Joulun- ja uudenvuoden aikaan liittyy paljon ikiaikaisia perinteitä, joiden tarkoituksena on ollut selvittää tulevan vuoden tapahtumia. Tinan valamisen, joka sekin on hyvin vanhaa perua, tuntevat varmasti kaikki, kuten muutamia muitakin nimenomaan uudenvuodenaattoon liittyviä taikuuksia. Yksi yleisimmistä on varmasti se, jossa esineitä kätketään 12 kahvikupin alle. Se mitä kupin alta paljastuu, kertoo mitä on luvassa tulevana vuonna. Sormus merkitsee kihloja tai häitä, rikkinäinen paperinpala köyhyyttä, havu hautajaisia, raha rikkautta, vauvan tutti lapsensaamista, musta kangaspala surua ja punainen kangaspala puolestaan iloa. On kuitenkin olemassa myös eräs perinne, joka on jo painunut unholaan, ja se liittyy vainajien kanssa kommunikoimiseen eli nekromantiaan. Uskottiin nimittäin, että tietyllä tapaa suoritettu kirkon kiertäminen ja hautuumaalla kiertäminen sai aikaan sen, että vainajat ilmoittivat jollain merkeillä läsnäolostaan ja niistä merkeistä tai kysymyksiin annetuista vastauksista voitiin sitten päätellä tulevan vuoden kulku. Tämä oli kuitenkin hyvin vaarallista ja tiedettiin, että osa tällaisista kuljeskelijoista oli kadonnut ja osa taas palannut ollen päästään täysin sekaisin. Osa taas palasi voimallisina tietäjinä, parantajina ja viisaina miehinä sekä vaimoina osaten kertoa hyvinkin tarkasti yhteisönsä tulevan vuoden tapahtumat.

Suomeksi puhuttiin onnen kuuntelusta ja esimerkiksi ruotsiksi puhuttiin årsgångista, ödegångista tai dödsgångista. Årsgång tarkoittaa kirjaimellisesti vuoden kulkua, mutta nämä tarkoittavat kaikki pohjimmiltaan samaa eli sitä, että tiettyyn aikaan vuodesta ja vuorokaudesta lähdetään kävelemään ja etsimään tietoa tulevasta vuodesta.  Tätä tehtiin Skandinaviassa juhannuksena ja joidenkin lähteiden mukaan myös pääsiäisenä, mutta kaikkein yleisimmin nimenomaan pimeimpään aikaan vuodesta. Kävelyt ja ennustamiset liittyivätkin murroskohtiin tai vuodenkierron taitekohtaan. Syyt näihin ilmeisen vaarallisiin kävelyihin olivat halu selvittää muun muassa tulevan satokauden onnistuminen, naimisiinmenot, lastensaannit, kuolemat ja sairastumiset ei asiat, joiden tietämisellä oli yhteisölle hyötyä. Osittain näitä tehtiin vuosi toisensa jälkeen myös siksi, että jokaisen kävelyn jälkeen tarpeeksi vahva henkilö (yleensä, tietäjä, parantaja, noita) vahvistui ja hänen onnistui joskus jopa saada mukaansa hyvin voimallisia esineitä kohtaamiltaan hengiltä. Näitä esineitä hän saattoi käyttää sitten omassa toiminnassaan ja tulla yhteisössään vieläkin voimakkaammaksi. Erityisen maagisina pidettiin ihmisen seitsemättä ja yhdeksättä kävelykertaa.  Nämä luvut ovat olleet skandinaavisilla alueilla pyhiä hyvin kauan ja seidrin näkökulmasta niiden pyhyys liittyy ja perustuu skandinaavisen mytologian kosmologiaan. Usein juuri näiden kertojen aikana kävelijälle saattoi ilmestyä ratsailla istuva mies, jolla oli sauva, tulenlieskat niskassa ja riimuja piirrettynä/kaiverrettuna suunsa ympärillä. Tulenlieskoja lukuunottamatta kuvaus vastaa melkoisen hyvin Odinia.

Tämän ennustuskävelyn alkuperää ei olla pystytty varmuudella jäljittämään ja ensimmäiset kirjalliset maininnatkin siitä löytyvät vasta vuosien 1697-1700 välillä kirjoitetusta käsikirjoituksesta (Småländska antiqviteter). On kuitenkin epäilty, että kävelyn historiallinen tausta löytyy Völuspasta. Kyseisessä saagassa siis Odin matkustaa kysymään tulevaisuudesta völvalta, jonka ”herättää” istuskelemasta itsekseen keskellä yötä. Hän harjoittaa siis niin sanottua utisetaa eli istumista yöllä ulkona. Tällaisesta istuskelusta löytyy lukuisia mainintoja vanhoista skandinaavisista lähteistä ja yleensä ne liittyvät juuri tuohon völvan Völuspassa harjoittamaan nekromantiseen toimintaan, jossa istumalla nimenomaan pimeässä yöllä saadaan yhteys henkiin ja sitä kautta voidaan myös saada tietoa tulevaisuudesta tms. Utisetaa voidaan suorittaa oikeastaan kahdella tavalla, joko aktiivisesti kutsumalla henkiä, haltioita yms. tai sitten istumalla passiivisesti paikallaan vaikkapa suurissa risteyksissä, hautakummuilla, kallioilla, luolissa tai metsissä ja vain kuunnellen sekä havainnoiden erilaisia merkkejä. Nämä kummatkin tavat kuuluvat seidrin harjoittamiseen vieläkin ja jälkimmäinen myös uusshamanismiin sekä siihen liittyviin traditioihin. Aikoinaan nimenomaan tuo aktiivinen toimiminen utisetassa oli laissa kiellettyä ja esimerkiksi norjalaisten laista 1200-luvulta löytyy useampi maininta utisetan, joka oli vielä tarkennettu tarkoittamaan noituutta, ennustamista ja peikkojen esille kutsumista, vaarallisuudesta ja se olikin sakon uhalla rangaistava teko. Pelkkä tavallinenkin ulkona-istuskelu yömyöhään oli myös laissa mainittu turhanpäiväisenä itsensä vaarantamisena ja siksi paheksuttavaa, mutta siitä ei kuitenkaan rangaistu. Tavoista, joilla ennustuskävelyä tai årsgångia suoritettiin, löytyy useita kirjallisia lähteitä, eikä yhdessäkään niissä kuitenkaan kuvata utisetaa, vaan nimenomaan kävelemistä ja pääasiallisesti passiivista tiedon vastaanottoa.

Tämä varsinainen ennustuskävely siis tapahtuu lähteiden mukaan tiettyinä päivinä ja joulun aikana nimenomaan talvipäivän seisauksen aikaan 21 tai 22.12. sekä Skandinaviassa myös lussepäivänä (lucianpäivä) 13.12., tapaninpäivänä 26.12 sekä loppiaisena 6.1. Ajallisesti kävely sijoittuu paitsi vuodenkierron muutoskohtaan niin myös aikaan, jolloin paljon puhuttu verho elävien ja kuolleiden välillä on ohuimmillaan ja henget ovat parhaimmillaan, tai pahimmillaan, vain käden kantaman päässä. Kävelijän täytyi valmistautua huolella koitosta varten. Hän ei saanut syödä tai juoda enää iltapäivän jälkeen eikä katsoa mitään kirkasta valoa tai tulta. Hän ei myöskään saanut kertoa aikeistaan eikä puhua kenellekään. Parhaiten tämä onnistui, mikäli kävelijä sulkeutui pimeään huoneeseen tai lähti illalla hissukseen metsään. Kävelijän kuului kulkea niin kauas, ettei sinne kuuluneet koirien haukunta tai kukon kiekuminen. Tärkeää oli myös, ettei kävelijä katsonut kertaakaan taaksepäin, pelännyt tai reagoinut mitenkään mihinkään näkemäänsä tai kokemaansa. Tämän kaiken valmistautumisen tarkoituksena oli auttaa kävelijää pääsemään sellaiseen mielentilaan, että hänen olisi helpompi saada yhteys henkiin tai nähdä niitä. Paasto, eristäytyminen ja käveleminen ovat muuten edelleenkin yleisiä tapoja shamanistisissa traditioissa helpottaa pääsyä transsiin.

Valmistautumisen päätteeksi itse kävely tuli suorittaa yöllä, joko puolenyön aikaan tai ennen auringonnousua. Kävely noudatti tiettyä reittiä, jota kierrettiin tietty määrä kierroksia. Yleensä kierroksia oli kolme ja kiertäminen tapahtui vastapäivään. Reitti muokkautui sitä mukaan, miten kävelijän kohtaamat henget sitä ohjasivat ja tältä reitiltä ei saanut poistua missään tilanteessa. Kävelijän piti usein mennä aluksi kylän kirkolle, mutta aloituspaikoina saattoivat myös toimia tietyt paikat metsässä sekä risteykset. Näissä paikoissa hän tapasi henkiä sekä näki erilaisia näkyjä henkimaailmasta. Henget myös antoivat erilaisia tehtäviä toimitettavaksi ja yksi yleisimmistä oli se, että kävelijän piti aina jokaisella kierroksellaan katsoa kirkon oven lukonreiästä sisään. Jos kirkossa näytti olevan jumalanpalvelus menossa, ja siellä näkyi tyhjiä kohtia tiettyjen paikkojen kohdalla, niin tämä saattoi kertoa, että nämä ihmiset kuolivat tulevan vuoden aikana. Samaa kertoi myös se, jos kirkossa oli menossa kirkonväen jumalanpalvelus eli haudastaan nousseiden jumalanpalvelus, ja seassa näkyi eläviä ihmisiä, niin nämäkin olivat kuolemassa. Joskus kävelijä osallistui itse kuolleiden jumalanpalvelukseen saadakseen tarkempaa tietoa tulevan vuoden koitoksista, mutta tämä saattoi vaatia Isä meidän rukouksen lukemista takaperin ja sen jälkeen imeytymistä kyseisen avaimenreiän kautta kirkkoon. Tämä oli hyvin vaarallista ja saattoi johtaa siihen, että kävelijä kirottiin.

Yleistä kävelyn aikana oli myös törmätä hautajaissaattueeseen ja tällöin tuli kysyä joltakin saattueessa kenen hautajaisista oli kyse. Joskus taas saattoi jopa käydä niin, että kävelijä törmäsi omaan hautajaissaattueeseensa, joka kertoi omaa karua kertomaansa. Hautausmaat olivat tuona yönä erityisen vilkkaita ja tarinoiden mukaan haudat aukenivat itsekseen, niistä kuului laulua, itkua, vaikerrusta ja vainajat saattoivat kaivaa uusia hautoja näyttääkseen kävelijälle kuka tulisi kuolemaan. Kävelijän tuli siis varautua kaikkeen mahdolliseen pelkäämättä ja taakseen katsomatta. Tulevasta satokaudesta saattoi matkalla kertoa vaikkapa palavalta näyttävät pellot ja huonosta kalaonnesta rantaan ajautuneet kuolleet kalat. Joskus kävelijä saattoi nähdä osan tiloista veden vallassa ja osassa tiloja näytti olevan juhlat.  Mikäli sota puolestaan oli tulossa, niin kävelijä saattoi nähdä sotilaita tai kuulla taistelun ääniä. Joskus kävelijä saattoi nähdä hevosen, joka kuljetti selässään lapsia jokeen. Näkyjen lisäksi pahinta mihin kävelijä saattoi törmätä oli kuitenkin otus, jota ruotsalaiset kutsuvat Glosoniksi. Kyseinen otus on terävähampainen ja palavasilmäinen valtavankokoinen emakko, jonka suussa oli yleensä käärö täynnä riimukirjoitusta. Emakon tarkoituksena on estää kävelijää matkallaan. Sen lempiharrastuksia on juosta kävelijän jalkojen välistä ja kaataa kävelijä. Joskus se onnistui ja kävelijä kaatui harhautuen polultaan ja jäi ikuiselle kävelylleen. Joskus taas kävelijän onnistui kävellä reittinsä jalat tiukasti ristissä ja joskus taas hänen onnistui lahjoa emakko omenilla tai viljalla ja sika päästi hänet menemään. Mikäli kyseessä oli oikein kokenut kävelijä, niin hän saattoi jopa onnistua huijaamaan emakkoa ja nappaamaan käärön sen suusta. Tällainen käärö oli hyvin voimakas maaginen esine. Onpa kertomuksia siitäkin, miten kävelijä on onnistunut kesyttämään sian niin, että se on kantanut kävelijää loppukierrokset selässään. Sikaa pidetään henkiolentona, jonka tehtävänä on koetella kävelijää, mutta sitä on myös pidetty Freyn kultaisen sian ilmentymänä.

 

Kaikki tällaiset nekromantiset tai siihen viittaavat ennustelut tai muut joulunajan perinteet ovat nykyään vain synkkiä tarinoita, jotka alkavat kadota, koska niitä ei kukaan enää kerro. Ikäväkseni huomasin myös, että suomenkielistä materiaalia tästä suomalaisesta versiosta årsgångista ei tahdo kunnolla löytyä, kuten ei monesta muustakaan perinteestämme. Surullista. Nykyään joulun aika on yksistään ilon ja rauhoittumisen aikaa, mutta tähän aikaan liittyi ajalla ennen kristinuskoa niin paljon muutakin. Osa näistä perinteistä elää tänä päivänä sulassa sovussa kristinuskoisten perinteiden kanssa, osa näennäisesti kristityistä juhlista (parhaana esimerkkinä juhannus) taas ovat vieläkin ihan puhtaasti pakanallisia tavoiltaan riippumatta siitä, että päälle on liimattu jälkikäteen kristillinen juhla. Sitten meillä on juhlia tai kristillisiä juhlapäiviä, joiden ei voisi koskaan kuvitellakaan olevan mitään muuta kuin kristillisiä, kuten esimerkiksi Lucian päivä. Lucianpäiväkään ei kuitenkaan ole mikään perikristillinen juhla, eikä silloin todellakaan kannattanut mennä ulos pyykkejä ripustamaan, mutta siitä enemmän seuraavalla kerralla.