Hel, pimeyden jumalar?

Hel, pimeyden jumalar?

Nyt on pakko aloittaa pahoittelemalla edellisen postauksen lukuisia kirjoitusvirheitä. Oikoluen toki tekstini, mutta nyt jostakin syystä kaikki virheet pääsivät läpi. Menköön helteen piikkiin. Menköön helteen piikkiin tämänkin kertainen postaus, joka on poikkeuksellisesti melkoisen henkilökohtainen.

Tämän kertainen aihe syntyi osittain puolivahingossa miettiessäni erään ihmisen kommenttia liittyen maailmankuvaani. Hän sanoi näin: ”Kun laittaa itsensä alttiiksi raskaille, vaikeille mananmatkoille, kutsuu tai tapaa kuolleiden henkiä, pitää jumaluuksinaan varjojen valtiaita ja koettaa ohessa elää normaalia, tasapäisten kanssaeläjien kansoittamaa elämää, silloin ei päivä milloinkaan enää paista yhtä kirkkaasti, kuin muille.” Paitsi, että tämä ihminen on suunnaton verbaaliakrobaatikko ja hänen tekstejään on nautinto lukea, niin hän on myös hyvin älykäs. Hän kiteytti yhteen lauseeseen koko völvan olemassaolon ytimen paremmin kuin yksikään aiheesta tehty tieteellinen tutkimus. Toki hänen kommenttinsa koski minua persoonana, mutta edustan melkoisen hyvin völvien persoonallisuutta noin laajemmassakin mittakaavassa, joten siksi uskallan sanoa näin. Völvilla ja kaikilla alisen kanssa pääasiallisesti työskentelevillä usein on, mahdollisesta puheliaisuudestaan tai ulospäinsuuntautuneisuudestaan huolimatta, tietynlainen synkkä pohjavire, jota ei yleensä voi peittää. Tässä masennusdiagnoosien luvatussa maassa saattaa helposti ajatella, että he ovat siis masentuneita. Itseäni kuvottaa nykylääketieteen näennäinen helppous heittää diagnooseja oikealle ja vasemmalle, ja määrätä niihin lähes automaatiolla lääkityksiä, joten sanomattakin on selvää, että suhtautuisin tällaiseen diagnoosiin hyvin suurella varauksella. Varsinkin kun syväkin alakulo liittyy omassa maailmankuvassani ihan normaaliin ihmisenä olemiseen. Kuulostaa varmaan oudolta tässä maailmassa, jossa kaikkien pitää olla jatkuvasti ekstroverttejä, alati pirteitä ja iloisia. Lienee paikallaan, että hieman perustelen tätä ajatustani.

Aika ajoin siis vajoan synkkyyteen. Enkä nyt tarkoita normaalia surua läheisen menetyksestä tai muuta sellaista tunnetta, vaan oikeasti vajoan syviin varjoihin ja märehdin kaikkia sieluni sopukoista kaivamiani ajatuksia, muistoja, toteumattomia haaveita, märkiviä haavoja, tiedostamattomia tunteita ja pelkoja. Oikein vellon niissä, ja kaivan jokaisesta jo kuopatusta asiasta lisää aihetta murheeseen. Jaa, enkö siis ole masentunut? Saattaa olla, että olen, mutta itse koen, että tällainen oman psyykeensä syvimpiin viemäreihin tutustuminen, ja niiden perkaaminen tasaisin väliajoin, on hyvin tärkeää ihmisen hyvinvoinnille. Toisin kuin shamaanimatkojen tekeminen esimerkiksi alisiin, niin näihin oman psyyken syvyyksiin vajoaminen ei ole vapaavalinnaista, kuten ei niistä poistuminenkaan, mutta sen sijaan, että marssisin lääkäriin hakemaan masennuslääkettä, niin päätän tällaisissa tilanteissa odottaa. Ja kaivaa vielä vähän syvemmältä, kun siellä pohjalla kerran jo ollaan. Tätä tilannetta voisi kuvata siten, että olisi putoamassa loputtomassa pimeässä kaivossa. Jossakin vaiheessa tulee aina pohjakosketus, jota syvemmälle ei enää pääse. Siinä pohjalla siis makaan ja ajattelen, että tästä ei siis enää pääse alaspäin ja kohta alkaa matka takaisin ylöspäin (tiedän tämän siis kokemuksesta, että jossakin vaiheessa sitä alkaa nousta takaisin ylös), mutta ennen sitä käytän tilaisuuden hyväkseni ja tutkailen paikkoja täällä sieluni ja psyykeeni syövereissä. Syy miksi teen näin on se, että haluan oppia itsestäni niin paljon kuin vain ikinä voin, jotta nämä asiat eivät pääse yllättämään. Völvan työssä on tunnettava itsensä läpikotaisin, muuten tätä työtä ei voi tehdä. Pahimmassa tapauksessa jokin näistä asioista iskee takaapäin silloin kun sitä vähiten odottaisi eli vaikkapa matkoja tehdessä. Osittain teen sitä myös siksi, että näin saan työstettyä asioita ja siirrettyä ne pois päiväjärjestyksestä. En suosittele tätä tapaa kaikille, mutta osalle tällainen itsensä pimeimpiin loukkoihin tutustuminen on osa polkua ja kenties myös osa persoonallisuutta. Tällä polulla aikoinaan tutustuin Hel jumalattareen. Hel on yksi eniten väärinymmärretyistä jumaluuksista kenties koko maailmassa ja sanoessani näin todella tarkoitan koko maailmassa eikä vain Skandinaviassa, vai kuinka monen jumaluuden tiedätte muuttuneen kokonaisen länsimaisen kuolemanjälkeisen infernon synonyymiksi? Hel nimestä on johdettu sana helvetti ja kaikki tietävät mitä se tarkoittaa.

Ihmiset (ja muut olennot) päätyvät kuolemansa jälkeen joko sotilaina (puolet) Odinin Vallhallaan ja toinen puoli sotilaista sekä heidän puolisoistaan Freijan Folkvagniin, merellä kuolleet päätyvät Aegerin saleihin ja me kaikki me muut siirrymme Helheimin saleihin. Saagojen mukaan Helheimiin pääsee, kun menee alaspäin ja pohjoiseen (siis Yggdrasilin rungosta). Hel on Lokin, Fenrir-suden ja maailmankäärmeen sisko, kuoleman valtiatar ja Helheimin hallitsija. Ulkonäöltään hänen kerrotaan olevan puoleksi elävä ja puoleksi kuollut, toinen puoli kehosta ihmisen kaltainen ja toinen puoli musta kuin karrelle palanut. Kasvoistaan hänen kerrotaan olevan toiselta puoleltaan nuori ja kaunis ja toiselta puolelta vanha ja ruma. Helin persoonaan liitetään adjektiiveja kuten kylmä, kolkko, etäinen, kyyninen, arvaamaton ja pelottava. Tämän me tiedämme luettuamme saagamme, tai oikeastaan kahlattuamme netissä ja luettuamme toisten tulkintoja saagoista. Tosiasiassa Helistä ei kerrota juuri mitään, joka kertoisi hänen luonteestaan, ja kaikki meidän käsityksemme perustuvat siihen, millaisena me kristityssä maailmassa koemme kuoleman ja nimenomaan helvetin olevan. Kuoleman, kristittyjen helvetin, valtiattarenhan täytyy olla kuin itse kuolema. Väärin. Kyseessä ei ole kristittyjen jumala, eikä hän kristittyjen helvetin valtiatar vaan Helheim nimisen maailman valtiatar. Heliin liittyvät kristittyjen luomat stereotypiat ovat samaa luokkaa kuin nykyään Lokiin liittyvät stereotypiat eli hänen kohdallaan murrosikäiset wiccaan skanditwistillä kallellaan olevat tytöt näkevät hänet ihkuna Marvel hahmona, joka näyttää luonnollisesti näätämäisen komealta kuten esittäjänsä Tom Hiddleston. Laittaisin tähän ns. facepalm emojin, mutta ikäni ei anna siihen myöten.

Uskonko siis tietäväni kuka Hel on ja väitänkö, että oma näkemykseni on ainoa oikea? En usko ja missään tapauksessa en ole niin ylimielinen, että kuvittelisin jumaluuksien näyttäytyvät kaikille samanlaisina. Kenties Lokikin saattaa näyttäytyä näille nuorille neitosille juuri sellaisena kuin he haluavat hänet nähdä. Minulle hän varmaan näyttäytyisi likaisena, nuhruisena, turpeana ja alkoholisoituneena Mickey Rourkena, koska niin minä hänet näkisin, jos siis näkisin hänet jonakin stereotypiana. Itseasiassa uskon jumaluuksien näyttäytyvän (ja nyt en siis tarkoita välttämättä fyysisesti ja konkreettisesti näyttäytymistä) nimenomaan siinä muodossa, joka ihmiselle on tutuin. En siis väitä tietäväni millaisena Hel sinulle näyttäytyisi, vaan kerron millaisena minä hänet tunnen. Osalle hän varmasti on tuon yllä olevan kuvauksen mukainen, mutta minulle ei. Hän on luonnollisesti kuoleman valtiatar, mutta minulle hän ei esiinny stereotyyppisenä surkeuden, pimeyden ja jonkun selittämättömän epämiellyttävyyden perikuvana, vaan minulle hän on kuoleman JA elämän jumalatar. Alun ja lopun jumalatar. Täydellinen valon ja pimeyden tasapainon jumalatar. Muutoksen jumalatar. Völvan työssä teen usein matkoja Helin valtakuntaan hakemaan vastauksia, milloin mihinkin tai saattamaan kuolleiden sieluja eteenpäin tms. ja tällöin Hel on työkaveri, kollega ja yksinkertaisesti paikan reilu pomo, jonka ehdoilla sitä hommaa aika pitkälle tehdään. Siis näin voimakkaasti pelkistäen. Mutta kun makaan siellä pohjalla, niin Hel on ystävä.

Hel on skandinaavinen versio jumalattaresta, joka tunnetaan eri nimillä ympäri maailmaa. Helistä on Skandinaviassa tullut noitien ja jopa feministien jumalatar. Voimakas nainen, kuoleman synkkä valtiatar, joka ei koskaan ole saanut voimansa ja pelottavuutensa takia jalansijaa patriarkaalisessa maailmassa. Helistä on osittain tehty harmiton yrttitaitoinen synnytyksissä avustava kätilö, joka myös lempeästi saattelee kuolevia eteenpäin. Hel nähdään joskus myös ns. kolmoisjumalattaren yhtenä ilmentymänä (vanhuus tai vanheneva viisas nainen) tai jopa yliromantisoituna eroottisena hahmona. Näin jollakin tasolla romantisoituna häntä on helpompi hallita. Hel on kuitenkin juuri kuoleman, pimeyden, kaaoksen, sairauksien ja mädäntymisen jumalatar.  Se, että hänet haluaa tehdä vaarattomammaksi romantisoimalla hänet, kertoo enemmän meistä itsestämme ja peloistamme kuin Helistä. Sen sijaan, että hyväksyisimme nämä asiat osaksi elämää, niin painamme ne maton alle ja kuvittelemme niiden katoavan.  Lapsena saatoimme tehdä niin, mutta aikuisena meillä on taito, tahto ja voima olla lakaisematta niitä maton alle ja kohdata ne. Kohtaaminen on prosessi, jossa tuska, kipu ja suru ovat ikäviä sivutuotteita, mutta ne jäävät kroonisiksi, jos emme uskalla kohdata synkkiä asioita sielumme tai elämämme syvyyksissä.

Hel on se jumalatar, jonka puoleen on käännyttävä silloin kun elämä potkii päähän. Jos se potkii oikein rankasti tai kauan, niin silloin Helillä on jotakin asiaa ja se asia kannattaa kuunnella. Kun vatvoo yökaupalla omien pelkojensa kanssa tai miettii, miksi elämä on joskus niin pirun rankkaa ja eikö asialle voi tehdä mitään, niin kannattaa kysyä siltä, jonka alueisiin nämä kuuluvat. Hel on muutoksen jumalatar ja luonnollisesti se tarkoittaa sitä lopullista muutosta eli kuolemaa, mutta se tarkoittaa myös muutosta elämässä. Puhutaan pienistä kuolemista eli, että jonkun asian on elämässä muututtava, kuoltava, jotta jokin uusi saa sijaa. Tässä muutoksessa Hel on läsnä. Hänen tapansa muuttaa on jossakin määrin verrattavissa shamanistiseen initiaation, jossa ihminen tavalla tai toisella pilkotaan palasiksi ja kootaan uudelleen. Kuin rautatanko, joka sepän ahjon hirvittävässä kuumuudessa pakotetaan uudeksi. Hän pakottaa ihmisen muuttumaan ja tätä pakkoa ihminen pelkää. Olen joskus kuullut, että osa kristityistä herännäisistä pamahtaa uskoon siten, ettei heillä enää ole elämässä mitään muita vaihtoehtoja, ja he alistuvat Jumalalleen. Hel toimii hyvin samankaltaisesti eli ihmisen on uskallettava antaa periksi muutokselle. Toisin kuin kristijumala, niin Hel ei vaadi vastineeksi uskollisuutta tai alistumista. Hän vaatii ihmiseltä vain rohkeutta kaivautua syvimpiin loukkoihinsa. Joku on joskus sanonut, että Hel on vanha viisas akka, mutta hän ei missään nimessä ole mikään suloinen vanha muori, joka puhaltaa pipin pois. Pipisi joudut työstämään itse, mutta hän auttaa ja neuvoo tarvittaessa.

Alussa sanoin, että Hel ei ole kristihelvetin valtiaan kaltainen, mutta tuossa edellä kerroin kuitenkin hänen juuri olevan sellainen. Miksi sitten väitin, ettei hän ole? Siksi, että Helin edustama muutos ei itsessään ole kaaosta, mustuutta, kuolemaa ja varsinkaan ei pahuutta. Muutoksessa nimittäin piilee se alku, se voima, se valo ja se elämä. Huh, nyt alkoi kuulostaa nuoruusvuosien uskonnontunnilta! Helillä on kaikki vastaukset, ihmisen täytyy vain uskaltaa kysyä. Kysyminen on itseasiassa se helpoin asia, vaikeinta on toteuttaa saatu vastaus, koska se voi vaatia ihmiseltä ihan hirvittävästi. Shamaanit sanovat, ettei hengiltä pidä kysyä, jos ei ole valmis noudattamaan niitä vastauksia, joita he antavat, koska se loukkaa henkiä syvästi. Hel ei ole pahantahtoinen, mutta mikäli hän antaa aikaansa ja vastauksia, niin on hyvin epäkunnioittavaa olla noudattamatta niitä. Kun hänen luokseen hakeutuu, niin täytyy olla ehdottoman varma siitä, että on valmis muutokseen -mitä se sitten vaatikaan.

Ja mitä tulee niihin stereotypioihin, niin tämä on minun kokemukseni Helistä. Jos haluat tutustua häneen, niin unohda kaikki tämä ja kaikki muukin netistä löytyvä. Tutustu häneen ihan itse ja muodosta oma kuvasi hänestä. Niin, ja se, miksi völvat ovat synkkyyteen taipuvaisia, ei johdu Helistä, kuolleista tai alisissa työskentelystä vaan siitä, että he ymmärtävät kuoleman olevan osa elämää ja he eivät piilota mitään maton alle. Kuolema on koko ajan läsnä ystävänä, tuossa toisella olkapäällä, antamassa neuvoja ja ohjeita. Itseasiassa se auttaa näkemään päivän vielä kirkkaammin.

Comments are closed.