Taisin haukata melkoisen palan luvatessani kirjoittaa jumaluuksista Eddojen ja shamanismin näkökulmasta. Tämä on nimittäin aihealue, jonka käyn läpi kursseilla ja aina siis kasvotusten, koska aihe herättää hyvin paljon kysymyksiä ja keskustelua. On todella hedelmällistä keskustella ja, hienosti sanottuna, reflektoida näitä asioita ryhmässä, mutta kenties senkin aika vielä tulee. Juuri nyt olen nimittäin varailemassa tiloja tulevan kevään shamanismin peruskurssia ja seidrin perusteita varten sekä kesän rummun- ja sauvantekokurssia varten ja tarkoituksena olisi saada syksyllekin vielä syventävä seidrin jatkokurssi sekä esi-isä ja kuolematyöskentelyyn liittyvä viikonloppu joskus loka-marraskuussa. Osa kursseista on kaksipäiväisiä ja sellaisten tilojen löytäminen, jossa voi tarvittaessa yöpyä (eikä palohälyttimet kutsu koko palokuntaa paikalle suitsukkeista), on todella kiven alla, joten otan mielelläni vastaan ehdotuksia sopivista paikoista.

Osalle tulee suurena yllätyksenä, että Eddoja on kaksi. Suurin osa tietää Snorri Sturlussonin Proosa-Eddan. Snorri oli aatelillinen, poliitikko, runoilija ja lakimies, joka päätti joskus 1200-luvulla kirjoittaa samoihin kansiin tarinoita, joita oli kuullut ja lukenut islannissa. Hänen omakin historiansa on vähintäänkin mielenkiintoinen ja hän mm. joutui pakenemaan Islannista Norjaan aatelillisten välisten riitojen takia ja joutui lopulta Norjassakin riitoihin itse kuninkaan kanssa, joka puolestaan oli ajautumassa lähes sisällissotaan riidellessään asemastaan Snorrin ystävän kanssa. Lopulta kuningas tapatti hankalaksi muodostuneen Snorrin tämän oman kodin kellarissa. Snorri on siis se mies, jota saamme kiittää Proosa-Eddan kokoamisesta. Snorrin kirja sisältää vanhaa tarinaperinnettä yhdenmukaiseksi kirjoitetussa muodossa hieman kuten Lönnrotin Kalevala. Proosa-Edda koostuu esipuheesta ja kolmesta erillisestä osasta: Skáldskaparmál ja Háttatal sekä Gylfaginning, joka sisältää vuoropuhelun muotoon kirjoitettuja skandinaavisia myyttejä maailman syntymisestä, jumaluuksien seikkailuista ja Ragnarökistä.

Mutta kuten sanoin, niin Eddoja on kaksi. Toisen ns. Runo-Eddan, vanhemman Eddan, tai jota myös hieman virheellisesti Codex Rediukseksi kutsutaan (Codex Redius on itseasiassa vain yksi laaja käsikirjoitus Runo-Eddassa), sisältämät runot ovat huomattavasti vanhempia kuin Snorrin keräämät. Runojen arvellaan olevan n. 800-1000-luvuilta ja tähän lopputulokseen on tultu mm. siitä syystä, että niiden länsigermaaninen runomitta on huomattavasti vanhempi kuin Snorrin käyttämä ja runot ovat muinaisnorjaa toisin kuin Snorrin runot, joiden alkuperäiskieli oli islanti. Vanhimpia Runo-Eddassa olevia runoja on myös löydetty futhark riimulla kirjoitettuna riimukivistä mm. Ruotsista ja Norjasta, joka myös antaisi viitteitä siitä, että osa runoista on jo ajalta ennen Islannin asuttamista. Runot kulkivat aikoinaan suullisena perimätietona ennen kuin ne kirjoitettiin ylös, aivan kuten Kalevalankin runot. Runo-Eddan runot ovat useiden eri tekijöiden aikaansaannoksia, mutta tekijöiden nimiä tai sukupuolta ei tunneta.  Teos koostuu kahdesta erillisestä osiosta: jumalrunoista ja sankarirunoista. Vanhimmasta versiosta on löydetty muistiinpanoja, ohjeita ja tekstien selvennyksiä, joiden on oletettu liittyvän siihen, miten näitä runoja alun perin esitettiin. Ilmeisesti runot on joko esitetty lausumalla (ns. skaldr) tai sitten näyttelemällä, joka on ollut hyvin yleinen tapa maailmalla kautta historian.

Mitä väliä sillä sitten oikeastaan on, että Eddoja on kaksi? Kulttuuri- tai kirjallisuushistoriallisesti sillä ei luultavasti ole kovinkaan suurta merkitystä, mutta kun perehdymme niiden pohjalla oleviin jumalkuviin, tarinoihin ja maailmankuvaan, niin sillä on hyvin suuri merkitys. Snorri teki suuren työn, mutta hän oli myös harras kristinuskoinen mies, joka muutti oman Eddansa maailmankuvan vastaamaan kristinuskon käsitystä maailmasta, jumalista, naisten roolista sekä ennen kaikkea hyvästä ja pahasta. Snorrin maailmankuvassa oli olemassa Jumala, hänen poikansa Jeesus, hyviä ja huonoja naisia sekä personoitu paha eli Saatana tai Lucifer. Tämä maailmankuva heijastuu kauttaaltaan läpi koko hänen kirjoittamastaan Eddasta. Snorri myös kirjoitti vanhat jumaluudet ulos, ensin yksi kerrallaan ja lopulta Ragnarökin kautta, jossa luvattiin ”suuremman ja vahvemman” jumaluuden ottavan pakanajumalien paikan.

Freija esimerkiksi on vanhassa Eddassa vahva jumalatar, itse äiti maa. Jumalatar, joka oli ennen kuin oli mitään, edes jumaluuksia, mutta Snorrin Eddassa hän on lievästi ilmaistuna kevytkenkäinen nainen, joka kaiken lisäksi on niin heikko, että joutuu tavantakaisesti ongelmiin, joista hänet voi pelastaa vain miespuoliset jumaluudet. Odin ja Freija olivat vanhassa Eddassa tasa-arvoisia asemaltaan ja voimiltaan, mutta Snorrin Eddassa Freija menettää asemansa ja Odinin asemaa vastaavasti lisätään. Lopulta Snorri tekee Odinista kristittyjen Jumalankaltaisen kaikkivoipaisen isän, voimakaan kaikkien jumaluuksien ja maailmankaikkeuden herran, joka on paitsi viisas, mutta myös armoton ja ehdoton. Hänen Jeesuksekseen eli pojakseen Snorri nosti Thorin, vaikka Odinilla on lukuisia poikia ja tyttäriä. Freykin olisi saattanut tulla kyseeseen, mutta hänet tunnettiin valtavan elimen omaavana hedelmällisyyden ja mustien haltioiden jumaluutena, joten hän ei ollut tarpeeksi nuhteeton ihmisten suojelijaksi. Nyt oli lähes salonkikelpoinen rakennelma valmis, vain paha puuttui. Pahaksi onnekseen vanhan Eddan triksteri, hämähäkkien ja kepposten sekä myös magian hallitseva Loki pistettiin tähän rooliin. Aivan kuten Luciferillakin, joka oli yksi Jumalan enkeleistä, oli Lokillakin Odinin silmissä aluksi tärkeä rooli. Kuten kristillinen esikuvansa Lokikin alkoi kuitenkin niskoitella ylijumalaansa vastaan ja päätyi Asagårdilaisten hylkäämäksi. Luciferilla, tai saatanalla, on raamatun mukaan omat demoninsa, joiden avulla hän hallitsee maapalloa ja sellaiset tehtiin myös Lokille. Vanhoissa Eddoissa esimerkiksi Hel ei ole Lokin lapsi vaan jumaluus muiden jumaluuksien joukossa, mutta kuoleman valtiatar sopii oikein hyvin pääpahan demoniksi ja siihen rooliin hän siis päätyi. Myös Maailmankäärme ja Fenrir päätyivät demonisoiduiksi.

Seidrin harjoittajat pitävät nimenomaan vanhaa Runo-Eddaa omana ”pyhänä kirjanaan”, koska sen maailmankuva ja jumaluudet eivät ole kristinuskon värittämiä –tai ainakaan niin voimakkaasti kuin Snorrin Edda on. Aasauskoiset sitä vastoin lukevat molempia kirjoja, mutta useimmat heistä pitäytyvät Snorrin dualistisessa maailmankatsomuksessa kokien Odinina ehdottomana ja erehtymättömänä ylijumalana ja Lokia pahan ilmentymänä.

Tulevissa postauksissani siis käsittelen mm. Odinia, Lokia, Heimdalia ja Freijaa vanhan Eddan näkökulmasta ja siinäkin nimenomaan shamanismin tai oikeammin seidrin näkökulmasta. Jos sinun mielikuvasi näistä jumaluuksista perustuu Snorrin Eddaan, Wikipediaan tai Yhdysvaltalaisiin aasayhdyskuntien kuvauksiin heistä, niin tulet todennäköisesti kokemaan nämä kuvaukset vähintäänkin omituisina tai vieraina. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nyt puhutaan shamanismista, ei kulttuurihistoriasta, joten pieni outous kuuluu asiaan.