Olen miettinyt vuosia ja taas vuosia tämän postauksen julkaisua, koska se on hyvin, hyvin henkilökohtainen ja, koska se voidaan niin halutessaan ymmärtää tahallisesti väärin.  Elän kuitenkin elämää, jossa kukaan ei tiedä minusta koskaan koko totuutta ja toisaalta taas kaikki minussa on enemmän tai vähemmän avointa, niin sillä henkilökohtaisuudella ei ole väliä. Ja väärinymmärrys olisi taas lukijalta tässä tilanteessa tietoisesti tahallinen valinta, joka kertoisi enemmän lukijasta itsestään persoonana kuin tästä postauksesta. Tämä on syvästi henkilökohtainen kokemus ajoittaisesta syvästä alakulosta, joka ei ole yleistettävissä muihin ihmisiin eikä rinnastettavissa lääketieteellistä hoitoa vaativaan vakavaan masennukseen. Se ei myöskään ole harjoittamani tradition edustama mielipide, ei edusta minkäänlaista vaihtoehto- tai lääketieteellistä näkemystä eikä ota mitään kantaa siihen, miten kukin hoitaa omaa mielenterveyttään. Kokemukseni kautta en myöskään missään tapauksessa ota kantaa siihen missä vaiheessa lääketieteellinen apu on ehdottomasti tarpeen. Olen koulutukseltani mm. sairaanhoitaja ja suhtaudun hyvin varauksella siihen, että ihmiset hoidattavat vakavat somaattiset tai psyykkiset sairautensa tai häiriönsä ensisijaisesti jossakin muualla kuin lääketieteen piirissä, joten tämä ei missään tapauksessa ole kannanotto sille, että jättäisitte masennuksenne hoitamatta.

Kärsin siis ajoittain syvistä alakulon vaiheista, joissa menetän täysin mielenkiintoni maailmaan, ihmisiin ja asioihin, joihin muuten tunnen palavaa innostusta. Tällöin perun jo sovittuja tapaamisia, eristäydyn täysin viikoiksi ja hoidan vain ehdottoman pakolliset asiat. Vajoan mustaan kaivoon, jossa tunnun putoavan päiviä, joskus jopa viikkoja. Lopulta saavutan pohjakosketuksen ja tunnen, etten voi vajota enää syvemmälle pimeään.  Pimeys on lähes käsinkosketeltavaa ja aikoinaan pelkäsin tätä olotilaa. Se on kaikessa pimeydessään raadollisen paljastavaa. Tämä on se hetki, jolloin aikaisemmin ajattelin tarvitsevani lääkettä, terapiaa, sähköshokkeja, kuoleman tai oikeastaan ihan mitä vain, kunhan pääsisin mahdollisimman pian takaisin valoon tai pois tästä tilasta. Sitten tajusin, että kun makaa jo kerran pohjalla, niin sitä ei pääse enää syvemmälle ja pelko on sen suhteen turhaa. Jossakin vaiheessa myös tajusin, että nousen aina ennemmin tai myöhemmin takaisin pinnalle ja lakkasin pelkäämästä sitäkin, että tilasta tulisi pysyvä. Aloin suhtautua oloon uteliaasti -tai siis niin uteliaasti kuin siinä mielentilassa jaksaa.

Jonkin ajan kuluttua alan aina kokemaan pimeydessä asioita, joita en valossa koe. Käyn läpi elämääni, valintojani, ihmissuhteitani, arvojani, tapaani olla tässä maailmassa.  Kaikki kokemukset täysin ilman värillisiä linssejä tai korkeintaan mustat lasit päässä. Kun ei ole valoa, niin ei ole mahdollisuutta myöskään ummistaa näiltä ajatuksilta silmiään tai harhauttaa ajatuksiaan keskittymällä vaikkapa johonkin itseään kiinnostavaan puuhasteluun. Se on hyvin rankkaa. Sanoisin, että varjotyöskentelyä helvetissä. Siinä olotilassa ei ole edes jaksamista väittää näille kokemuksilleen vastaan, vaan ne on otettava juuri sellaisina kuin ne tulevat. Päivien jälkeen huomaan, että olen hieman kuin vahingossa työstänyt suuria ja maton alle lakaisemiani asioita elämässäni läpi, nähnyt mitä en enää halua jatkaa, mitkä ihmissuhteet ovat tulleet päätökseensä ja miksi sekä mistä en halua luopua. Samaan aikaan huomaan myös, että näen joka päivä hieman enemmän valoa. Olen alkanut nousta kaivosta. Kun lopulta olen taas pinnalla, huomaan, että tällä pudotuksella oli itselleni jälleen valtava merkitys. Tiedän mitä haluan, mitä en halua, minne päin on mentävä ja mitkä ovet on suljettava lopullisesti. Se tuo jokaisella kerralla sellaista selkeyttä, jota en voi valon valtavassa informaatioympäristössä saavuttaa, koska aivot käyvät jatkuvasti ylikierroksilla. Olen oppinut pitämään tätä kaivoa ystäväni, jota en halua poistaa elämästäni. En halua elää elämääni kuin se olisi jokin virhe tai valuvika, joka pitäisi korjata.

Sanotaan, että pohjoisessa ihmiset ovat taipuvaisempia alakuloon. Varsinkin pimeinä syys- ja talvikuukausina, ja en voi olla ajattelematta, että se on meillä geeneissä. Ja koska se on säilynyt meillä geeneissä, niin sillä voi hyvinkin olla jokin tarkoitus. Ja tähän väliin on pakko taas sanoa, etten edelleenkään puhu vakavasta masennuksesta, joka kuuluu aina lääketieteellisen hoidon piiriin. Harjoitan pohjoista noituutta/shamanismia, johon kuuluu syvä yhteys luontoon ja olen vuosikymmenien saatossa huomannut, että kaikki luonnossamme hidastuu vuoden pimeimpinä kuukausina. Eläimet tekevät juuri niin vähän kuin on pakko pysyäkseen hengissä tai horrostavat ja nukkuvat, linnut laulavat harvakseltaan, kasvit ovat täydellisessä lepotilassa. Miksi ihminen täällä pohjoisessa olisi poikkeus? Me emme aikoinaan voineet liikkua talvisin ulkona pimeydessä, ja kun pimeys alkoi jo iltapäivällä jatkuakseen pitkälle aamuun, niin montaa tehokasta tuntia vuorokaudessa ei ollut. Meidän oli sopeuduttava olemaan sisällä, kestämään pimeyttä ja laskettava kierroksiamme, aivan kuin muun luonnonkin. Me lepäsimme pimeän ajan myös sielullisesti. Nykyään ihminen on vieroittanut itsensä näennäisesti luonnosta ja sen kiertokulusta. Jaksaakseen painaa ja suorittaa 12 kk vuodessa 24/7 ei voi lepäillä. Alakulosta, henkisestä väsymyksestä on tullut virhe, joka pitää korjata. Kirjoitin näennäisesti, koska se alakulo tulee useimmille joka tapauksessa. Eli emme ole niin kauas päätyneet luonnosta kuin haluaisimme kuvitella.

Surukin on normaali osa ihmisen elämää. Siis sellainen, jolle löytyy syy. Omaisen tai oma sairastuminen, läheisen kuolema, ero, irtisanominen, lapsen poismuuttaminen, eläkkeelle jääminen yms. ovat kaikki normaaleja asioita ihmisen elämässä ja sen kiertokulkua ja niiden läpikäymiseen kuuluu suru. Lääke- ja hoitotieteessä puhutaan surutyöstä.  Kun surutyön on tehnyt valmiiksi, se helpottaa. Ja taas, en siis puhu masennuksesta, jossa surulle ei löydy syytä tai se helpota kuukausienkaan päästä. Luonnossa lintuemot surevat kuolleita poikasiaan, joutsen ja korppi surevat kuolleita tai kadonneita puolisoitaan, norsut surevat kuolevia laumanjäseniä jopa viikkoja ja valaat voivat jopa kuolla suruun. Suru on normaali osa elämää. Niin kamalan raadolliselta kuin se kuulostaakin. Eräs ystäväni puhui mustasta armosta eli tilanteesta, jossa huomaa vaikeankin elämäntilanteen jälkeen oppineensa tai saaneensa jotakin, joka osoittautuu lopulta kauniiksi asiaksi -armoksi. Itse esimerkiksi huomasin tämän tapahtuneen vuosikymmen päästä siitä, kun äiti kuoli ollessani hyvin nuori. Jäin täysin tyhjän päälle ja en nähnyt minkäänlaista mahdollisuutta päästä elämässä edes yhtä päivää eteenpäin. Tein tuolloin äitini kuoleman takia kuitenkin ratkaisuja, joista seurasi elämäni parhaat asiat. Tajusin sen vasta aikuisena.

Olen tehnyt tietoisen valinnan arvostaa tätä ajoittaista alakuloani, joka toistuu muutamia kertoja vuodessa. Elää sen jokaisella kerralla läpi, katsoa mitä se tuo tullessaan. Olla ja vain ajelehtia siinä. Tehdä vain se mikä on pakko ja kunnioittaa sitä, että mieleni tarvitsee aikalisän.  Tuntea joka solullaan olevansa osa tätä suurempaa kokonaisuutta ja osa luontoa.