Berserkit ja Ulfhednarit

Berserkit ja Ulfhednarit

Aasauskosta tai viikinkiajasta ei voi puhua puhumatta myös berserkeistä tai ulfhednareista. Nämä oman aikansa soturit ovat kokeneet historiamme aikana, jos jonkinlaisia tulkintoja. Berserkit mainitaan monissa saagoissa ja kertomuksissa, joissa heidän kuvaillaan olleen säälimättömiä sotilaita, jotka ryöstivät omaisuutta ja ihmisiä sekä tappoivat umpimähkäisen raivon vallassa. Heitä pelättiin, koska he eivät tuntuneet pelkäävän ketään tai kunnioittavan mitään. Islantilaissa saagoissa kerrotaan berserkkien olevan eräänlaisia eliittisotilaita, jotka olivat pukeutuneet karhuntaljoihin, mutta keistä kerrotaan myös ns. hahmonvaihtajina eli henkilöinä, jotka transsissa vaihtoivat fyysisen olomuotonsa voittamattomaksi karhuksi.

Vatnsdalssaganissa, Hrafnsmálissa ja Völsunga-saagassa kerrotaan puolestaan ulfhednareista, joiden kerrotaan pukeutuvan sudentaljoihin taisteluun mennessään ja heidän tunnusmerkkinään oli sudentaljojen lisäksi keihäät. Myös Ynglingasagassa kerrotaan miehistä, jotka syöksyivät eteenpäin ilman haarniskaa hulluina kuin sudet tai koirat, purren kilpiään ja he olivat vahvoja kuin karhut tai härät. He tappoivat ihmisiä tuulen lailla eikä tuli tai metalli pystynyt heitä tappamaan. Keitä nämä berserkit ja ulfhednarit sitten olivat? Kristinusko leimasi kyseiset soturit myyteiksi, valheeksi tai jopa kielsi kokonaan heidän mahdollisen olemassaolonsa, aivan kuten se teki skandinaavisen mytologian kohdalla lähes kaikelle muullekin. Vasta viimeisten vuosikymmenien aikana tutkijat ovat kiinnostuneet berserkeistä ja ulfhednareista uudelleen.

Nimi­tyk­sen ber­serkr on ylei­sesti arveltu tul­leen mui­nais­nor­jan sanoista ber, joka tarkoittaa karhua ja serkr, joka on paita. Täl­löin sana ber­serkr tar­koit­taisi suoraan käännettynä karhunnahkaista paitaa. Roo­ma­lai­nen his­to­rioit­sija Taci­tus kuvasi puolestaan, miten ger­maa­ni­set sotu­rit tais­te­li­vat alastomina tai ainakin yläkroppa paljaana tai ilman suo­juk­sia, jolloin toinen tulkinta sanan berserk alkuperästä olisikin se, että sana ber tuli­si­kin sanasta berr eli paljas tai alaston. On kuitenkin epäselvää kohtasiko Tacitus koskaan bersekkejä, vai perustuiko hänen kuvailunsa kuulopuheisiin vai oliko kertomus puhdasta fiktiota. Mikään muu lähde ei tue tätä alastomuutta, mutta tämä versio oli ehdottomasti suosituin varsinkin, jos katsomme 1800-luvun uusromantiikan aikakaudella tehtyjä maalauksia berserkeistä tai ihmisistä noin yleensä. Tästä suunnattomasta raivontilasta on englanninkielessä edelleen käytössä sana berserk, joka tarkoittaa juuri olemista suunniltaan raivosta ja ruotsalaiset puhuvat bärsärkagångista, jolla he tarkoittavat raivosta sekoamista. Ulfhednareiden nimi tarkoittaa suoraan käännettynä suden kunnioittaja. 

Berserkkien katsottiin saagojen perusteella olleen korkeassa asemassa viikinkiaikaisessa yhteiskunnassa ja 800-luvun Haralds­kvæði runon perusteella ber­ser­kkien kerrotaan palvelleen usein kuninkaiden alaisuudessa.  He liik­kui­vat usein ryh­missä, joi­hin kuu­lui kol­mesta kah­teen­toista berserkkiä. Usein ber­ser­kit oli­vat sukua toi­sil­leen ja läh­de­kir­jal­li­suu­den perus­teella omi­nai­suus saa­vut­taa tais­te­lu­raivo periytyi isältä pojille. Saagojen mukaan miehet (berserkeissä ei tiedetä olleen naisia) myös vaihtoivat nimeään liityttyään berserkkeihin, ja nimi liittyi usein susiin tai karhuihin. Tunnetuimpia nimiä ovat Beowulf ja Bodvar Bjarke. Saagojen mukaan kyseiset soturit siis pukeutuivat ennen taistelua karhun- tai sudentaljoihin ja heidän kerrotaan olleen poikkeuksellisen kykenevinä ja kylmähermoisia taistelijoita, joiden taidot olivat melkoisen suvereenit nimenomaan lähitaistelussa. Juuri lähitaistelussa heidän kerrottiin lankeavan berserkkitilaan (falla i bärsärkagången), jolloin he ensin ulvoivat kuin petoeläimet tarkoituksenaan pelotella vastustajia sekä kannustaa taistelutovereitaan ja itseään, ja jonka jälkeen he lankesivat raivoisaan berserkkitilaan. Saagojen mukaan berserkit eivät välittäneet siinä tilassa kivusta tai mahdollisista vammoista, vaan taistelivat kuolemaan saakka. On myös esitetty, että soturit olisivat alun perin olleet nimeltään ulfhednar ja se tila, johon he itsensä lietsoivat, olisi tuonut heille myöhemmin nimen berserkki. Toisaalta saagoissa kerrotaan nimenomaan miehistä, jotka pukeutuivat joko karhun- tai sudentaljaan. Mikä muu ero näillä kahdella ryhmällä oli, ei käy saagoista ilmi ja molemmat ryhmät on liitetty nimenomaan kuninkaisiin ja Odiniin.

Odinin ja ulfhednareiden sekä berserkkien yhteys on eräs yleisesti tunnetuista ajatuksista, mutta ainoastaan Ynglinga saagassa kerrotaan suoraan, että nämä olisivat olleet Odinin sotu­reita ja joskus puolihuolimattomasti tutkien väitetään, ettei ulfhednareista tai berserkeistä ja Odinista olisi muita mainintoja kuin tuossa Ynglinga saagassa, mutta itseasiassa mainintoja löytyy myös mm. Egilsin, Hrólf, Her­va­rar, Örvar Oddsin ja Gret­tisin saagoista. Näissä ei suoraan sanota, että berserkit olisivat Odinin sotureita, mutta niissä mainitaan muun muassa, että berserkit (tekstissä on nimenomaan maininta berserkeistä eikä ulfhednareista) ovat ainoita, jotka pystyivät näkemään Odinin lukuisten valeasujen taakse, ja miten eräs berserkki esimerkiksi polveutuu suoraan Odinista. Saagoista löytyy myös mainintoja, joissa Odin ohjeistaa kunin­gasta ja tämän mie­hiä (berserkkejä) ennen tais­te­lua sekä kertomus siitä, miten ber­ser­kit uhraavat Odinille kii­tok­seksi voi­tosta. Se, että Odinin ja berserkkien suorasta yhteydestä mainitaan saagoissa vain ker­ran, on saanut osan tutkijoista ajattelemaan, että ber­ser­keillä ei ollut uskon­nol­lista tehtävää Odinin nimettyinä uskonsotureina, vaan heidät nähdään vain eräänlaisina eliit­ti­sotilasryhminä, jotka tosin nähtiin niin vaarallisina, että heitä vastaan piti sää­tää erikseen lakeja.

Berserkkiyden on ajateltu myös olevan eräänlainen initiaatioriitti, jossa nuoret pojat lähtivät haastamaan berserkin ja voittaessaan tämän, nuorukainen otettiin avosylin vastaan berserkkien yhteisöön. Saagoista löytyy kohtia, joissa berserkit nimenomaan haastoivat yksitellen nuoria poikia taisteluun kanssaan ja siten heidän ajateltiin johtavan jonkinlaista riittiä, jossa nuoresta pojasta tehtiin mies, soturi. Näihin rituaaleihin kuului varhaisimpien saagojen mukaan sotataitojen koetuksen lisäksi myös voiman ja urheuden koettelemista sekä henkisen kantin testaamista, joihin on mahdollisesti liitetty myös huumaavien aineiden käyttöä. On jopa esitetty, että ber­ser­kit oli­vat ritu­aa­li­sesti yhtey­dessä kar­hui­hin, sillä hei­dän tuli olla tais­te­lu­ti­lan­teessa kar­hu­jen kal­tai­sia ja teo­rian mukaan ini­tioi­tava on jopa saat­ta­nut tais­tella ber­ser­kin sijaan kar­hua vas­taan. 

Lähteiden mukaan berserkit ja ulfhednarit lietsoivat itsensä ennen taistelua raivon valtaan ja puri­vat kil­pi­ään sekä ulvoi­vat kuin sudet tai muri­si­vat kuin kar­hut liet­soen itsensä lopulta rai­voi­saan tilaan, jossa kivuntunne katosi. Kyse voi olla puhtaasti hillitsemättömästä raivosta, mutta on myös epäilty heidän käyttäneen huumaavia aineita tai olleen transsissa. Huumaavat aineet ja punaiset kärpässienet, ovat varmasti alastomuuden lisäksi eräs tunnetuimpia mielleyhtymiä, jotka berserkkeihin liitetään. Todellisuudessa punainen kärpässieni ei aiheuta kuvatun kaltaisia oireita vaan paremminkin euforiaa, tokkuraisuutta, pahoinvointia, päänsärkyä ja pidemmän päälle kuolemaan johtavia maksa- ja munuaissairauksia, joten nykytietämyksen mukaan ei enää uskota huumaaviin aineisiin uskottavimpana tai ainakaan ainoana selityksenä.

Mainintoja ber­serk­kien ja ulfhednareiden yhteydestä sha­ma­nis­miin ja transsiin löytyy useista saagoista ja on ajateltu, että ber­serk­kien yhdis­tä­mi­nen juuri kar­hui­hin voisi ker­toa jopa suomalaisen muinaisuskon vai­ku­tuk­sesta, jossa karhulla on erittäin voimakas merkitys. Shamanismiin on kautta aikojen kuulunut ajatus hahmonvaihtamisesta ja voimaeläimistä ja moni shamaani pukeutuu vielä tänä päivänäkin vaikkapa Mongoliassa ja Siperiassa esimerkiksi oman voimaeläimensä taljoihin, kynsiin, hampaisiin tms. Onko siis berserkkien karhuntaljan tai ulfhednareiden sudentaljan tarkoitus imitoida kyseisiä eläimiä shamanistisessa mielessä, oliko heihin asettunut karhun tai suden sielu ja oliko heidän ulvomisen ja toimintansa tarkoituksena taistelutilanteessa saattaa itsensä tilaan, jossa tietoisuudentaso muuttuu eli langeta loveen? Nykyään(kin) on vielä olemassa shamaaneja, jotka voivat voittaa oman kivuntunteensa käyttämällä apunaan shamanistisia keinoja ja tiedän ruotsalaisen seidrshamaanin, joka voi transsissa pidellä käsissään palavia halkoja pitkiäkin aikoja ilman minkäänlaista kipua. Kivun voittaminen ei siis ole shamanistisesti ajatellen kovinkaan vieras ajatus. Tiedetään myös Odinin olleen skandinaavisen shamanismin eli seidrin harjoittaja ja opettaja, joten siinä on yksi asia lisää, joka yhdistäisi shamanismin, berserkit, ulfhednarit ja transsin.

Olivatko berserkit ja ulfhednarit sitten vain tavallisia sotureita hieman parempia eliittisotilaita, vai Odinin sotilaita, jotka omasivat shamanistisia taitoja? Sitä emme tiedä ja siihen ei vastauksia saagoista löydy, mutta vastoin kirkon toivomusta skandinaavisen mytologian hahmot elävät ja voivat kuitenkin hyvin, ja jumaluuksien ohella myös ulfhednarit ja berserkit elävät tänä päivänä kenties voimakkaimpina kuin koskaan olemassaolonsa aikana.

 

Kiitokset Teemulle aiheen esilletuomisesta!

Comments are closed.