Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa asiasta, johon olen törmännyt viimeisen vuoden aikana uudelleen ja uudelleen useammin kuin koskaan aikaisemmin ja se liittyy osittain tuohon aikaisemmin kirjoittamaani kärsimyskehoon, mutta ennen kaikkea se liittyy sellaiseen käsitteeseen, jota ei ilmeisesti edes kunnolla löydy suomeksi, nimittäin hengelliseen kriisiin. Muualla maailmassa siitä puhutaan spiritual crises tai spiritual emergency -termeillä ja se on seurausta jonkinlaisesta voimakkaasta henkisestä kokemuksesta, mutta usein se myös ennakoi eräänlaista henkistä heräämistä tai sen oman polun löytämistä.  Kutsun sitä joutumiseksi henkimaailman limboon. Eli on hirvittävästi halua, kiinnostusta ja on jo tavallaan antautunut omalle polulleen, muttei vielä hanskaa sitä, ja seuraus on tunne, ettei tiedä mitä tehdä, mihin päin lähteä, kokee ettei osaa mitään mitä kokisi tarvitsevansa osata, on siis koko ajan eksyksissä. Osa voi joutua tähän kriisiin joutuessaan ensimmäisen kerran tekemisiin henkimaailman asioiden kanssa tai asioiden, joita aivot eivät yksinkertaisesti osaa selittää. Pahimmassa tapauksessa tuo olotila voi johtaa synkkyyteen, jota kutsutaan sielun synkäksi yöksi. Ihminen päätyy siinä limbossaan tilaan, jossa ei enää koe minkäänlaista mielekkyyttä kaiken sekaisuuden keskellä. Kyse ei ole masennuksesta eikä limbossakaan mistään mielenterveysongelmista, vaikka niin usein niitä sellaisina hoidetaankin.

Suomessa uuspakanuus on suhteellisen uusi käsite, vaikka meillä pakanuus on itsessään ollut voimissaan vielä 1800-luvun alkuun asti ja sen jälkeenkin 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteeseen tullut ns. uusromantiikan ajaksikutsuttu aikakausi herätti henkiin vanhoja pakanauskomuksia ja mm. Kalevalaisuus Antero Vipusineen, okkultismeineen ja esoterioineen sai hyvin voimakkaan jalansijan erityisesti eliitin joukoissa. Länsimainen uuspakanuus rantautui Suomeen kuitenkin voimakkaammin vasta noin 30 vuotta sitten, kun muualla länsimaissa se heräsi kukoistukseen jo 50-60 vuotta sitten. Aluksi Suomen uuspakanat olivat suhteellisen vähäisenläntäinen porukka, joka haki tietoa ja verkostoja Skandinaviasta sekä Euroopasta ja vasta 1998 perustettiin Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry ja vuotta myöhemmin Pakanaverkko ry, joiden kautta uuspakanat saattoivat löytää vertaistukea ja ainakin jollakin tasolla verkostoitua myös ihan kotoSuomessa. Kaikesta tästä huolimatta uuspakanuus on Suomessa verrattain uusi ilmiö ja tämä näkyy ihan siinä, ettei meillä puhuta vielä samoilla käsitteilläkään asioista kuin muualla länsimaissa. Muun muassa tuo hengellinen kriisi ja dark night of the soul ovat käsitteitä, joista uuspakanamaailmassa vaikkapa Brittein saarilla puhutaan ihan yleisesti. Ongelma (hengellinen kriisi ja sen mahdollinen seuraus) on tiedostettu jo aikaa sitten ja siihen on myös kehitetty apua omien joukosta. Hengellinen kriisihän ei tarkoita vain pakanamaailmaan tai -maailmankuvaan liittyvää kriisiä vaan kyseinen esiintyy myös valtauskontoihin liittyen, mutta näissä tapauksissa ihmiset hakeutuvat valtauskontojen seurakuntien yhteyteen hakemaan apua tai tukea ja he kutsuvatkin tätä kriisiä usein uskonkriisiksi. Pakanamaailmassa (Suomessa) ei ole tällaista kollegiaalista instanssia, joka hoitaisi pakanoiden hengellistä kriisiä ja kriisin iskiessä ihminen ei välttämättä osaa vielä edes identifioida itseään mihin pakanuuden alajaostoon kuuluisi, ja ei siten tiedä mistä lähtisi apua hakemaankaan. Wiccoilla on coveninsa, joihin hakeutuminen varmasti auttaa sinnepäin kallellaan olevaa hengellistä kipuilijaa, mutta muilla (perinne- tms. noidat, shamaanit, völvat, tietäjät, aasauskoiset, parantajat yms.) eivät tällaista ryhmää välttämättä koskaan edes löydä ja jäävät helposti limboonsa. He hakevat apua psykologiasta ja saavat käteensä diagnoosin määrittelemättömästä masennuksesta ja lääkepurkin. Tässä taas kerran muistutan, että mielenterveysongelmat hoidetaan aina lääketieteellisesti tai heidän ohjeidensa mukaan ja kaikki henkisenpolun kulkijoiden kriisit eivät ole henkimaailman limboon joutumista, vaan saattavat olla myös mielenterveysongelmia, joten mikäli olo on syvän ahdistunut, masentunut tai itsetuhoinen, niin silloin hakeudutaan aina lääkärille. Tästä ei ole poikkeuksia edes shamanistisella tai pakanallisella polulla!

Mikä sitten on hengellinen kriisi tai sielun synkkä yö? Psykiatriassa hengellistä kriisiä kerrotaan usein tavattavan ihmisillä, joilla on ruumiista irtaantumiskokemuksia, kokemuksia edellisistä elämistään, kohtaamisista henkimaailmanolentojen kuten henkioppaiden kanssa, kundaliini (elämänenergia) kokemuksia, kokemuksia pahojen henkien riivaamisista, kuolemanrajakokemuksia, kohtaamisia ufojen tms. kanssa tai ihmisillä, joilla on huume- ja alkoholiriippuvuuksia. Lääketieteen mukaan potilaan kulttuuri määrittelee kuitenkin hyvin pitkälle sen, onko kyse tällaisissa tapauksissa mielenterveysongelmista vai hengellisestä kriisistä eli mm. shamaanit, hengelliset opettajat tai vakaumukselliset uskovaiset ovat kyseisillä oireilla tulkittavissa kärsivän todennäköisemmin hengellisestä kriisistä kuin tavallinen ateisti tai agnostikko, joka elää tavallisessa oravanpyörässä suomalaisessa lähiössä. Monet kristityt kertovat näkevänsä uskonnollisia näkyjä, juttelevan Jumalansa kanssa, puhuvansa kielillä (Jumalansa armosta), saavansa voimaa parantaa sairaita, näkevänsä enkeleitä yms. Kaikki edellä mainittu on täysin normaalia, jos kyseessä on vakaumuksellinen kristinuskovainen ja vastaavasti myös suhteellisen hyväksyttyä normaaliksi, jos kyseessä on shamaani tai luonnonuskova noita tai wicca. Tässä vain unohdetaan vain se, että osa ihmisistä joutuu tuohon kriisiin juuri etsiessään tätä omaa ”kulttuuriaan” eli hän on lääketieteen silmissä tuolloin vaarassa päätyä samaan kategoriaan ateistioravanpyöräläisen kanssa.

Olipa kyse sitten valtauskontojen aihealueisiin tai pakanamaailmaan kuuluvasta hengellisestä kriisistä, niin aiheuttaja on loppupeleissä sama: ihminen kohtaa voimakkaan hengellisen kokemuksen. Usein tällainen tapahtuu ihmisen törmätessä vaikkapa henki/rumpumatkalla ensimmäisen kerran jotakin, johon ei välttämättä koskaan uskonut tai kun hän huomaa voivansa tuntea käsillään erilaisia energioita ja näkevänsä ne vieläpä erivärisinä. Huh, kova juttu syntymäskeptikolle, vaikka olisikin noin periaatteessa ihan avoin uusille jutuille. Siinä joutuu salamannopeasti tilanteeseen, jossa aivot joutuvat työstämään jotakin sellaista, jota aivot ainakin jollakin tasolla kieltävät edes olevan olemassa. Kokemuksesta, ja useita kertoja sivusta seuranneena voin sanoa, että se on tunne kuin olisi irrallaan kaikesta. Suorastaan epätodellinen olo. Osalle ei tule pitkäaikaista kriisiä, vaan he pystyvät työstämään asiaa eteenpäin, mutta osalle tämä epätodellinen olo jatkuu ja niillekin, jotka kyseisessä tilanteessa hanskaavat asian, saattaa tulla viikkojen tai kuukausien jälkeen voimakkaampi kriisi. Tämä on yksi syy sille, miksi en suosittele omatoimishamanistisia matkoja tai muutakaan henkimaailman juttuja ihmisille, joilla ei ole kokemusta asiasta.

Yleensä hengellinen kriisi pitää sisällään seuraavat oireet, joko kaikki tai ainakin valtaosan:

1. Kylmiä ja kuumia väreitä, usein selässä.
2. Jännityksen tunne vatsassa, selässä ja päänahassa
3. Tärinää, levottomuutta tai kouristuksia jaloissa tai muualla kehossa
4. Kipua, jännitystiloja tai jäykkyyttä erityisesti niskassa tai päänsärkyä
5. Nopeutunut pulssi ja aineenvaihdunta
6. Orgastiset kokemukset
7. Ääniyliherkkyyttä ja yliherkkyyttä ihmisten läsnäololle noin ylipäätänsäkin
8. Mystisiä / uskonnollisia ja parapsykologisia kokemuksia arkielämässä
9. Ongelmia löytää tasapaino seksuaalisten halujen ja hengellisyyden välillä
10. Ongelmia löytää tasapaino tavallisen arkielämän ja hengellisen elämän välillä
11. Ahdistusta tilanteen epävarmuuden vuoksi
12. Keskittymiskyvyttömyyttä ja ajoittaisia muistikatkoja
13. Unettomuutta tai heräämistä aamuyöllä
14. Maanisen haltioitumisen (hengellisistä asioista) vuorottelemista masennuksen ja energian puutteen kanssa
15. Eristäytymistä, koska ei koe osaavansa/voivansa jakaa tai välittää sisäisiä kokemuksiaan

Osa näistä oireista voi tulla välittömästi esimerkiksi shamanistien istunnon aikana ja ovat osaltaan ihan normaaleja ja tilanteeseen kuuluvia (kun ollaan kosketuksissa henkimaailman kanssa). Suurin osa kokee shamanistisessa istunnossa kylmiä ja kuumia väreitä, hikoilua, aineenvaihdunnan vilkastumista (vessajono on hillitön rummutuksen loputtua ja yksi vessa ei riitä 12 hengen porukalle alkuunkaan), itse istunnossa ihmiset näkevät, kuulevat, maistavat, haistavat tai tuntevat asioita, joille ei ole reaalimaalimassa selitystä. Nämä kaikki oireet luokitellaan hengelliseksi kriisiksi, mutta kyseessä on hetkellinen ja useimmiten ohimenevä tilanne. Hengellinen kriisi on käsitteenä hyvin lääketieteellisen kuuloinen ja siksi kuulostaa jo lähtökohtaisesti vaaralliselta. Näin ei kuitenkaan ole, ja vaikka itsekin saatoin kuulostaa siltä, että kyseessä on vaarallinen juttu, niin näin ei todellakaan ole kuin muutamissa poikkeustapauksissa. Hengellinen kriisi on esimerkiksi jokaisen shamanistisen initiaation taustalla ja jokaisen polunkävijän taustalla tai kokemuslistalla jossakin vaiheessa. Ennen sanottiin, että shamaanin on osattava ensin parantaa itsensä ennekuin voi parantaa toisia ja osaltaan sillä tarkoitettiin varmasti juuri tällaisen kriisinkin hoitamista. Ensin piti saada oma nuppi tasapainoon näiden henkimaailman asioiden kanssa, jotta voi auttaa muita. Usein ihmiset myös heräävät tälle polulleen nimenomaan kokemalla hengellisen kriisin ja se johdattaa heidät juuri omalle polulleen ja sillä polulla myös eteenpäin. Joskus saattaa jopa käydä niin, että ihminen kokee tutulla polullaankin uuden pienehkön hengellisen kriisin ja polku vaihtaa kokonaan suuntaa. Se on eräänlainen metamorfoosi (siis se, jossa toukasta tulee perhonen). Kuten monet kriisit, niin myös tämä toimii ihmisen kasvun ja kehityksen opastajana, mutta joskus se saattaa kuitenkin osalle olla hyvin ravisuttava kokemus ja jäädä päälle. Silloin kokee, ettei pääse eteenpäin, ei taaksepäin ja joutuu eräänlaiseen limboon ja lopputulema voi olla tuon kohdan 15 kautta päätyminen tilaan, jota kutsutaan sielun synkäksi yöksi.

Sielun synkkä yö on itseasiassa tila, jolla on hedelmällinenkin puolensa, mutta siitä hieman myöhemmin. Sielun synkkä yö käsitteenä juontaa juurensa katolilaiseen kristinuskoon.  Pyhän Ristin Johannes, joka oli 1500-luvulla elänyt espanjalainen roomalaiskatolinen miespyhimys, sääntökuntalainen, pappi, kirkonopettaja, mystinen teologi ja kirjoittaja, lanseerasi käsitteen ensimmäisen kerran kuvatessaan uskovaisen pitkää ja tuskaisaa matkaa kohti Jumalaa. Hänen mukaansa hengellinen kriisi liian kauan kestäessään johtaa syvään (tai muuttuu) hengelliseen masennukseen, jota kuvaa parhaiten sanonta ”La noche oscura del alma” eli sielun synkkä yö. Oman määritelmäni mukaan sielun synkkä yö on tila, jossa ihminen täysin erakoituu hengellisesti. Hän kokee olevansa irrallaan ja täysin yksin hengellisten asioidensa kanssa, mutta samalla myös täysin eristyksissä itse tästä hengellisyydestä eli hän ei saa kosketuspintaa omaan hengellisyyteensä siis siihen omaan juttuunsa. Hän ei tiedä miten aloittaa, jatkaa tai harjoittaa omaa juttuaan. Ihminen on aivan eksyksissä, toivoton sekä pikkuhiljaa myös melko syvästi alakuloinen. Kun tässä on nyt aloitettu listaamaan asioita, niin listataan vielä hieman lisää, eli sielun synkkä yö näyttäytyy usein tällaisten tuntemusten kautta:

1. Ihminen kokee syvää surumielisyyttä ja alakuloa sekä jopa epätoivoa. Usein nämä epätoivon tunteet saattavat luontouskovilla liittyä maapallon tilaan, ilmastonmuutokseen tms. ”Mistään ei tule mitään”, ”Ihminen tuhoaa koko maapallon” jne.
2. Ihminen kokee olevansa täysin arvoton
3. Ihminen kokee olevansa eksyksissä ja tuomittu elämään kärsimyksessä ja tyhjyydentunteessa
4. Ihmisellä on tuskallinen voimattomuuden ja toivottomuuden tunne
5. Ihmisen itsekontrolli heikentyy ja arkielämässä toimiminen voi alkaa tuntua vähintäänkin hankalalta
6. Mielenkiinnonkohteet vähenevät tai katoavat ja ei enää koe iloa asioista, jotka ovat aikaisemmin innostaneet
7. Ihminen alkaa kaivata jotakin henkisempää sisältöä elämäänsä ja toivoo löytävänsä tavallaan takaisin henkiseen kotiinsa

(nämä on joskus aikoinaan jostakin lainatut, mutta en löydä mistään enää lähdemerkintää)

Tämä lista kuulostaa täsmälleen samalle kuin miten masentunut ihminen kuvaa tilannettaan, mutta siinä missä masennus on yleensä itsekeskeistä ja ajatuksia kuten: ”Miksi aina minä?”, ”Kukaan ei pidä minusta”, ”Minusta ei ole mihinkään”, ”Minä olen ruma, tyhmä ja turha” jne. niin sielun synkkä yö on enemmänkin filosofista ja siihen liittyy nimenomaan niin sanottuja eksistentiaalisia ajatuksia kuten: ”Kuka oikein oikein olen?” ”Miksi olen täällä?” Mikä on elämä(ni) tarkoitus?” Osa sanoo, että erona on myös se, että masennuksen helpottuessa ihmisen elämä jatkuu hyvin pitkälle kuten aina ennenkin, mutta sielun synkän yön jälkeen ihmisen koko elämä usein muuttuu. Hänen koko elämänkatsomuksensa voi muuttua ja sen myötä tapansa olla ja elää. Tämä yö voi kestää kuukausia, jopa vuoden ja olla todella rankka, mutta sen aikana ihminen käy läpi elämästään ja olemisestaan asioita, joita ei koskaan muuten kävisi. Tätä tarkoitan sillä, kun sanoin, että sielun synkkä yö voi olla myös erittäin hedelmällinen. Jokin laukaisee tämän hengellisen prosessin ja ihmisen on tarkoitus käydä se läpi. ”Piireissä” ajatellaan, että henkimaailma laukaisee tämän prosessin ja tavallaan kouluttaa ihmisen polulleen. Usein polku onkin hyvin kirkkaana näkyvissä, kun yöstä tulee ulos. Toki se voi aina välillä katoilla uudelleenkin, mutta tällaista näin rajua yötä tuskin tulee enää toistamiseen. Lohdutuksena voi ajatella sitäkin, että jokainen henkisen polun kulkija on käynyt sen jossakin muodossa läpi, joko kriisinä tai sitten ihan tämän pidemmän kaavan mukaan.

Edelleen muistutan, että mikäli kokee olevansa nimenomaan masentunut tai oloon liittyy vähänkään itsetuhoisia ajatuksia, niin silloin täytyy hakeutua lääkärille!