Galdralag, vanha maaginen loitsumitta

Galdralag, vanha maaginen loitsumitta

Pienen kylän laitamilla kuljeskelee yksinäinen nainen kädessään sauva. Sanotaan, ettei hän asu missään, mutta kovimmilla pakkasilla sekä puhureilla, joku talollinen saattaa kuulla hänen sauvansa koputuksen ovellaan. Vieraanvaraisuudestaan talollinen saa ennustukset tulevalle satokaudelle, siunaukset ja tarvittaessa vaikkapa kiroukset naapurin lampaille, mutta vaikka hän ei antaisi mitään, niin harva on se, joka ei häntä sisälle päästä, koska völvan kirous on kuolema. Tällainen tarina oli tuttu vielä 1800-luvun alun Norjan pohjoisrannikolla ja Islannissa, jossa kyseisenkaltaiset naiset olivat vielä hiljakkoin kulkeneet.

Völva oli hyvin pitkälle rinnasteinen muiden pohjoismaiden tietäjien, näkijöiden, parantajien ja viisaiden naisten/miesten kanssa, mutta myöhemmin häntä alettiin kutsua noidaksi osittain kristinuskon vaikutuksesta. Nykyään moni völva kutsuu, tai antaa itseään kutsuttavan myös shamaaniksi. Shamaani sanana ei mielestäni sovi völvalle monessakaan mielessä. Ensinnäkin shamaani on lainasana, jonka tarkoitus pääsee parhaiten oikeuksiinsa silloin kun sillä tarkoitetaan sen alkuperäisen käyttötarkoituksen mukaista toimintaa (esimerkiksi Siperialaista shamanismia) ja toisekseen völva sanalla on jo itsessään suuri painoarvo, koska se nimenomaan kuvaa sitä, mitä völva tekee, mistä hän tulee ja mistä hän saa voimansa. Inhosin sanaa völva vuosia, jos en peräti kokonaisen vuosikymmenen, koska se kuulosti enemmänkin anatomian tai naistentautien oppikirjan sivuilta napatulta ja lievästi sanottuna hieman epämääräiseltä sanalta. Ja siinähän sen juju juuri onkin. Se nimenomaan kertoo völvan voiman alkuperästä ja osa sanan voimasta tulee myös siitä, että me jopa tiedämme, kuka oli maailman ensimmäinen völva, jos siis olemme lukeneet Eddamme. Eli sanalla völva on valtavan pitkä ja voimakas historia. Olen käynyt todella pitkän polun jo pelkän sanan völva suhteen ja jos jonkun suuhun ei völva taivu, niin olen hänelle mieluummin noita, tietäjä tai näkijä ja kylähullukin käy, mutten mielellään shamaani.

Palataan kuitenkin otsikkoon eli galdralagiin. Suuttuneena tai loukattuina völvien kerrottiin huutaneen loitsumitallisia kirouksia eli maagisia galdralageja ihmisille ja nämä kirotut ihmiset päätyivät lähes poikkeuksetta ihmisten hylkimiksi, joten völvien kirouksia (ja kaikkien muidenkin, joiden toimenkuvaan kuului kirouksien heitteleminen) pelättiin. Todennäköistä on kuitenkin, että kyseisen kirouksen sivustaseuraajat alkoivat hylkiä kirottua ja tavallaan toteuttivat kirouksen sosiaalisen paineen seurauksena. Kyse ei siis ollut magiasta vaan sosiaalipsykologisesta käsitteestä nimeltään sosiaalinen eristäminen, joka on vakava henkisen väkivallan muoto ja jonka suoritti pelkäävä yhteisö itse. Sosiaalista eristämistä harjoitetaan ikävä kyllä vieläkin kaikkialla, jossa on yhteisöjä. Nykyään tosin, jos joku alkaa kadulla huutaa loitsimaan, niin huutaja itse todennäköisesti joutuu tällaisen eristämisen kohteeksi, mutta ennen vanhaan kirouksia ja kirottuja pelättiin enemmän kuin itse kuolemaa. Galdralag tarkoittaa loitsua, joka esitetään tietyssä mitassa. Se saattoi olla yhtä hyvin kirous kuin siunauskin eli samalla logiikalla ilmoille heitetty siunauskin alkoi toimia siunattujen puolesta. Kirouksia useammin völvat suorittivatkin juuri erilaisia siunauksia maille, ihmisille, karjoille ja satokausille. Näitä kaikkia erilaisia loitsuja kutsuttiin yhteisnimellä galdr ja tämä islantilainen noituus ja magia on myöhemmin kirjoitettu (ainakin) yksiin kirjallisiin kansiin ja se tunnetaan nimellä Galdrabók. Galdr taas tulee mitä luultavammin sanasta gala eli huutaa. Tarkemmin ottaen se tarkoittaa kiekumista tai kukkumista (siis esimerkiksi käen kukkumista, ei valvomista). Galdrien äänellisestä esittämisestä ei luonnollisesti ole olemassa yhtään näytettä viikinkiajalta, mutta kuvauksien perusteella sen on oletettu kuulostaneen hyvin samankaltaiselta kuin muun muassa karjalaisten runolaulanta. Josta alla esimerkki.

Muinoin käytettiin erilaisia mittoja tarinoita kerrottaessa tai laulettaessa ja niitä kutsutaan nykyään runomitoiksi. Näin mututuntumalla voisi kuvitella, että ihmiset ovat kehittäneet nimenmaan mitat siksi, että ne on helpompi muistaa ajalla, jolloin kaikki tapahtumat kerrottiin eteenpäin ja tiedotettiin suusanallisesti. Runomitat voidaan jakaa muun muassa poljennollisiin runomittoihin, mm. vanha kreikkalainen runous on poljennollista, ja poljennottomiin runomittoihin, kuten vaikkapa haikuihin.  Kenties yksi tunnetuimmista poljennollisista runomitoista, jopa koko maailman mittakaavassa, löytyy kuitenkin meiltä täältä kotoSuomesta. En ole perehtynyt rakkaan äidinkielenopettajani hyvistä yrityksistä huolimatta elämäni aikana kalavalamittaan, joten en lähde sitä Wikipediapohjalta tänne kirjoittamaankaan ja kalevalamitasta voi halutessaan lukea asiantuntevaa tekstiä vaikkapa Kalevalaseuran sivuilta  Mitat, joista kuitenkin tiedän jotakin ovat vanhat skandinaaviset runomitat kuten juuri tuo maaginen galdralag ja huomattavasti yleisempi ja myös loitsumitassa esitetty ns. ljoðaháttr sekä ei loitsumitallinen fornyrðislag. Ljoðaháttr on se mitta, jolla muun muassa Snorri Sturluson pääosin kirjoitti Eddansa. Kyseinen mitta oli muutenkin hyvin yleinen tuohon aikaan ja monet vanhimmista islantilaisista saagoista on kirjoitettu juuri Ljoðaháttr mitassa. Wikipedia kertoo Snorri eddojen runomitoista näin: ” Eddan runomitta tunnetaan hyvin tarkkaan, sillä Snorri Sturluson teki siitä kattavan selvityksen Nuorempaan Eddaan sisältyvässä ”Háttatal”-runossa. Muodollisesti Edda-runot käyttävät tiukkoja, tavujen määrään ja alkusointuihin perustuvia runomittoja. Eeppisessä, kertovassa runoudessa, kuten ””Vǫluspássa” oli yleensä käytössä fornyrðislag-mitta (sananmukaisesti ”vanhojen sanojen mitta”), joka perustuu allitteraatioon ja painollisten ja painottomien tavujen vaihteluun. Samantapaisia mittoja on käytössä myös muissa keskiaikaisissa, germaanisissa runoteoksissa, kuten Englannin Beowulfissa ja saksankielisessä Nibelungein laulussa. Lyyrisempi, ei-kertova runous, kuten ”Hávamál”, käytti yleensä ljóðaháttr-runomittaa (sananmukaisesti ”runomitta”). Ljóðaháttrissa säkeistöt koostuvat tavallisesti kahdesta kolmen säkeen jaksosta, joissa kahta ensimmäistä säettä yhdistää sama alkusointu ja kolmannessa on oma sisäinen alkusointu. Konsonanttiriimi perustuu saman konsonantin toistumiseen, mutta vokaaliriimien alkusointu voi muodostua myös eri ääneistä. ” (lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Runo-Edda#Runomitat. Luettu 28.1.2019)

Snorri sekoitti siis Eddaansa myös molempia muita mittoja, mutta galdralag-mitta esiintyy ainoastaan yhdessä ainoassa saagassa tai oikeastaan vain senkin lopussa. Kyseessä on tuo niin sanottu Havamal eli Odinin viisauksia ja elämänohjeita koskeva saaga, joka on muuten pyhä kirjoitus aasauskoisille. Havamalin lopussa Odin kertoo kahdeksastatoista erilaisesta riimuloitsusta ja tämä on nimenomaan kirjoitettu galdralagmitassa eli maagisessa loitsumitassa. Mistään muualta Snorrin teksteistä kyseistä mittaa ei löydy. Galdralag eroaa kahdesta muusta runomitasta siinä, että siinä on aina neljäs rivi, joka toistaa hieman muutettuna kolmannen rivin sisällön.  En ole juurikaan perehtynyt Aale Tynnin suomennokseen Snorrin Eddasta, muuten kuin tarinallisen kerronnan suhteen, mutta äsken vilkaistessani sitä huomasin, että Tynni on huomioinut tämän runomitan muutoksen Havamalissa juuri noiden riimuloitsujen kohdalla.

Völville tuo maaginen runomitta on luonnollisesti tärkeä ja se on juuri se runomitta, jossa loitsut luodaan. Myös silloin, kun ne kirjoitetaan omalla äidinkielellä. Viitatessani tuohon Kalevalaiseen runolaulantaan, niin myös nykyajan völvat esittävät usein loitsunsa juuri laulamalla tai lallattelemalla. Loitsujen intonaatio muistuttaa suunnattomasti tuota kalevalaista runolaulantaa. Olen oppinut mittani ja sen loitsimiseni intonaation ihmiseltä, joka oppi sen aikoinaan islannissa omalta perheeltään. Kukaan ei tässä ketjussa ollut kuullut kalevalaista runolaulantaa ennen minua, joten tuntuu todella hassulta, että ne voivatkin muistuttaa toisiaan noin paljon.Onko sitten pakko luoda loitsunsa islanniksi tai muinaisnorjaksi, jos haluaa olla uskollinen galdralag-mitalle tai olla völva? Harva suomalainen hanskaa islannin tai edes muinaisnorjan. Siinä missä aasauskoinenkin voi harjoittaa uskoaan ihan millä kielellä tahansa vaikka pyhät kirjoitukset ovatkin alkuperäiskielellään muinaisnorjaa, niin sama pätee völviin. Oma äidinkieli on se, jolla aivot, sydän, tunteet ja tahto toimivat, joten käyttäkäämme sitä. Loitsu, jota ei edes itse ymmärrä ei ole loitsu, eikä siten pidä sisällään minkäänlaista voimaa tai pondusta. Niin hienolta kuin galdralag alkuperäiskielellään saattaakin näyttää, niin sääntö numero yksi kaikenlaisessa loitsimisessa on kuitenkin se, että täytyy tietää mitä tekee, mitä pyytää ja ymmärtää loitsusta jokaikisen, sen pienimmänkin vivahteen, joka muuten saattaa islannissa syntyä ihan pienen pienestä päätteestä. Tämä pieni pääte saattaa muuttaa loitsun luonteen täysin, joten pitäytykää omassa äidinkielessänne, aina.

Itse löysin joulun aikaan Kalevalan uudelleen. Tai siis onhan se tuolla kirjahyllyssä nököttänyt useampanakin versiona, mutta löysin nimenomaan sen henkisenä oppaana, kun se aikaisemmin on näyttäytynyt minulle lähinnä kulttuurihistoriallisena eepoksena. Todennäköisesti äidinkielenopettajani repisi jälleen kerran hamosensa kanssani, jos näkisi tämän, mutta mielestäni Kalevalainen runous on hyvin lähellä loitsuja. Siis koko kalevalamitta muistuttaa silmissäni enemmän loitsumittaa kuin mitä esimerkiksi Eddan mitat tekevät, sitä galdralagia lukuunottamatta.

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan, saa’ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat, puhe’et putoelevat,
kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat. 
 (Kalevala, ensimmäisen runon alku)

Miten kaunista! Heh, niin siitäkin nuoresta ihmisestä, jolle Kalevala oli aikoinaan äidinkielentuntien armotonta pakkopullaa ja runomittansa käsittämätöntä yksinkertaisten asioiden esittämistä mahdollisimman vaikeaselkoisesti, tuli aikuinen. Ja, jolle Kalevalan sisältö aukesi lopulta kuitenkin.

Comments are closed.