Yksi kristinuskon ikuisuuskysymyksiä on ilmeisesti sen alusta asti ollut kysymys siitä, onko ihminen jaettavissa ruumiiseen ja sieluun vaiko peräti ruumiiseen, sieluun ja henkeen. Ne, jotka jakavat ihmisen ruumiiseen ja sieluun, kutsuvat itseään dikotomisteiksi eli kahtiajakajiksi ja ne, jotka jakavat ihmisen ruumiiseen, sieluun ja henkeen, puolestaan kutsuvat itseään trikotomisteiksi eli kolmiajakajiksi. Suomessa luterilaiset ovat perinteisesti olleet dikotomisteja. Ruumis on selkeä ja sielunkin osaamme yleensä määritellä joksikin osaksi itseämme, joka ei välttämättä ole kytköksissä fyysiseen kehoomme tai edes siihen olemmeko hengissä vai emme. Mutta miten henki eroaa sielusta?

Maallistuneempi Wikikpedia sanoo näin: ” Henki tarkoittaa ihmisen tai eläimen elämää, vanhoissa uskomuksissa myös yliluonnollista elämänvoimaa. Elävä ihminen on hengissä eli hänellä on henki. Joillakin eläimillä, kuten kissalla, on nykyaikaistenkin, tosin leikillisten uskomusten mukaan monta henkeä eli elämää.” En pidä Wikipediaa tieteellisessä mielessä missään nimessä absoluuttisen totuuden ylimpänä auktoriteettina, mutta se kuitenkin useimmiten antaa sen yleisimmän vallalla olevan näkemyksen asioista eli jos ei muuta, niin ainakin jonkinlaisen arkitietoon rinnastettavan näkemyksen. Siksi siis voisi olettaa, että Wikipedian näkemys vastaa aika lähelle sitä näkemystä, joka ei-uskovaisilla on hengestä ja sielusta.

Mikä sitten on shamanismin harjoittajan näkemys näistä asioista?  Kirjoitan jossakin vaiheessa skandinaavisen seidrin harjoittajan näkemyksestä tarkemmin, mutta tässä käyn läpi perinteisen suomalaisen ja Itämeren kansojen näkemyksen näistä ikivanhoista käsitteistä ja rehellisyyden nimissä on todettava, että seidriläinen näkemys ei eroa oikeastaan mitenkään muuten kuin nimien osalta. Uno Harva, jonka kirjan uusintapainosta Suomalaisten muinaisuskosta muuten hehkutin edellisessä postauksessa, on koonnut aiheesta lähes täydellisen paketin ja käytän pääasiassa hänen teostaan lähteenä.

Esi-isämme, ja nyt oikeastaan ei tarvitse mennä kuin muutama sata vuotta taaksepäin, eivät puhuneet sielusta oikeastaan lainkaan. Se on maassamme lainasana, joka on puhtaasti kristittyä perimää. Siihen aikaan kristinusko oli jo levinnyt maahamme, mutta ihmiset eivät puhuneet sielusta osittain siitä syystä, että heidän mielestään henki ja sielu eivät olleet synonyymejä ja osittain siitä syystä, etteivät he olleet sisäistäneet sitä käsitettä.  Heille sana henki käsitti kaikessa moninaisuudessaan kaikki ne sisällöt, joihin me nykyään liitämme sanan sielu. Nykyihmiselle sielu ei ole sanana vieras vaan paremminkin sen avulla pystyy määrittelemään tarkoittamaansa käsitettä paremmin sellaisellekin, joka ei välttämättä pysty ymmärtämään vanhoja käsitteitä kuten löyly. Nykyään henkeä ja sielua käytetään sujuvasti sekaisin ja synonyymeina, jopa shamanistisissa piireissä. Itselleni henki on eri asia kuin sielu, mutta siitä lähemmin seidrin yhteydessä.

Siitä elinvoimasta, jota pidettiin sekä ihmisten että eläinten ruumiintoimintojen edellyttäjänä käytettiin nimitystä henki. Henki poistui ihmisestä (ja eläimestä) tämän kuollessa ja usein sanottiinkin, että ”henki on lähtenyt”, kun ihminen huokaisi viimeisen kerran. Myöhemmin sanaa on alettu käyttämään myös tarkoittamaan henkilöä ja henkiolentoa. Hengenlähdön saattoi esi-isiemme mukaan jopa nähdä lämpöisen höyryn nousuna kylmenevästä ruumiista ja tähän on ajateltu liittyvän sen, että Suomessa on henkeä kutsuttu myös löylyksi (höyry). Tämä höyry päästettiin usein ulos avaamalla ikkuna tai ovi, ja joskus sen nähtiin jopa katoavan savupiipunkin kautta. Tätä henkeä kutsutaan suomalaisessa shamaanitraditiossa nykyään henkisieluksi.

Elämää tarkoittavana henkisielua voitiin käyttää myös kaikista muistakin eliöistä kuin ihmisistä ja eläimistä, jopa kasveistakin. Esi-isämme ajattelivat, että tämä henki näkyy hengityksessä ja virtaa sekä sykkii veressä ja sydämessä. Tästä syystä teuraseläimen vielä pulppuava veri saatettiin juoda, jotta saatiin sen henki itseään voimistamaan. Tätä tosin tehtiin vain voimallisen hengen omaaville eläinten verelle. Pelokkaat lapset saatettiin hoitaa antamalla heidän juoda tällaisen eläimen verta, purra eläimen vielä sykkivää sydäntä tai sitä kohtaa kehossa, josta syke näkyi. Tämän sykkeen ja tykyttelyn ajateltiin olevan nimenomaan sen eläimessä olevan hengen ilmentymä ja usein sen ajateltiin olevan pienen eläimen, usein linnun tai hiiren, muotoinen olento (joka pomppii ihon alla). Tämän olennon saattoi jopa nähdä lähtevän lentoon sielulintuna, perhosena tai kipittävän tiehensä pienenä hiirenä kuoleman kohdatessa. Me puhumme vieläkin tämän tykyttelyn yhteydessä elohiirestä ja ruotsinkieliset taas puhuvat dödmössetistä, joka hyvin kuvaa sitä, että esi-isämme uskoivat elohiiren olevan enne tulevasta kuolemasta.

Kuolleen ihmisen sielun ajateltiin myös voivan asettua vastasyntyneeseen. Tähän liittyi ajatus kiertokulusta eli siitä, että ihminen kuollessaan siirtyy esi-isiensä luokse ja sieltä taas jossakin vaiheessa takaisin syntyvään lapseen, jossa elää elämänsä, kuolee ja kierros jatkuu uudelleen. Asettuva osa ei kuitenkaan ollut henkisielu vaan ns. itse-sielu, joka muodostaa ihmisen persoonallisuuden. Sana lienee nykyihmisten uustuotantoa, koska en löydä siitä mitään mainintaa vanhoista teoksista. Ennen puhuttiin vain esivanhemman hengen asettumisesta vastasyntyneeseen. Käytän tässä nyt kuitenkin tätä itse-sielua, sekaannusten välttämiseksi.  Itse on ruumiin ulkopuolellakin itsenäinen, tietävä, tahtova ja tunteva olento. Koska vastasyntyneeseen asettunut itsesielu oli jonkun esi-isän, niin oikean nimen antaminen lapselle oli tärkeää. Lapselle piti osata antaa juuri sen vainajan nimi, jonka itsesielu tähän oli asettunut, muuten lapsi ei viihtyisi nahoissaan. Lapsen nimeä arvottiin ennen nimeämistä mm. latelemalla vanhoja esivanhempien nimiä ja jos lapsi reagoi poikkeuksellisesti (aivasti, lakkasi itkemästä, hymyili) tietyn nimen kohdalla, niin se oli oikea nimi. Joskus taas lapsen ulkonäkö antoi  jo suoraan selkeän viitteen kenen itsestä on kyse ja joskus taas käyttäytyminen. Jos lapsi kuitenkin sai väärän itsen nimen, niin sen merkiksi lapsi itki öisin ja sairasteli.  Jotta lapsesta saataisiin taas elinkelpoinen, oli sille löydettävä oikea esi-isä ja vaihdettava vanha nimi uuteen. Tähän vaihtamiseen tarvittiin shamaania tai tietäjää.

Ihmisellä oli myös ns.  hahmo, jonka saattoi kadottaa katsomalla peiliin tai antamalla kuvata itseään (tuohon aikaan valokuvaaminen olikin melkoinen näky savuavine ja pöllähtävine ruuteineen ja isoine peitettävine laatikoineen). Hahmon kalpeneminen, siis kasvojen kalpeneminen, oli yleensä merkki sairaudesta. Hahmon kadottaminen tarkoitti myös sitä, että ihminen menetti jonkun olennaisen osan itseään. Hahmosta käytettiin myös nimitystä varjo sekä muoto. Lapsia varoiteltiinkin astumasta varjonsa päälle ja varjon menettäminen oli hyvin paha asia. Jossakin vaiheessa hahmon menettäminen alkoi myös tarkoittaa tajunnan menettämistä. Ihmisestä saattoi myös tulla täysin sekopäinen, jos hänen hahmonsa oli kadonnut tai varastettu. Hahmo on myös liitetty ihmisen haltijaan.

Esi-isiemme elämään kuului siis olennaisena myös haltija, jota myös kutsutaan luonnoksi. Haltija on ihmisen yliluonnollinen vartija ja suojelija, joka voi esiintyä ihmisen varjomaisena kaksoisolentona. Vahvaluontoisella ihmisellä uskottiin olevan voimakas haltija. Jokaisella ihmisellä on oma haltijansa, jonka hän saa muutaman vuorokauden sisällä syntymästään ja joka seuraa häntä kuolemaansa saakka. Haltija voi ilmestyä ihmiselle itselleen, kuin varoituksena tulevasta tai sitten se voi liikkua itsekseen esimerkiksi siten, että se menee etukäteen taloon, jonne ihminen on menossa vieraisille. Se tekee sen joko varmistaakseen ”ihmisensä” turvallisuuden tai sitten käy vain tavallaan ilmoittamassa, että nyt pannu tulille, vieras on tulossa. Tästä samasta löytyy myös kertomuksia, jossa talon väkeen kuuluva on nähnyt tulevaa vierasta muistuttavan hahmon saapuvan taloon ja jonkin aikaa sen jälkeen saapuukin hahmon omistaja itse.

Suomalaisissa loitsuissa on lukuisia luonnon (haltijan) nostamisia ja siihen liitetään myös syntyloitsuja eli sen ajatellaan myös voivan siirtyä tai poistua ihmisestä.

Nouse luontoni lovesta,

Syntyni syvästä maasta,

Haon alta haltijani

Vastuksia voittamah,

Katehia kaatamah!

Valkeaverisyys tarkoittaakin, että ihminen on menettänyt haltijayhteytensä. Se on todella vaarallinen tilanne, koska haltijayhteyden menettäminen voi johtaa sielun menetykseen.

Ihmisellä on siis suomalaisen shamaanitradition mukaan yleensä kolme ”sielua” eli henkisielu, itse-sielu ja haltija. Tosiasiassa tämäkin vaihtelee shamaanikohtaisesti. Skandinaavisessa seidrissä puolestaan on yleensä henki ja kuusi sielunosaaja. Osittain nämä sielunosat ovat samoja kuin suomalaisessa perinteessä ja esimerkiksi fylgja on sama kuin haltija. Onko sekavaa? Voit lohduttautua sillä, että kun tähän pakettiin vielä lisätään sanat: voimaeläin, henkiopettaja, apueläin, auttajahenget jne., niin sitten se sekavaksi vasta meneekin. Toisaalta voit myös lohduttautua sillä, että mitä pidemmälle/syvemmälle polullasi pääset, sitä vähemmän sinulla on tarvetta määritellä, rajata ja selitellä käsitteitä. Käsitteet lakkaavat merkitsemästä. Niistä vain tulee osa sinua ja polkuasi.