskittyvät juuri eniten Itä- ja Keski-Suomen järvialueille ei kuitenkaan varmasti tiedetä. Ajatellaan kuitenkin, että nämä risteyskohdat ovat saattaneet toimia eräänlaisina esihistoriallisina kokoontumispaikkoina, joissa on vaihdettu tavaran lisäksi myös kuulumisia sekä saatettu viettää erilaisia tasaisin väliajoin toistuvia tapahtumia. Syy, miksi kuvat (ja reitit) ovat juuri suojaisilla ja kallioiden reunustamilla alueilla ajatellaan johtuvan siitä, että näissä paikoissa ei tuullut tai ollut suuria aallokkoja, ja siksi niissä pystyi liikkumaan yhdestä rungosta vuollulla ruuhella.

Vaikka kalliomaalauksia on löydetty aina Oulusta etelään ja koko Suomenselän itäpuoliselta alueelta, niin määrällisesti suurimmat löydöt ovat Laukaan Saraakalliolla, josta on löydetty noin 200 yksittäistä kuviota. Saimaan alue oli tuolloin(kin) hyvä paikka elää. Tutkijoiden mukaan ilmasto oli yhtä lämmin kuin nykyisin Keski-Euroopassa, ja Vuoksen puhkeamisen* myötä rannoille syntyi laitumia, joilla erityisesti hirvieläimet, kauriit, jänikset, majavat ja erilaiset linnut viihtyivät. Järvialueen ihmiset olivat tuohon aikaan metsästäjäkeräilijöitä, jotka pyydystivät myös kalaa jo jonkinlaisilla verkoilla, mutta erityisesti luusta valmistetuilla koukuilla. Maalla he metsästivät jousilla ja nuolilla, keihäillä sekä ansoilla. Näihin jonossa oleviin kuoppa-ansoihin voi kompastua vielä tänäkin päivänä. Tutkijoiden mukaan ihmiset viettivät kesät perhekunnissa näillä kalastus- ja metsästysalueillaan, mutta talviksi heidän ajatellaan hakeutuneen asumaan suurempiin yhteisöihin ja suojaisemmille paikoille.

Maalausten yleisimpinä aiheina ovat olleet ihmiset, veneet, saalis- ja muut eläimet sekä symbolit ja harvinaisimpina taas kalat, kämmenenkuvat, käärmeet ja geometriset kuviot. Maalauksista on tunnistettu kuvapareja ja -jonoja, joten voidaan olettaa, että kuvat jotenkin liittyvät toisiinsa ja kenties kertovat jonkinlaisista syy-seuraus-suhteista tms. Kuviot maailmalla ja Suomessa ovat näiltä ajoilta lähes hämmästyttävän yhteneväisiä, mutta tiettyjä eroavaisuuksiakin löytyy jo ihan Fennoskandiankin alueella. Ihmishahmoja löytyy Suomesta huomattavan suuri määrä, mutta ne puuttuvat lähes kokonaan esimerkiksi Ruotsista. Suomalaiset ihmishahmot ovat myös muualla kuvattuja hahmoja useammin ylösalaisin, seisovat jalat koukussa ja myös kämmentenjälkiä löytyy täältä enemmän kuin muualta Fennoskandiasta. Toinen, maantieteellisesti suhteellisen pienellä alueella kuten Fennoskandia, oleva eroavaisuus löytyy kuvattujen eläinten lajistossa eli esimerkiksi karhuja ei ole kuvattu Suomessa juuri ollenkaan (tai Suomessa ei ole yhtään varmasti karhuksi tutkittavaa kuvaa)ja vesilintujen tiedetystä pyhyydestä huolimatta ne puuttuvat Suomen kalliomaalauksista lähes tyystin. Ainoa tunnistettu, tunnettu tai toistaiseksi löydetty kuva vesilinnuista on joutsenpari Savonlinnan Rapakon maalauksessa. Karjalassa taas vastaavasti (selkeitä) lintuja on kuvattu useita. Eniten maalauksia löytyy siis Suomessa hirvistä/peuroista ja muut kuvat on lähinnä tunnistettu sen perusteella, ettei niitä ole voitu tunnistaa nimenomaan hirviksi/peuroiksi.  (Kuvista ei myöskään voi varmuudella sanoa, esittävätkö ne nimenomaan hirveä vai peuraa, koska molemmat eläimet ovat suuria ja suurilla sarvilla varustettuja.) On siis periaatteessa mahdollista, että osa meidänkin kuvistamme kuvaa mm. karhuja, mutta niitä ei vain vielä osata tunnistaa karhuiksi. Karhu on kuitenkin ollut pyhä eläin suomalaisessa muinaisuskossa, joten olisi hyvin erikoista, mikäli Suomen kalliomaalausten joukossa ei olisi yhtään karhua, kun toinen pyhä eläin eli hirvi on kuvattu lähes jokaisessa maalauksessa. Toisaalta karhua tarkoittavia kiertoilmauksia on Suomessa suuri määrä ja niitä on käytetty, jottei kutsuttaisi karhua paikalle käyttäen sen oikeaaa nimeä tai manattaisi esille sen voimia. Kenties tämä perinne on niin vanha, että se pitää sisällään myös kalliomaalaukset, jolloin sitä ei varmastikaan olisi tunnistettavasti maalattu.Eniten maalauksia löytyy kuitenkin veneistä ja nämä maalaukset ovat myös tutkimusten mukaan kaikkein vanhimpia. Ne sijaitsevat yleensä tällaisten kuvaryppäiden ylimpinä. Jonkin verran on myös löydetty erilaisia, yleensä verkolta näyttäviä, geometrisiä kuvioita, joiden merkitystä ei vielä tiedetä.  Ääniarkeologi Riitta Rainio on lisäksi tutkimuksissaan huomannut, että maalaukset sijaitsevat usein rotkoisissa, ja siksi hyväkaikuisissa pakoissa, joissa vallitsee muuhun ympäristöönsä nähden erilainen akustinen tila. Tämän tilan äänimaailman ajatellaan synnyttäneen illuusion henkien läsnäolosta.

Suomen kalliomaalauksia on tutkittu mm. tarkoituksenaan selvittää liittyvätkö kuvat metsästys/saalistusmagiaan, esittävätkö kuvat esimerkiksi heimojen toteemieläimiä vai liittyvätkö ne shamanismiin ja paikallisen heimon kulttuurin kuvaukseen. Toisaalta yksikään näistä ei sulje toista pois eli voinee olla mahdollista, että kalliotaide on ilmentänyt kaikkia edellä mainittuja. Toteemieläinsymboliikka kuvien aiheina ontuu tukijoiden mukaan siksi, että kuvissa ei ole kuvattuina juurikaan niitä eläimiä, joita tiedetään olleen heimojen toteemieläimiä. Näitä eläimiä ovat siis kyllä hirvet, joita on kuvattu runsaastikin, mutta esimerkiksi juuri karhut ja vesilinnut puuttuvat lähes kokonaan. Mikäli hirvet olisivat näissä kuvissa edustaneet toteemieläintä, niin niitä pitäisi olla kuvattuina vain tietyillä alueilla ja tiettyjen heimojen kohdalla, mutta hirvenkuvia löytyy aina Oulusta Etelä-Suomeen. Tutkijoiden mukaan toteemieläinvaihtoehtoon ei myöskään kuuluisi kuvat ihmisistä, veneistä tai kämmenenjäljistä, joita on löydetty lähes jokaisesta ”kuvakollaasista”. Metsästysmagia kuvien aiheena on todennäköisesti yksi suosituimmista tulkinnoista niin kalliomaalausharrastajien kuin tutkijoidenkin keskuudessa, riippumatta siitä, ettei kuvista voida varmuudella edes sanoa osoittavatko ihmishahmojen käsissä olevat jouset ja keihäät näitä hirviä tai muita eläimiä. Ja vaikka ne osoittaisivatkin tai kuvissa esiintyisi kaadettuja eläimiä, niin tarkoittaisiko se automaattisesti metsästysmagian kuvaamista, vai voisiko kyseessä olla myös jonkun metsästystilanteen kuvaaminen jälkikäteen? Shamanistisen maailmankuvan kannalta tärkeimmät todisteet löytyvätkin tutkijoiden mielestä juuri näistä kuvatuista ihmishahmoista.

Maalauksissa on kuvattuina paljon tavallisia ihmisiä, jotka on useimmiten kuvattu sukupuolettomina, mutta niiden seassa on usein hahmo, joka ei näytä samalta kuin muut. Hänellä on useimmiten jonkinlainen päähine, joka muistuttaa eläinten sarvia ja läheisyydessään käärme tai muu eläin. Usein tämä hahmo kuvataan myös putoamassa. Suomesta löytyy 7 kuvaa (eri paikoissa), joissa on kuvattu ihminen, joko käärme kädessään, vieressään tai osaksi käärmeeksi muuttuneena. Käärme on ollut kautta aikain shamaaneille tärkeä apuhenki, ja jonka hahmon he ovat ottaneet päästäkseen matkaamaan erityisesti ”aliseen”. Ruokolahden kalliomaalauksessa esimerkiksi on käärmettä esittävä kuva ja sen vieressä ihmishahmo, joka on muuttumassa käärmeen muotoon. Yleinen käärmettä esittävä kuvio sekä Suomessa, että maailmalla, on siksak kuvio ja Kirkkonummella tällaisen siksak-kuvion viereen on kuvattu samankaltainen käärmeeksi muuttuva ihmishahmo.  Käärmeiden lisäksi shamaaneille tärkeitä apuhenkiä ovat aina olleet kalat, linnut ja hirvet ja peurat. Näiden sarvipäisten ja osaksi kenties jo hahmoaan muuttaneiden ja putoavilta näyttävien hahmojen on ajateltu kuvaavan transsissa olevia shamaaneja ja hyvin usein juuri näiden putoavien hahmojen yhteyteen piirrettyjen eläinten on ajateltu siis kuvaavan shamaanin apuhenkiä. Hirvien ja peurojen on jopa ajateltu kuvanneen shamaanin sielun sitä osaa, joka matkustaa. Eli sitä saattaisi myös kuvata piirrosten shamaanin sarvipäähine…tai sitten sarvet ovat olleet silloisen taiteilijan tulkinta kuvan kohteen hiuksista, hiuksissa olevista sulista tai jopa halosta (siis sädekehätyyppisestä ratkaisusta). Mikäli lähdetään siitä olettamuksesta, että kyseessä on nimenomaan shamaani, niin periaatteessa mikä tahansa edellä mainituista tulkinnoista voisi pitää paikkansa, mutta todennäköisemmin kyseessä olisivat nimenomaan sarvet tai sulat. Tämä ajatus siis perustuu siihen, mitä tiedämme muinaisten shamaanikulttuurien edustajien asuista myöhempinä aikoina.

Kalliotaiteen liittäminen nimenomaan shamanistiseen maailmankuvaan kumpuaa siis pääasiallisesti näistä ihmishahmoista ja niiden kytkennöistä kuvissa oleviin eläimiin ja tapahtumiin. Eräs voimakkain shamanismin puolestapuhuja on tutkijoiden mielestä kuitenkin erityisesti kämmenenpainamat. Näitä kämmenenjälkiä löytyy kaikkialla maailmasta, mutta Suomesta eniten koko Fennoskandiassa. Nämä kuvat eroavat tiettyä asiaa kuvaavista piirroksista, ja ne itseasiassa näyttävät ilmentävän enemmänkin ihmisen tarvetta koskettaa kalliota/kiveä. Shamanistisesti ajatellen ajatus ei ole lainkaan outo. Kallioon piirrettyjen hahmojen ajateltiin tavallaan elävän ja niiden koskettaminen oli näiden piirrosten ”hengen” koskettamista. Nykyäänkin shamaaneilla roikkuu asuissaan erilaisia kuvia, piirustuksia, pieniä riipuksia tai jopa leikkikaluja, jotka edustavat tiettyä eläintä ja sen henkeä. Monissa maalauksissa, joissa on kuvattu nimenomaan hirvi/peura, päällä on kämmenenjälki eli on nimenomaan koskettu kyseitä piirustusta. Nämä kämmenenjäljet ovat usein vahvistettuja eli niissä on monta kämmentä painettu peräjälkeen. Samaa eläimenkuvaa on siis koskettu useasti. Nämä kämmenenpainamat on tulkittu shamanistisiksi maalauksiksi, joiden ajatellaan kenties ilmentävän hengen, tässä hirven/peuran hengen, läsnäoloa. Kalliotaiteessa on usein myös kuvattu veneitä, joissa näyttäisi tököttävän viivoja/ihmisiä. Veneet eivät kuulu toteemieläinsymboliikkaan eivätkä metsästysmagiaan, joten olettamus on, että ne nimenomaan liittyvät shamanistiseen maailmankuvaan. Veneet liittyvät läheisesti shamanismiin kaikkialla, jossa shamanismia tai sen kaltaista maailmankatsomusta on löydetty. Tietenkin veneet ovat olleet juuri ne kulkuvälineet, joilla näissä vesistöissä on muutenkin kuljettu, mutta muiden kuvien yhteydestä näihin veneisiin on päätelty, että veneet symboloisivat veneilyä ”toisiin maailmoihin”.

Tulkitsemme näitä kalliokuvia hyvin pitkälle sen tiedon perusteella, joka meillä on paljon myöhemmin eläneiden shamanististen kulttuurien symboliikasta, ja osittain on varmasti kyse myös virhepäätelmästä eli nämä vanhat kuvat ovat alkaneet luoda mielikuvia siitä miltä shamanismi näytti, vaikka emme täysin 100 prosenttisen varmasti voi sanoa, oliko kyseessä shamanistisen maailmankuvan luomat kuvat. Riippumatta siitä oliko heidän maailmankuvansa shamanistinen vaiko vain animistinen tai kenties jopa jotakin ihan muuta, niin nämä kalliokuvat ovat äärimmäisen arvokkaita kulttuurihistoriallisia muistomerkkejä.

 

 

*Jääkauden vetäytymisen jälkeen maan kohotessa aikaisemmin mereen yhdistyneestä Saimaasta muodostui sisäjärvi, jonka pinta kohosi raivaten lopulta Saimaalle kaksi uutta lasku-uomaa Kymijokeen. Nämä lasku-uomat eivät kyenneet imemään rannoille levinnyttä tulvavettä, vaan seurauksena oli noin 3000 eaa. ns. Vuoksen puhkeaminen. Vuoksen puhjettua syntyi Saimaa sellaisena kuin me sen nyt tunnemme.